05/01/2018

· joonasn – oma pää

Pimeimmän vuodenajan joka kerran mukanaan tuoma talviuniviitta on ollut päälläni jo muutaman viikon. Nukun pitkiä yöunia, herään nauttimaan – jos sitä voi nauttimiseksi kutsua – muutaman tunnin päivänvalosta, teen kotitöitä, elän rauhallista ja hidasta elämää, käyn kävelyillä, hoidan flunssaani lepäilemällä läppärin tai kirjojen ääressä sängyn pohjalla, nukun kun nukuttaa, syön kun on nälkä. Näen ystäviäni harvemmin kuin yleensä, mutta juttelen heidän kanssaan silti päivittäin.

Joulukuu oli monella tavalla stressaava, siksi päätin antaa itselleni luvan jättää jokavuotiset joulukortit maalaamatta ja lähettämättä. Sen sijaan olen etsinyt ja löytänyt hyviä kitarasoundeja, treenannut pianoa, kuunnellut itseäni ja kehoani. Miettinyt ja kirjoittanut auki sitä, mikä minua koko ajan stressaa, ja miksi ajattelen asiat aina etukäteen pahimman mahdollisen kautta vaikka kaikki menee aina kuitenkin hyvin: huolehdin yleensä aivan turhaan. Luulen, että se liittyy yleiseen neuroottisuuteen ja ehkä joskus käsittelemättä jääneisiin pelkoihin, ja siihen kuinka kaiken pitää olla kohdillaan tai että tarvitsen rutiinini, ja jos se särkyy niin jotain pahaa tapahtuu. (Mitä ihmettä se muka ikinä voisikaan olla?) Ja kuinka minulla on vaikeuksia tehdä asioita oman mukavuusalueeni ulkopuolelta vaikka olen tuhansia kertoja huomannut, että siitä tulee parempi olo.

Citybussin metalliseen kuppiin kilahtavat viisisenttiset rakentuvat itsestään oudosti kantilleen limittäin, nauramme sille bussikuskin kanssa kumpikin: kuulemma viisisenttiset ovat ainoita, jotka ovat magneettisia ja ne olivatkin olleet työpöytäni laatikossa magneetin vieressä ikuisuuden. Kuski kutsui sitä tilataiteeksi.

Puhelimeni (ikisuosikkini Nokia E71, olen omistanut niitä ehkä kolme tätä nykyistä ennen) akku on vedellyt viimeisiään jo kauan, minkä johdosta se onkin viime aikoina ollut lähinnä lankapuhelin. Tänään postin mukana tuli siihen itselleni joululahjaksi ostama ihkauusi akku, joten puhelimen aiheuttamat stressaukset ja loputtomat kiroilut ovat nyt historiaa. Jotain sentään?

Mutta on hyvä muistaa, että tämä tapahtuu joka vuosi juuri tähän samaan aikaan, miltei täysin identtisin oirein. Blogin arkistosta löytyy todistusaineistoa pilvin pimein. Tammikuu on ohi ihan pian, helmikuu on lyhyt, ja maaliskuu on ensimmäinen kevätkuukausi. Sillä välin annan itselleni luvan hibernoida ja ottaa iisisti. Ja tiedän, että tämänkin kaamoksen jälkeen tunnen itseni taas ihan vähän paremmin.

20/11

· joonasn – alleviivattua, oma pää, pelit ja pensselit, universumi

Marraskuu tuo tapansa mukaan uutisia kuolemasta. Tällä kertaa se toi tiedon erittäin älykkään oikean herrasmiehen, teologin, kulttuuri-ihmisen, fb-päivityksieni jatkuvan kommentoijan ja ystävieni hyvän ystävän sydämen pysähtymisestä. Käyn kävelyillä, ystäväni kautta vietän aikaa niin hienossa luxuskämpässä, että en ole ennen nähnytkään sellaista. Ihmettelemme asioita, kokkaamme, puhumme tai olemme hiljaa. Sitten aamuaurinko valaisee kaiken, vesi on kirkasta ja säkenöivää kaikkialla ympärillämme ja linnut sirkuttavat. Kävelen kivun läpi. Ja itken vasta kun pääsen kotiini.

What is the dirt, that the pearl is built around? And the pearl is the personality you build around yourself as a protection against that thought ”If they ever find out that I’m worthless, if they ever find out that I’m not enough, I’ll be destroyed.”

Netflixistä hämmentävä ja mielenkiintoinen dokumentti Jim & Andy: The Great Beyond – Featuring a Very Special, Contractually Obligated Mention of Tony Clifton. Kertoo elävästä elämästä ja siitä kuinka se maski mitä pidät kasvoillasi voi jäädä siihen kiinni. Silloin se pitää vain repiä irti. Se sattuu, mutta sen jälkeen olet – toivottavasti ainakin – ehjempi. Ja ainakin oma itsesi.

The choices make you.

13/11

· joonasn – alleviivattua, arkisto, oma pää

– – Ja kun sanon etten saa lukua enää mieleeni, tarkoitan etten saa mieleeni noista kolmesta ainuttakaan. Totta on että jos muistaisin yhden, ja muistissanihan se varmasti jossakin on, muistaisin vain sen enkä pystyisi johtamaan siitä molempia muita. En liioin niistä kahdesta kolmatta, jos sattuisin saamaan mieleeni ne. Ne pitäisi siis muistaa kaikki kolme, että voisi ne tunnistaa kaikki kolme. Tällaisia muistot ovat, yhtä tappavia aina. Eräitä asioita ei siis pidä ajatella, ei niitä jotka ovat lähellä sydäntä. Tai pikemminkin, niitä pitää ajatella, sillä ellei niitä ajattele, ne saattavat tulla mieleen muistoina, vähä vähältä. Toisin sanoen niitä pitää ajatella hetki eikä aivan lyhyt riitäkään, joka päivä, ja useita kertoja päivässä, kunnes ovat painuneet sinne mistä ovat tulleet, läpitunkemattomaan liejuun. Se on sääntö.

Karkotettu, Samuel Beckett, suom. Juha Mannerkorpi (aiemmin)

Olen ajatellut paljon muistia ja muistamista. On mahdotonta päästä elämässään eteenpäin – mitä se ikinä tarkoittaakaan – jos takertuu joihinkin tiettyihin ajatuksiin tai tunteisiin menneisyydestään. Mikään ei ole niin mustavalkoista kuin voi vaikuttaa pahimmillaan vuosien tai vuosikymmenien märehtimisen jälkeen. Ihmistä ei voi määritellä vain yhden hänen tekemänsä asian tai yhden hänen persoonansa piirteen kautta. Ei ole ihmistä joka on x, on vain ihmisiä, jotka tekevät asioita. On pirullisen helppoa typistää ihminen (tai ihmissuhde, tai tapahtuma jne.) johonkin kertomukseen, unohtaa elämän monimuotoisuus, hakata se muisto kiveen, jota ihailla yksin tuulisina ja pimeinä syksyöinä. Asioiden määrittely sen perusteella mitä on ollut ja tapahtunut ei vie eteenpäin: se raamittaa meidät. Siksi ei ole tärkeää muistaa kaikkea, mutta onneksi se on muutenkin mahdotonta. Aika kadottaa kuluessaan mielestämme sekä hyvät että onneksi myös huonot muistot.

Tämä kirjoitus yli seitsemän vuoden takaa tuntuu liittyvän tähän jotenkin. (En muista enää kenen hiuksista kirjoitin.)

Lisää kirjoituksia muistoista:
Kesälle (ja muistille)
22/04/2015
Ajatukset vievät part III tai kuinka opin päästämään irti huonoista muistoista

10/11

· joonasn – alleviivattua, oma pää, universumi

Finish every day and be done with it.
You have done what you could.
Some blunders and absurdities no doubt have crept in;
forget them as soon as you can.

Tomorrow is a new day;
begin it well and serenely
and with too high a spirit
to be cumbered with your old nonsense.

This day is all that is good and fair.
It is too dear, with its hopes and invitations,
to waste a moment on yesterdays.

Ralph Waldo Emerson

12/10

· joonasn – kuvat, oma pää, universumi

Shel Silverstein, Masks.

She had blue skin.
And so did he.
He kept it hid
And so did she.
They searched for blue
Their whole life through,
Then passed right by —
And never knew.

Nopea statuspäivitys

· joonasn – internet

Blogi ja koko maryque.com oli ns. alhaalla perjantaista tähän aamuun (tiistai) saakka, syynä se, että allekirjoittanut ei ollut muistanut merkata kalenteriinsa domainin ja webhotellin vuosittaista uusimisdeadlinea, eli suomeksi sanottuna unohti – ruoja – maksaa laskun ajoissa. Maili laskuineen tulee palveluntarjoajalta jo pari kuukautta etukäteen, joten viime viikon tullessa lasku oli tietysti hautautunut metritolkulla muun kirjeenvaihdon alle. Lisää kaikesta taas pian.

04/09

· joonasn – kirja, kuvat, oma pää

Elokuu meni: viuh. Se alkoi kesäni ainoalla lomareissulla. Vietin pari päivää mökkeillen Keski-Pohjanmaan saaristossa erittäin kauniissa ympäristössä. Ensimmäisenä iltana vastarannalla paloi mökki. Iltaisin saunoimme ja katsoimme Bond-leffoja televisiosta. Kävimme roadtripillä Suomen ainoassa eläinten vanhainkodissa. Täydellinen irtautuminen kotikaupungista tuli tarpeeseen ja juuri oikeaan kohtaan.

Selkä kipeytyi entistä pahemmaksi ja kaksi seuraavaa viikkoa menikin istumista vältellen (eli läppärin ja punaviinilasin ja vesipullon kanssa sängyssä tuulettimen edessä maaten, kävelyillä käyden) ja tulehduskipulääkkeitä napsien, siksi kirjoittaminekin on jäänyt vähemmälle, kuten myös blogien seuraaminen (RSS-lukija kaikkine feedeineen on työkoneella, joka on työpöydällä, jonka ääressä en pystynyt istumaan moneen viikkoon.)

(Elokuussa kävin myös muutamassa työhaastattelussa. Kummatkin olivat samassa kahvilassa, menivät rennosti ja hyvin. ”Way to go, Donny! If you will it, it is no dream.”)

Tutkiskelin viime viikolla kalenteriani ja huomasin, että olen ollut ohjelmoitunut johonkin (vieraita kylässä, paikallisia rientoja) melkein joka viikonloppu tänä kesänä. Syyskuu näyttää tervetulleen tyhjältä. On taas aika keskittyä arkirutiineihin, pitkiin kävelylenkkeihin, hyviin ja säännöllisiin yöuniin, kirjoittamiseen, pianon- ja kitaransoittoon, lukemiseen, ystäviin ja rauhalliseen elämään.

En ole kirjoittanut päiväkirjaa heinäkuun viimeisen viikon jälkeen, elokuussa en edes juuri tehnyt muistiinpanoja. Päiväkirjan pitäminen on ollut stressaavaa (kuinka moninaisista asioista voikaan ihminen stressata…), enkä ole kaivannut sitä oikeastaan yhtään. Olen merkannut jotain asioita muistiin kalenteriin ja kirjoittanut niitä auki tietokoneelle. Suunnittelen muuttavani päiväkirjan kirjoittamisen vapaammaksi, ei päivittäisten tapahtumien listaamiseksi. Ehkä voisin kirjoittaa parin viikon välein eräänlaisia yhteenvetoja. Olen kirjoittanut sitä nyt päivittäin kolme vuotta, ehkä on aika kokeilla jotain muuta, siirtyä eteenpäin siitäkin tai kehittää sitä työvälineenä. Käsikirjoitus on myös ollut melkein täysin tauolla: tiedostoa on muokattu viimeksi 19.7., ideoita ja ajatuksia olen kyllä kirjoittanut muistiin muualle. Seuraava pätkä on suoraan muistiinpanoistani:

Onko kirjoittaminen automaattisesti myös ahdistavaa? Kuuluvatko ne jotenkin yhteen? Re: ahdistavista ja vaikeista asioista kirjoittaminen kuten esim. Benioffin ”Varkaiden kaupungissa” tai Kjell Westön ”Kangastus 38:ssa”? Onko olemassa luovaa kirjoittamista ilman sen ahdistavaa puolta, onko ikään kuin pakko käsitellä ihmisyyden synkkiä puolia. Ja kuinka jotenkin perverssiä mielihyvää siitä kuitenkin varmasti saa, jos siitä onnistuu kirjoittamaan erityisen hyvin. En siis tarkoita pelkkää shokkiarvoa vaan jotain syvempää. Esimerkki: kirjoitanko minä siksi kirjaa, joka kertoo ystävyyden ja rakkauden väliaikaisuudesta, että pelkään sitä omassa elämässäni? Ja että olen kokenut sen monta kertaa lapsena?

21/7

· joonasn – oma pää, universumi

Tämä viikko alkoi alakuloisissa merkeissä. Tunsin oloni tylsistyneeksi, riittämättömäksi, ruoskin itseäni kun en ole saanut muka tarpeeksi aikaan (mitä se ikinä tarkoittaakaan), tuskailin rahattomuuttani samalla kun istuin yksin kotona katsellen fb:stä ystävieni lomakuvia. Olen alkanut kyllästyä jatkuvaan köyhyyteeni siinä määrin että olen hakenut kouralliseen avoimia oman alani paikkoja ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen. Ajoittain ajattelen että kaikki kaunis ja hieno tapahtuu kaikille muille, mutta tietysti tajuan että se ei pidä paikkaansa: alavireiset aivoni vain yrittävät kertoa minulle asioita jotka eivät perustu todellisuuteen. Alakulo ja pitkästä aikaa vaivaavat iskiaskivut aiheuttavat keskittymisvaikeuksia, mikä aiheuttaa turhautumista. Siihen auttavat ystävien kanssa keskustelu, pitkät kävelylenkit, ihmisten ilmoilla käyminen, asioiden auki kirjoittaminen, lempeys itseä kohtaan: vaikka en saakaan juuri nyt tehtyä niin paljoa kuin haluaisin, pienetkin asiat ja teot vievät eteenpäin. Muistiinpanojen teko, asioiden listaaminen, suunnittelu, lyhyiden pätkien lueskelu, pitkät yöunet. Pienellä budjetilla eläminen pakottaa myös syömään terveellisesti ja järkevästi. Ja välillä voi vain olla, kuunnella musiikkia ja tuulettimen hurinaa, ja muistaa että on ihan ok jos kaikki ei ole välillä ok. Hengitellä syvään jonkun aikaa, ja sen jälkeen jatkaa hommia, esimerkiksi ikuista pyykinpesua. Keskiviikkona olin kävelyllä ja kutsuin itseni ex tempore ystävieni luo kylään. Heidän tyttärensä täytti tällä viikolla vuoden, ja sujahdin taas sujuvasti sedän rooliin, hengailin pienen iloisen ihmisen kanssa samalla kun muu porukka grillasi ja kattoi pöytää ulos. Kaksi koiraa hökälehti ympäri pihaa ja pikkutyttö konttasi nauraen niiden perässä. Välillä noukin hänet syliini kukkapenkkiä tonkimasta tai jos käsineinä olleet sukat sattuivat tippumaan matkan varrelle. Kaikki tämä oli äärimmäisen tervetullutta ja auttoi minut irtautumaan omasta maailmastani. Tänään kävelin kuuden ja puolen kilometrin lenkin jonka varrella kävin tutustumassa kajakkien vuokrahintoihin, löysin yhden grillipaikan joen rannalta ja kahlasin vesisateessa hiekkarannalla. Kaikki on hyvin. Rahattomuuskin päättyy taas viimeistään ensi viikolla.