Vaikka en valmistele tai vietä joulua muuten kuin maalaamalla lähipiirille kortteja, tunsin itseni aiemmin tänään hetkittäin hyvin voimattomaksi. Kilttien listalla on tänä vuonna neljätoista kotitaloutta, aatoksi ympäri maailmaa ehtii ehkä kuusi kaunista korttia, lopuista tulee valitettavasti uudenvuodenkortteja. Paahdoin leipää hellan paljaalla levyllä ja katsoin toisella silmällä Gilmore Girlsiä. Kamppailin koko päivän turhaan kakkoskoneeni kanssa, ilmeisesti kaksitoistavuotiaan Thinkpadin kovalevy alkaa viimeinkin vedellä viimeisiään. Jossain vaiheessa tajusin energiattomuuteni syyn: olen ollut ihmisten kanssa tekemisissä viisi päivää putkeen. Se on harvinaista, varsinkin näillä pimeyksillä, liukkauksilla. Jotka ovat kuitenkin olleet huomattavasti kevyempiä kuin viime vuonna tähän aikaan. Energiatasot nousivat tietysti heti kun tapasin vanhoja ystäviäni jotka pitivät lyhyen varikkokäynnin kotikonnuillani ennen jatkamistaan pohjoiseen, oikean joulun viettoon. Kävelin takaisin kotiin keskustasta, katuja peittävä märkä sorainen jää oli saanut päälleen pitävämmän huurteen ja hymyilin koko matkan kotiin.
Arkistosta: 03/12
Kirjoitettu alun perin 3. joulukuuta 2014
Georges Lepape, Vogue -lehden kansi, tammikuu 1919.
Lähde: Vogue.com: Photos: Winter in Vogue
Kirjoja part VII
Viimeksi luettuja tai kesken olevia: Rosa Liksomin Hytti nro 6, Haruki Murakamin The Wind-Up Bird Chronicle (kesken), John Kennedy Toolen Typerysten salaliitto (kesken), Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta (kesken), Stephen Kingin Doloreksen tunnustus (kesken), Pauli Kallion Sarjakuvanovellit 1984-2009, John Irvingin Kaikki isäni hotellit. Tekosyynäni käytän yleistä kiirettä, vuodenajan pakollisia menoja ja vielä pakollisempaa pimeyttä. Ja tietysti Netflixiä. Goes without saying. Ylettömästä suoratoistopalveluiden käytöstä puhuminen kevyeen sävyyn on ollut jo pitkän aikaa in.
Lukemista odottavat ainakin Hanif Kureishin Musta albumi, Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo, Murakamin 1Q84 ja Kafka rannalla, Stephen Wrightin Meditations in Green ja luultavasti vielä pari muuta – ja ainakin pari ikuisuusprojektia.
02/12
Hämärä karkaa uudeksi päiväksi, lumi nousee maasta pitkin puiden runkoja, latvojen hiljaisuus hiipuu, haukka istuu turkoosin pilven lonkalla ja katselee matona luikertelevaa junaa.
Rosa Liksom, Hytti nro 6, s. 31, WSOY 2011.
Aamulla uneni karkaa liian aikaisin, olen työpöydän ääressä aamuteeni ja internetini kanssa jo ennen seitsemää. Avaan toisen ikkunan verhot kokonaan, ja seuraan kuinka yöllä valkoiseksi muuttuneen pihapiirin värit vaihtuvat auringon hiljalleen noustessa. Jossain vaiheessa siirryn sohvalle katselemaan sinistä ja pilvetöntä taivasta. Kuuntelen hiljaisella Brian Enon Discreet Music -levyä, hengitän musiikin mukana punaisen peiton ja sinisen taivaan alla, näen kuun juuri ja juuri pilkistävän parvekkeeni katon reunan alta.
Eiji Ohashi
In Hokkaido where I live, the winters are harsh and the snows are deep. At times, everyday movement can become inconvenient, dangerous. It is then that I again become appreciative of my local vending machines. Even amidst half a meter of snow, I know I can get a fresh yet warm drinks very close by. When I hold a still-hot bottle that I have just bought from a vending machine, my worries fall away. It might be a peculiar mentality of the Japanese or just of myself, but after 5 years of photographing vending machines, I have finally come to see them not as intrusive but as something else: symbols of security and dependability, comforting as a familiar friend.
Vishal Marapon
12/11
Kun viettää viikon arkipäivät flunssassa torkkuen ja pyörien on hyvää aikaa miettiä hitaan elämän rutiinien tärkeyttä. Unohdin päiväkirjani ystävän luo viime viikolla. Siihen kirjoittaminen ei ole useasti muuta kuin päivän tapahtumien muistiin merkkaamista parilla rivillä. Olen aiemminkin stressannut jos en kirjoita siihen päivittäin (ja se johtui luultavasti siitä, että en ymmärtänyt miksi stressasin siitä: miksi on tärkeää että muistan minä päivinä kävin lähikaupassa viime viikolla?). Nyt olen tajunnut miksi: olen viimeisen puolentoista vuoden aikana saanut siitä huomaamattani itselleni Tärkeän Rutiinin. Tiedättehän, sellaisen jota kaipaa jos sitä ei ole. Sellaisen rutiinin, jota kirjoittajan sanotaan tarvitsevan. Se oli hienoa huomata siksi, että sen myötä tajusin, että vaikka suurempi kirjoittaminen ei ole vielä samalla rutiinitasolla, niin pienempi on. Mikä tarkoittaa sitä, että luultavasti se suurempi kirjoittaminenkin on mahdollista saada samalla tavalla päivittäiseksi, luonnostaan pakolliseksi. Mikä itse asiassa oli sen päiväkirjakirjoittamisen alkuperäinen idea, tai ainakin pieni toive sen idean taustalla: ”ehkä tästä saattaisi olla jotain apua?”.
Muita rutiineja, jotka auttavat elämääni: kuittien kerääminen ja säilyttäminen (auttaa ruokailun ja rahankäytön suunnittelua ja kaupassa käymistä, ei tarvitse mennä tyhjin mielin ostoksille tai miettiä päänsä puhki mahdollisia ateriavaihtoehtoja), listojen tekeminen (todo, tobuy), rss-lukijan käyttö blogien seuraamiseen (tällä hetkellä niitä on 59), selaimen perinteiset bookmarkit (niitä on yhteensä varmaan parituhatta, vuoden alusta niitä on kertynyt tähän selaimeen 368 kappaletta). Suuressa mittakaavassa kaikki tämä vapauttaa aikaa myös itsetutkiskeluun – kun kaikkea ei tarvitse pitää mielessä ja miettiä erikseen – ja sitä kautta itsensä kehittämiseen. Kaikki nuo aiemmin mainitsemani rutiinit auttavat järjestämään elämääni siihen suuntaan, että sen puitteet olisivat mahdollisimman hyvät kaikenlaiselle luomistyölle sekä rauhalliselle ja mielekkäälle elämälle, sellaiselle jonka haluan. Aiemmin oravanpyörässä ollessani siihen ei ollut aikaa tai mahdollisuutta. En usko että olisin ehtinyt keksiä kaikkea tätä silloin. Mikä on vähän outoa, useinhan sanotaan että päivätyön tuoma rutiini on jotenkin elämänhallintaa kasassapitävä voima?
Olly Moss & Firewatch
Neljä ja puoli vuotta sitten löysin Olly Mossin popkulttuurisiluetit. Eilen illalla kun tietokone päivitti itseään loputtoman pitkään selailin työpöydälläni pyörinyttä lukematonta elokuun Wired-lehteä. Aiemmin tänä vuonna olin törmännyt netissä Firewatch-nimisen pelin traileriin (yllä), ja lisännyt sen ostoslistalleni – toivottavasti se pyörii Mid 2010 Mac Minilläni – ja nyt huomasin Wiredissa lyhyen artikkelin, jossa puhuttiin winchesteriläisestä taiteilijasta Olly Mossista, joka on mukana Firewatchin kehittäjäryhmässä Campo Santossa. Tunnen olevani ns. inessä.
26/10
On taas sellainen päivä. Herään ensimmäistä kertaa viideltä. Luen Haruki Murakamin The Wind-Up Bird Chroniclea pari tuntia, juon teetä. Yhdeksän tienoilla menen takaisin sänkyyn ja nukun vielä pari tuntia lisää. Välttelen kaikkea mitä pitäisi tehdä, ja vain tehdäkseni edes jotain käyn ulkona viemässä viikonloppuna kirjoitetun postikortin lähikaupan postilaatikkoon. Kun palaan laitan pyykit koneeseen ja siivoan keittiön tasot. Silti koen riittämättömyyttä. En jaksaisi imuroida. Pystyn keskittymään viisitoista minuuttia kerrallaan. Kirja, internet, Netflix. Netflix, kitara, internet. En puhu koko päivänä sanaakaan jos pyykkitelineen alle tippuneille vaatteille mutistuja kirosanoja ei lasketa. Ehkä laulan illalla suihkussa. Kuuntelen Leonard Cohenin Take This Waltzin pari kertaa peräkkäin. Se aiheuttaa jotain nostalgian värittämiä oloja, joita en ehdi purkaa ajatuksiksi tai sanoiksi, ja sitten on taas kulunut viisitoista minuuttia, aika tehdä jotain muuta. Ikävöin jotain, mutta en tiedä mitä. Tai tarkemmin sanottuna en usko aivojani kun ne yrittävät pyörittää ajatuksiani aikoja sitten elämästäni kadonneiden ihmisten ympärillä. Ne ajatukset tulevat mieleen helposti, mutta ovat luultavasti kuitenkin vain oireita jostain muusta. Mikä on sekä helpottavaa että lievästi huolestuttavaa. En haluaisi tuhlata energiaani ikivanhojen asioiden ikävöimiseen. Tai minkä tahansa muunkaan. Ehkä tällaisina päivinä on vain järkevintä koittaa elää hyvin, kuunnella itseään ja yrittää pienin askelin löytää näiden oireilevien ajatusten taustalla olevat syyt. Tai jättää niiden miettiminen johonkin toiseen hetkeen, edessä on kuitenkin pitkä talvi ja paljon aikaa ajatella.
24/10
