En ole käynyt ulkona tällä viikolla. Paitsi alkuviikosta kerran ruokakaupassa. Keskiviikkona tunsin kaiken olevan hyvin. Universumi rankaisi positiivisuudesta nostamalla flunssan ja kovan kuumeen. Olen nukkunut (hieman pätkissä mutta kuitenkin) neljäntoista tunnin yöunia. Koko eilisen päivän vietin sohvan pohjalla katsoen Sopranosia. Tänään suunnitelmissa samaa. Kuvassa juorun kukka.
11/05
Isä ja Eva keskustelivat mitä joutavimmista asioista, kuten isän junassa tapaamien ihmisten luonteesta, tuntikausia, kunnes minun oli pakko karjaista: ”Mitä vittua te oikein horisette!” He katsoivat minua hämmästyneinä, niin hurmoksissa he olivat olleet. Heille oli kai sama, mitä he sanoivat; itse sanat olivat hyväilyä, kukkien ja suukkojen vaihtamista. – – Tätä seuratessani kehittelin omia sapekkaita teorioitani rakkaudesta. Täytyihän rakkauden olla jotakin laajempaa kuin tuollainen ylenpalttinen egotismi-à-deux.
Hanif Kureishi, Esikaupunkien Buddha, s. 139, WSOY 1991.
Kirjoitin pitkän valituspostin, mutta WordPress pyyhkäisi sen bittiavaruuteen. Eräs lisäosa ei leikkinyt enää uuden version kanssa. So it goes. Ehkä parempi niin. Kaikki on kuitenkin hyvin. Vaikka rutiini on edelleen hieman hakusessa, en anna sen häiritä. Tämä viikko on ensimmäinen täysin normaali viikko paluuni jälkeen. Armollisuus itseä kohtaan jne.
30/04
Gilmore Girls S06E03. (Tähän melkein meinasin kirjoittaa että vaikka saatan joskus kuorsata, niin en ainakaan kaatele punaviiniä ihmisten työpöydille. Nimim. Tietokoneen näytössäkin punaviinitahroja. Ja nyt nukun itse sohvalla, arvatkaapa kuka kuorsaa makuuhuoneessa niin että ovi tärisee. Arvatkaapa kahdesti.)
Lynn Saville
Lynn Saville26/04
Nämä paluuni jälkeen kuluneet viikot ovat olleet rikkonaisia, arkirutiinit ovat edelleen täysin hakusessa, mutta tämä viikko vaikuttaa jo yhtenäisemmältä. Kaikki tapahtuu nopeasti, vanhat ystävät muuttavat yllättäen takaisin samaan kaupunkiin, pitkät rauhalliset päivät hyvässä seurassa tuntuvat lyhyiltä, aika menee liian nopeasti eikä sitä osaa kukaan vielä pysäyttää. Tuntuu siltä, että on kiire – minuuttiaikataulu – vaikka se ei edes pidä paikkaansa kuin muutaman kerran.
Muistiinpanoistani näen, että olen miettinyt tämän vuoden ensimmäisenä päivänä sitä, milloin olen viimeksi tavannut jonkun uuden. Ja sitä pitäisikö sitä etsiä. Ja mistä, mitä vaihtoehtoja on? Ja lopuksi: lähdenkö juuri siksi Muualle? Ja jostain ihmeellisestä syystä nyt on Jotain, vaikka en vielä oikein tiedäkään mitä. Mutta ei sitä tarvitse miettiä. Aika luultavasti näyttää? (Yksityiskohtia ja lisätietoja kaipaavat voivat lukea Saria, hän on paljon parempi ja ahkerampi kirjoittamaan kuin minä, joka tarvitsen tekstin tuottamiseen aikaa lukea, rutiineja, rauhallista ja hiljaista elämää. Sari ei, hän pystyy kirjoittamaan missä ja milloin vain. Kadehdin sitä taitoa.)
Kaipaan ja tarvitsen jollain tavalla tuttuja rutiinejani, sitä että jokainen päivä on samanlainen: helppo, miellyttävä, rauhallinen. Pidän puhelintani äänettömällä, teen listoja, en halua tavata ketään. Kerään voimia johonkin. Tai haluan säästää niitä. Toivon, että voin pitää ensi kuun kalenterin mahdollisimman tyhjänä ja keskittyä töihin. (Se luultavasti onnistuukin, budjettiexcelini kertoo minulle: ensi kuussa ei ole rahaa tehdä juuri mitään. Miksi kaikki mahdolliset suuret laskut tulevat aina juuri huhti-/toukokuulle?)
17/04
Perjantaina oli ensimmäinen normaali päivä. Sitä seurasi täysin suunnitelmista ja menoista vapaa viikonloppu. Sain viimeinkin tyhjennettyä ja varastoitua tuhat kertaa kiroamani matkalaukun, joka maata retkotti keskellä kulkuväylää. Soitin pianoa. Sekin alkaa taas sujua ilman jatkuvaa kiroilumuminaa. Lähikaupan tuotteiden järjestys on muuttunut poissaollessani. Harhailen siellä kuin mies joka etsii avainnippuaan parkkipaikalta. Hengitän syvään ja mietin kurkku-leipä-juusto-mehu, kurkku-leipä-juusto-mehu. Kävelen hautausmaan läpi ja takaisin. Seison tornin juurella kesältä tuoksuvassa sateessa ja ikävöin Saria.
En osaa vieläkään kirjoittaa tai edes sanoa mitään viimeisestä kolmesta kuukaudesta. Kantabaarissa ystävät kyselevät ja selitän jotain ympäripyöreätä. He ovat innoissaan. Yksi tyttö hymyili niin leveästi minut nähtyään että pelkäsin että hänen naamansa menee keskeltä katki. Kaikki ovat sitä mieltä että olen tehnyt jotain hienoa ja rohkeaa. He eivät tiedä. He kehuvat Muualta tekemiäni fb-päivityksiä ja sieltä jakamiani valokuvia. Useampi kuin yksi kertoo haaveilleensa samanlaisesta irtautumisesta. En sano heille kannattaisko tota niin miettiä vielä vähän. Vaikka ehkä pitäisi.
Ehkä en enää pelkää ihmisiä niin paljoa. Rakkauden suhteen minulla ei ole vaihtoehtoa. Se on tehnyt pesänsä tänne ja hautoo – jotain? Mitä se hautoo? What’s he building in there? Tarina ei kerro, vielä. Ehkä voimme leikkiä kahdestaan salapoliiseja ja selvittää senkin.
03/04 (or How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb)
Tänään on viimeinen päiväni täällä Muualla. Saan ystäviltäni aivan liikaa neuvoja Tallinnan ravintoloihin, neljän tunnin layover. Huomenna. Jostain syystä en ole täysin paniikissa. Sain viime sunnuntain pääsiäisillallisella kutsun paikallisten suomalaisten Jukan ja Liinan luo, se toteutuu tänään. Muutaman tunnin päästä. Jostain ihmeen syystä en panikoi siitäkään. Vielä. Onhan tässä aikaa.
Ei. Kaikki tämä hyvä ja tasapainoinen olo johtuu luultavasti Sarista, joka on yli laidan. Way, way overboard. Ja luulen että olen itsekin siellä. Aavalla merellä ilman mitään todellisuuspohjaa. Kaikuluotain piippaa välillä jotain käsittämättömiä merkkejä, mutta emme huolestu siitäkään. Sari auttaa mua. Monessakin asiassa, ja usein silloin kun en edes tiedä tarvitsevani apua. Mutta aina on parempi olo, sen kaiken jälkeen. Puhelinlasku on eri mieltä – siellä nimittäin nahka naukuu – mutta en jaksa huolehtia siitäkään. Käsi on paskempi kuin aiemmin mutta laitan senkin lähtövalmisteluiden piikkiin.
Sari vaatimalla vaatii että kuvaan suihkussa valokuvia ja sen monet ystävät kuulemma stalkkaavat mua. Ovat kuulemma stalkanneet jo kauan. Hello, stalkkerit. Olen Joonas, olen täällä koko viikon.
En enää koskaan ikinä koskaan never halua olla näin kauan pois kotoani. Olen vielä liian lähellä tätä kaikkea että voisin puhua siitä. Myöhemmin sit.
29/03 (or The Final Countdown)
On viimeinen viikkoni täällä. Tasan viikon päästä olen ollut kotona jo monta tuntia. On kevät. Kotitie on suurimmaksi osaksi kuiva, kärpäset pörräävät aurinkoisella etelän puoleisella seinustalla, niillä on auringossa parhaimmillaan reilusti yli viisitoista astetta lämmintä. Teen listoja ja suunnittelen mitä teen näillä jäljellä olevilla päivillä. En mitään suurempia, lähinnä valmistelen taloa siihen, että isäntäväki tulee tänne kesäksi toukokuun alussa. Siivoan, tiskaan ja pakkaan. Nukun pitkiä yöunia ilman ongelmia, suunnittelen mitä teen kotona. Asiat joista en ole täällä välillä pitänyt eivät häiritse enää juurikaan. Olen hyvin paljon rauhallisempi ja tyytyväisempi kaikkeen kuin kuluvan kuukauden muutamina ensimmäisinä viikkoina. Kivuttomampi. Käsi on melkein entisensä, ja annoin itselleni luvan ajatella sen tulevaisuutta vasta kun näen miten se reagoi normaaleihin kotirutiineihini. Olen päässyt huonompien hetkien läpi sopivan suurilla annoksilla rehellistä eskapismia. Olen vältellyt uutisia, sekin auttaa. Vielä on liian aikaista vetää suuria linjoja yhteen (pieniä langanpätkiä olen sitonut ja leikellyt) – teen senkin sitten kun olen saanut vähän etäisyyttä tähän kaikkeen.
22/03
Tiistaiaamuna viiden tienoilla herään siihen, että radio soittaa easy like a sunday moooo-oo-ooorning. Makaan hetken paikallani koska en tiedä missä olen. Olen sängyssäni. Mikä tämä biisi on. Tiedän tämän mutta kuka tämän esittää. Makaan hetken paikallani koska en saa sitä mieleeni. Aivoni ovat vielä unitilassa (kuvitteellisessa unihelsingissä menossa hammaslääkäriin, innolla.) Sitten skarppaan ja päätän että sen on pakko olla Faith No More. Aivoni väittävät vastaan. Nousen ja kävelen toiseen siipeen ja tarkistan. Se on! Sanon aivoilleni I FUCKING TOLD YOU SO BITCHEEEES ja menen takaisin sänkyyn.
Tasan kahden viikon päästä olen ollut kotona jo muutaman tunnin. Elämä tuntuu taas erilaiselta. Siitä parin viikon päästä Sari tulee lähelle. Sitten tulee kesä ja elämä on taas erilaista. Loppuuko sen erilaistuminen koskaan? Toivottavasti ei. Läppärin ruudulta Daisy Buchanan sanoo I wish I had done everything on earth with you. All my life. Samaistun.
16/03
Useina viikkoina en ymmärrä ollenkaan miksi olen täällä. Niiden viikkojen päivinä – tai ennemminkin öinä – pääsen eteenpäin vain miettimällä sitä, että voin lähteä täältä vaikka huomenna. Tai viimeistään ylihuomenna, hyppään vain 500m päästä Tallinnan-bussiin ja jne. En kuitenkaan lähde. Vietin viikkoja kivun kanssa, se on nyt jo laantunut. Välillä en tiedä mitä teen. Makaan +15˚c huoneessa ja kuuntelen radiota, josta en ymmärrä mitään. Siis sitä kieltä. Täällä ei ole mitään, lähelläkään. Tarkemmin: ei mitään, aiemmin. Nyt on jo sen verran kevät, että metsäkauriit tulevat pihaan syömään. Yritän kuvata niitä ikivanhojen vääristävien ikkunalasien läpi. Luen kymmenen vuotta vanhoja Parnassoja ja juon halpaa vodkaa. Ne kummatkin auttavat.
En pysty kävelemään, koska ainoat ei-täysin-uppomutaiset kävelyreitit menevät saaren läpi menevän Ison Tien kautta. Isolla Tiellä kulkee kaksikymmentä isoa rekkaa putkeen, lautalta toiseen saareen, sillä tiellä ei voi kävellä meditatiivisesti. En voi kirjoittaa, koska käteni kipuilee. Nukkuminen on siinä ja tässä: en ole kohta kolmenkaan kuukauden jälkeen tottunut tämän talon ääniin. Suljetussa yläkerrassa asuu orava tai kaksi, enkä tule koskaan tottumaan ilmalämpöpumpun ääntelyyn. En myöskään sähköpattereiden naksumiseen. Enkä jääkaapin naksauksiin – kuten en kotonanikaan. Vaihtelen yösijaani huoneista toiseen kuin hullu. Onneksi täällä ei ole muita, saattaisivat vielä ihmetellä.
Muita vitutuksen aiheita: suihku, jossa ei mahdu seisomaan suorana. Välillä paska internetyhteys. Hämähäkkejä. Ei uunia. Miksi tulin tänne. Ikävä ystäviä. Ikävä omaa suihkua. Pianoa. Hyviä juttuja pakko keksiä myös: käsi paranee. Kiitos Mutsin lähettämän rannetuen, täältä sitä ei olisi saanut. Vikerraadio, silloin tällöin. Loppumaton lukeminen filtin alla tupakeittiössä. Sari. Muut ystävät, mailit ja kirjeet. Ja ajattelin että 12 viikkoa riittäisi. Kolme kuukautta, sopivan pariton tasaluku. Vielä muutama viikko.