24/08

· joonasn – kuvat, oma pää

Keskimmäisen kuvan keskellä olevan toisen kerroksen ikkunan takana aloitin tämän blogin helmikuussa 2008.

Olen ollut viikonloppuriennoissa: sukujuhlissa ja toisissakin, ystävien kanssa, musiikki- ja kulttuuritapahtumissa, näyttelyissä, teatterissa, reeniksillä, häissä. Nähnyt Falcon 9:n yötaivaalla. Joko riittää? Joko saa vetäytyä, lopettaa ihmisten tapaaminen, ehtiihän sitä taas ensi kesänä. Heitä on niin paljon, tänä kesänä niin paljon enemmän kuin muutamana aiempana vuonna. Olen mielestäni kuitenkin jaksanut ja muistanut levätäkin. Tämä alkuviikko on mennyt allapäin, mutta se on vain ohimenevää kaihoa, tuskin siis juuri mitään. Ehkä ei mitään mainittavaa.

Olen myös lukenut paskoja kirjoja ja muutaman ihan hyvän, tehnyt töitä ja laskuttanut, ihastunut liian kovaa ja liian nopeasti, ostanut uuden (vanhan) läppärin ja kirjoittanut sillä lisää rivejä käsikirjoitukseen lähikirjaston hiljaisessa kulmassa, opetellut piirtämään pin-up -tyttöjen suita, syönyt mustikoita suoraan lähimetsästä, stressannut ja ahdistunut, soittanut ja laulanut, tanssinut ja tanssittanut. Eikä se tietenkään tähän lopu: tulevana viikonloppuna festaroin lähiostarillani, ehkä kolmen kävelyminuutin päästä asunnon ovelta.

11/07/222

· joonasn – oma pää, universumi

Olen tavannut ihmisen, jonka puhelimessa olen nimellä Joonas ja joku tuliemoji. Mistä lähtien puhelimen osoitekirjassa voi käyttää emojeja. Tiedän kyllä mistä lähtien, don’t @ at me, se oli retorinen kysymys. Ihminen on samanikäinen, puoli vuotta nuorempi. Ikätoveri. Puhumme ysärin yhtenäiskulttuurista, mistä on vaikea puhua ihmisten kanssa jotka eivät ole kokeneet sitä, ja täysin loputonta puhua niiden kanssa jotka ovat, joiden kanssa olisit hyvin saattanut olla samalla luokalla yhtä pienessä kyläkoulussa samanlaisella landella – no siis vaan kolkyt vuotta sitten? Ihan vasta?

Hän on myös erittäin viehättävä ja hyvää seuraa. Kun en ole hänen seurassaan keskustelen rakkaudesta lähimpien miesteni kanssa. Hakeudumme toistemme seuraan. Luen Kafkan Kirjeitä Felicelle mutta miksi: kaikenkattava rakkauden todistaminen kirjaimien kautta ja rivien välistä ahdistellen ja tökkien ei kiehdo. Reaalitodellisuus kiehtoo enemmän. En ole lähdössä melomaan tai kokemaan järvisuomen polkupyöräreittejä. Siitä huolimatta luulen että kesä 222 saa vielä monta etuliitettä. Ihmiset ovat aktivoituneet, olen ihminen muiden joukossa. Hyvännäköiseksikin kesäilloissa kehuttu.

Kiukuttelen ystävilleni sunnuntai-illan ratoksi. Haukun liian ison television moneen kertaan vaikka pöydällä on isäntäväen siihen kantama aukinainen litran rommipullo – välimeren rantojen lentokentiltä ostettu – ja kohta toinenkin. Cola loppuu kuten cola aina loppuu mutta rommi ei sinä yönä. Makaan lattialla ja rentoudun. Dissaan ystäväni sohvapöytää kusitestin näköiseksi, ja vaikka missään ei mitään järkeä olekaan nauramme pitkään ja yhdessä. Vai ehkä juuri siksi.

Kirjoja part XVIII

· joonasn – oma pää, pelit ja pensselit

Viimeksi luettuja: Sally Salmisen Katrina, Keigo Higashinon Uskollinen liitto ja Myrkyllinen naapuri, Gavin Edwardsin tietokirja Bad Motherfucker: The Life and Movies of Samuel L. Jackson, Shaun Bythellin Elämäni kirjakauppiaana, Karl Ove Knausgårdin Taisteluni 5 & 6, Matt Haigin Keskiyön kirjasto, Don DeLillon Putoava mies ja Esittäjä, Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä & Kaunis maailma, missä olet & Keskusteluja ystävien kesken, Antti Rönkän ja Petri Tammisen Silloin tällöin onnellinen, Simon Hanselmannin sarjakuvakokoelma Megg, Mogg & Pöllö, Kjell Westön Isän nimeen, Haruki Murakamin Colorless Tsukuru Tazaki and his Years of Pilgrimage, Tommi Liimatan Nilikki, Dodie Smithin Linnanneidon lokikirja, talvella kuolleen Mark Laneganin muistelmateos Sing Backwards and Weep, Janne Kukkosen sarjakuvaromaani Voro III: Jumalten hauta, Raymond Carverin runokokoelma Sateisten päivien jälkeen, Marguerite Durasin Rakastaja, Nora Robertsin Nousuvesi, J. G. Ballardin Kiitos naisten, David Grossmanin Hevonen meni baariin, Stephen Kingin Keveys, John Irvingin Ihmeiden tie, Marina Abramovićin muistelmateos Walk Through Walls, Jonathan Franzenin esseekokoelma Epämukavuusalue, Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla, Alice Munron Jupiterin Kuut, D. T. Maxin David Foster Wallace elämäkerta, Kristiina Kestisen toimittama tietokirja Muistoja Finlaysonilta, Mary Costellon Academy Street, Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaat, Ian McEwanin Ikuinen rakkaus ja Ethan Hawken Tuhkakeskiviikko.

Kesken tai lukemista odottavat: Charles Bukowskin Kirottujen nautinnot, Oscar Hijuelosin Emilion neljätoista sisarta, Rutger Bergmanin tietokirja Hyvän historia, H. G. Wellsin novellikokoelma Punainen huone, Ernest Hemingwayn Afrikan vihreät kunnaat.

Aiemmin:

28/06

· joonasn – kuvat, oma pää, universumi


Alempi kuva Turusta Bar Ö:stä, jossa nautin pari viikkoa sitten kiireettömästä perjantaista, tuplavodkatoniceista, venäläisistä suolakurkuista, manchego-juustosta, talon hummuksesta ja leivästä sekä Mary Costellon Academy Streetistä, jonka olin ostanut pari tuntia aiemmin kadun toiselta puolelta Turun mainiosta pääkirjastosta. Kävin siis ensimmäistä kertaa aikuiselämässäni Turussa, vietin pari yötä leppoisassa airbnb-huoneessa puurivitalon kellarikerroksessa kauniilla puutaloalueella muutaman korttelin päässä Aurajoesta. Olisin viihtynyt kauemminkin, mutta finanssipoliittinen tilanne pakotti takaisin kotikonnuille. Ylempi kuva paluumatkalta yöbussista jostain Pohjanmaalta.

Muuten kesä on mennyt rauhallisesti kotona, juhannuksenkin vietin viinittömänä ja yksin (oma valinta). Olen käynyt muutamilla treffeillä, lukenut paljon, nukkunut hyvin, aloittanut tenniskauden, jonka tälläkin hetkellä päällä olevat helteet katkaisivat. Päätin jo Turun jälkeen että unohdan kaiken kesäsuorittamisen – minkä kesäsuorittamisen, voi kysyä – ja elän omaa rauhallista elämääni kirjojen ja tietokoneen ääressä. En ole pitkiä päiviä puistoissa tai rannoilla viettävä ihminen. En kolua ympäri kansallispuistoja, saaristoja, en mökkeile, en matkusta Suomea ristiin rastiin joka viikonloppu, mutta katselen mielelläni (ja joo, vähän kateellisena) ystävien lomakuvia ympäri maailmaa.

Turun Punk In Drublic -festivaalia tai tarkemmin vain kalifornialaisen pitkän linjan punkyhtyeen NOFX:n keikkaa Aurajoen rannassa odotellessa koin vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta: yli puolet ihmisistä näytti täysin samalta kuin minä ja ystäväni. Eli reilusti yli kolmikymppiseltä keskivartalolihavalta ja ei niin putsatun ja puleeratun näköiseltä entiseltä 90-luvun teiniltä. Se oli erittäin hienoa, lisää tällaista.

Arkistosta: Kesälle (ja muistille)

· joonasn – arkisto

Kirjoitettu alun perin 17. toukokuuta 2010 (uudelleenjulkaistu 18. syyskuuta 2015)


Ensin ajattelin vain postata tämän kuvan, mutta etsiessäni jotain muuta löysin eräältä vanhalta kovalevyltä yhden vanhan tekstin, jossa on paljon kesänostalgiaa. Olkoon tuleva kesänne sellainen, jota tulette muistelemaan myöhemmin. Seuraavat rivit on kirjoitettu noin viisi vuotta sitten.

Muistan. Olin alle kolmen, uin parkettilattiaa pitkin rivitalon päätyhuoneistomme keittöstä olohuoneeseen (tai toisinpäin, en tiedä) maaten mahallani naapurin samanikäisen tytön kanssa.

Muistan. Olin ensimmäisellä luokalla. Olin ihastunut toisella luokalla olevaan tyttöön, hän oli kauneinta mitä olin koskaan siihen mennessä tiennyt. Ystävystyin tytön veljen kanssa, ja menin eräs iltapäivä heidän kotiinsa. Maailman kaunein tyttö teki keittiössä pakastimen päällä matematiikan tehtäviään ja kysyi minulta: ”Saanko kysyä sinulta jotain?” Minä sanoin: ”Saat”, luullen hänen kysyvän jotain matematiikkaan liittyvää. ”Tykkäätkö sinä minusta?”, hän kysyi. Sanoin: ”En.”

Muistan kuinka alaluokilla ollessani isoveljeni häpesi minua kun seisoin aamunavauksessa villasukat jalassa. En nähnyt siinä mitään väärää.

Muistan kuinka rakastunut olin monta vuotta ala-asteella yhteen ja samaan tyttöön. Ja kuinka hän särki sydämeni kerta toisensa jälkeen. Tunsin itseni vankkumattomaksi romantikoksi, olin jopa ylpeä siitä, ja olin varma, että oikeus toteutuu ja saan hänet vielä joskus.

Muistan ala-asteaikojen pitkät, loppumattomilta tuntuvat kesäillat ja pitkät kesät. Muistan istuneeni leikkimökin katolla kevätjuhlan jälkeen, uudet koripallotossut jalassa. Oli kuuma, kaikki muut olivat jo lähteneet. Oloni oli rauhallinen, toiveikas, odottava mutta ei kärsimätön. Muistan kuinka valkealta sora näytti Seuralan pihalla ja kuinka vihreät koivukujan uudet lehdet olivat auringon paisteessa.

Muistan kesäiltojen uintireissut, muistan vuotta vanhemman tytön josta pidin hetken aikaa, myöhemmin sain kuulla että hän tunsi samoin. Silloin oli jo liian myöhäistä tehdä asialle mitään, olimme ajautuneet erillemme. Tunsin että meillä oli samankaltainen huumorintaju. (-”Mikä ajaja ei osaa ajaa?” -”Ruuvimeisseli!”)
Mielestäni hän oli kaunis nauraessaan, ja hänellä oli luonnonpunaiset hiukset ja pisamia. Minua ei häirinnyt edes se, että hänen isäpuolensa oli kylän suurin maanviljelijä.

Muistan kuinka johonkin aikaan (yhden kesän ajan) kaikilla oli tapana iltaisin kokoontua koulun kentälle, ja kuinka ilmassa oli jotain, kihelmöintiä siitä, saisinko tänään juteltua jonkun tietyn tytön kanssa, nauraisiko hän jutuilleni, olisinko hetken hänen maailmansa keskipiste. Ilmapiiri oli vapautunut, kaikki olivat ystäviä keskenään, tietäen hetken katoavaisuuden, tiedostaen oman lapsuutensa ja nuoruutensa menevän äkkiä. Seuraavana kesänä kaipasin noita iltoja ja toivoin niiden jatkuvan, vaikka tiesin taian kadonneen pitkän ja pimeän talven aikana.

Muistan luokkaretkemme, pitkän bussimatkan, leirikeskuksen, kielletyn hedelmän liikkuessamme öisin, pokerinpeluun, tyttöjen pitkät yöpaidat, sen kuinka hämmästyin aamuyöstä lintujen äänien sinfoniaa auringon noustessa korkeiden mäntyjen ylle. Muistan opettajien muovisten kauppakassien läpi näkyneen ”ALKO”-tekstin. Muistan muistelleeni tuota matkaa vuosikausia kaiken tapahtuneen jälkeen. Ihminen on tietyn ikäinen vain hetken aikaa, viettää tietyssä paikassa silmänräpäyksen ajan, ja tajuaa vasta tuon hetken mentyä mitä se oikeasti merkitsi ja liian usein katuu sitä, ettei tajunnut nauttia silloin kun oli sen aika.

Muistan kuinka eräs tyttö sai suuresta kivestä ohimoonsa kerran uimarannalla, kun hänen serkkunsa yritti heittää kiveä veteen ja epäonnistui. Muistan sen äänen.

Muistan kuinka kesähelteellä jätimme kengänjälkiämme tien halkeamien korjauksessa käytettyyn pikeen. Muistan kuinka kerran kaukana toisella laidalla kylää upotin peukalonpään kokoisen kiven mustaan notkeaan pikeen ja peitin sen siihen. Muistan miettineeni kuinka kauan se siinä pysyisi. Muistan sillä hetkellä tajunneeni ajan, itseni, tien asfaltin suhteen.

Muistan kaatuneeni pyörällä kun kokeilin kaverini yllyttämänä ajaa pyörää oikea käsi vasemmassa sarvessa ja vasen oikeassa. Muistan kuinka lippalakkiini jäi jälki pääni osuessa soratiehen.

Muistan kuinka ihmeelliseltä minusta tuntui kun ensimmäisen kerran oli etelässä kesällä, ja siellä oli yöllä pimeää.

Muistan kun kaiversin kotini lähellä pikkumettässä olevaan mäntyyn nimikirjaimeni linkkuveitsellä. Muistan naapurin poikatytön lippalakin.

Muistan kuinka erään parhaan ystäväni luona hoidossa ollessani päiväunet piti aina nukkua kasvot seinään päin. Samassa hoitopaikassa muut pilkkasivat pyörääni, sanoivat laittaneensa naulan kumien läpi. Muut pitivät raaoista perunoista, minä en.

Muistan kuinka kieltäydyin antamasta suukkoa eräälle tytölle tienhaarassa. Hän luuli että olin suuttunut. En ollut, pelkäsin.

Muistan majan, aukean paikan tiheän katajapensaikon keskellä. Vain me kaksi tiesimme mistä sinne päästään.

Muistan saaneeni uuden ystävän ensimmäisellä luokalla. Hän on vieläkin aivan saman näköinen.

Muistan kesäisten kaupunkireissujen jälkeen autossa olleen ällöttävän makean kuuman mansikoiden hajun. Muistan kuinka kesäisin takaovemme oli aina auki, yölläkin. Muistan takapihalta lähteneen polun parhaan ystäväni luo. Muistan kuinka naapurin pappa söi Sisuja tupakanpolttamisen sijasta.

Muistan isoveljen mopojen rassauksen liiterissä. Siellä oli aina hämärää ja kosteaa. Muistan kuinka saunan ikkunasta lauteilla istuessaan näki suoraan oliko isoveli liiterissä. Liiterissä oli myös vara-avain, piilossa, roikkuen ruskeasta solmitusta nauhasta oven vieressä ylhäällä.

Muistan kuinka paras ystäväni veti minua turpaan kun en lähtenyt heidän kanssaan kauppaan. Heidän kauppareissunsa kestivät yleensä noin puoli vuorokautta, ja minun oli mentävä syömään ja saunaan. Olin oppinut välttämään niitä matkoja.

Muistan kuinka etupihan portaiden sivujen tummanharmaa rappaus lähti irti jos sitä vähänkin yritti. Muistan etupihan perällä naapurin papan puolella olleen suuren puisen autonkorjaustelineen, johon auto ajettiin että sen pohjan alla pystyi melkein seisomaan. Mielestäni se oli ihmeellinen rakennelma. En koskaan nähnyt ainoatakaan autoa sen päällä.

Muistan kuinka kävelin postilaatikolle kesäaamuna. Meidän postilaatikkomme oli ainoa metallinen koko rivistä. Postilaatikoilta näki pitkälle kumpaankin suuntaan tietä, toiselta puolelta pitkälti ohi Hassisen talon ja toiselta Ronkaisten mutkaan asti, jonka jälkeen alkoi jo iso tie. Postilaatikolta kun katsoi pellon yli, näki ison tien ja koulun joka näkyi paksun ja synkän kuusiaidan takaa.

Muistan kuinka talvella hukkasin luistimen suojani hankeen kävellessäni pellon viertä kentälle. Löysin ne kuitenkin keväällä, mutta jouset olivat venyneet niin että ne olivat käytännössä käyttökelvottomat. Ja olin muutenkin jo saanut uudet suojat.

Kevät aktivoi

· joonasn – internet, oma pää


Pari päivää sitten tapahtunutta: blogini kävijämäärät kipusivat hetkessä viidestä tuhanteenkolmeensataan, per vuorokausi, 1300 eri ihmistä. Tätä ruuhkaa kesti noin vuorokauden verran. Ei mitään hätää, se meni ohi, voimme rauhoittua, nauttia virvokkeita, kuunnella calypsomusiikkia piilotetuista kaiuttimista. Näin kävi: viime joulukuun kirjoituksessani muistelin talvea 2010 ja erästä ihmistä, bloggaajaa – hän ei esiintynyt ensimmäistä kertaa tässä blogissa, hän on aloittanut bloggaamisen kauan ennen minua – ja hän oli sattunut lukemaan sen kirjoituksen ja jakamaan sen IG-stooreissaan seuraajilleen (joita siis ilmeisesti on aika lailla), ja heistä melkein puolitoistatuhatta kävi täällä. Tervetuloa, l’chaim! Ja en kerro kuka hän on, koska IG-stoorien ideana kai on se että ne katoavat, enkä myös linkkaa tämän blogin erääseen 12–13 vuotta vanhaan kirjoitukseen jossa taisin toivottaa hänen senaikaiset lukijansa tervetulleeksi. So it goes, life & internet. Ei mitään uutta.

24/04

· joonasn – pelit ja pensselit, universumi

Viidentenä pääsiäispäivänä tein ystäväni avustuksella Hyvän Teon. Yllä näkyvä koiran pään muotoon pakotettu metallinen esine on koiran avaimenperä. Tämä oli koiran omistajan termi, ja koira oli kahden miehen seurueemme koiratuntijan mukaan avaimenperän perusteella todennäköisesti husky-merkkinen, ja tämän seikan koiran omistaja myöhemmin vahvisti. Itse mietimme aiemmin mikä se on suomeksi, se sotaleffoistakin tuttu dog tag. Avaimen- tai koiranperä löytyi naapuruston kevyen liikenteen sillalta, sen kääntöpuolelle on kaiverrettu koiran nimi ja kaksi puhelinnumeroa. Kehittelimme traagisen tarinan siitä kuinka koira on kuollut jo aikapäiviä sitten, puhelinnumeroiden takana elävät ihmiset eronneet riitaisasti, ja kuinka revimme auki kaikki haavat lähettämällä heille kuvaviestin muistoksi entisestä yhteisestä elämästään ja koirastaan. Totuus on tarua tylsempää: koira on hengissä, mutta tapaamiseen ilmaantui vain mies ja lapsi, joten tarina ei kerro onko nainen kuollut vai ei. Mies oli iloinen (joten ehkä nainenkin elää), kiitti päivänsä piristyksestä ja kertoi avaimenperän kadonneen jo neljä tai viisi kuukautta sitten, ja että he olivat hankkineet sen kun koira oli vielä ihan pentu. En tajunnut kysyä kuinka vanha se nyt on, mutta päätellen metallin kulumisesta varsinkin killuttimen kääntöpuolelta en usko että se enää kovin pieni on.

28/03

· joonasn – kuvat, oma pää, universumi

Yön aikana pihaan ja muuallekin puhaltanut uusi lumi tekee rohtuneista ikivanhoista kinoksista uusia. Rakastan näitä muotoa ja valoja ja varjoja juuri nyt. Kuuntelen levyä vuodelta 1995 (Jagged Little Pill), syön puuroa, juon toisen kupin teetä, kaikki on hyvin, elän rauhallista ja omannäköistä elämää, käyn ulkona asunnosta torstai-iltana (lähikaupassa) ja seuraavaksi vasta sunnuntaina iltapäivällä (kävelyllä naapuruston ympäri), luen ja torkun päiväunia ja silti menen sänkyyn viikonloppuiltoina jo yhdeksältä, selvin päin. Nukun hyvin, heräilen kahdeksan tienoilla. Selailen vanhoja päiväkirjamerkintöjäni ja mietin kiitollisuudella sitä, että nukun nykyään paremmin kuin joskus silloin. En ole ahdistunut enkä stressaantunut, kasvamista on tapahtunut kuin huomaamatta, ja vaikka tiedänkin pyrkineeni jotenkin parantamaan elämääni, en osaa myöhemmin sanoa juuri mitään konkreettista siitä miten olen siihen päätynyt. Rutiinit auttavat, kuten aina, kuten myös oman ajan ja hyvinvoinnin priorisointi ja epätoimivien ihmissuhteiden jättäminen. Luottaminen siihen, että elämä kantaa kyllä ja mikään ei ole ikuista.

Vaellus

· joonasn – arkisto, oma pää, pelit ja pensselit

Istuin muiden mukana rakennuksen päädyssä kokoon taitettavan retkipöydän ääressä yksin ja syödä natustin kuivaa juusto- ja makkaravoileipää ja varjostin toisella kädellä silmiäni paljailta auringonsäteiltä. Oli ensimmäisiä kertoja tälle keväälle kun söimme välipalaa ulkona: se oli muutenkin harvinaista mutta nyt oli vasta huhtikuun alku ja pihan varjoisissa kohdissa oli vielä lunta ja nurmikko oli jostain märkä ja keltainen ja ruskea ja valkoiseksi rapatun loputtomiin jatkuvan seinän juurelta vihertävä.  Heittelin pehmentyneet kurkkuviipaleet voileivästäni kalpean ja alastoman koivun juurelle muurin viereen. Edessäni pöydällä oli leipälautasen lisäksi puolen litran limukkapullo ja shakkilauta. En tiennyt missä pelikaverini oli tänään, mutta olin muutenkin tottunut pelaamaan itsekseni tai lavastamaan uudelleen jonkin ikivanhasta shakkilehdestä etsimäni pelin. Lehtiä oli pari korkeaa nippua yhteisten tilojen kirjahyllyssä, ja niitä sai lainata vapaasti kunhan piti huolta että ne pysyivät hyvässä kunnossa. Siirsin ratsuni mustan sotilaan ruutuun ja nakkasin sotilaan kurkkuviipaleiden perään.

Syötyäni leipäni ja juotuani väljähtyneen ja auringossa lämminneen limsatilkkani kävelin pää kumarassa puun juurelle etsimään pientä shakkinappulaa liejuisesta nurmikosta. Nostin sen maasta ja pyyhin sen paidanhelmaani. Shakkilauta oli sellainen avattava malli, jonka sisään punaisen ja pehmeän kankaan suojaan puiset lakatut nappulat mahtuiva juuri ja juuri. Kannoin shakkilautaa toisessa kädessäni ja lähdin kävelemään pihan ympäri puutarhan läpi kulkevaa polkua korkean ja kirkkaan valkoisen rakennuksen ympäri: se oli meille suotu erikoisoikeus näin kauniina päivänä, kuten kai meetvurstileivätkin. Kiitin pöytiä jo kokoon taittelevaa kookasta hoitajaa ja sanoin käyväni kävelemässä. Hän muistutti, että kahdentoista minuutin päästä kaikkien piti olla huoneissaan. Kun hän kääntyi pois päin, heristin shakkilautaa hänen leveälle valkoisen hoitajan asun peittämälle selälleen mutta se ei ollut kovin tyydyttävää sillä shakkinappulat eivät edes kolisseet laatikossa koska se oli vuorattu punaisella pehmeällä kankaalla.

Pysähdyin päästyäni nurkan taakse ja annoin silmieni tottua varjoon. Kauempana käveli joitain henkilöitä, mutta en tunnistanut heitä. Muutenkin me kaikki näytimme aika lailla samalta, varsinkin sisätiloissa, siellä ei saanut pitää omaa ulkotakkiaan, ja monet olivatkin tänään ulkona ilman ulkovaatteita koska oli huhtikuun alku ja erittäin aurinkoinen päivä. Kävelin hitaasti rakennuksen pitkää sivua myötäilevää sorapolkua, ohitin märkiä pensaita ja kärsivän näköisiä puita kunnes tulin toiseen päätyyn. Nostin vasemman jalkani suuren kivisen kukkaruukun reunalle ja laskin shakkilaudan sen viereen ja aukaisin ja sitten kiristin kengännauhani. Tein saman myös toiselle jalalle. Kukkaruukussa ei ollut muuta kuin vanhan näköistä multaa ja jotain keltaisia ruohonkorsia: oli vasta huhtikuun alku. Katselin silmiäni siristellen ylös haaleansiniselle taivaalle, jossa ei näkynyt mitään ja jatkoin matkaani rakennuksen ympäri kohti osaston pääovia. Shakkilauta jäi kuolleen istutuksen reunalle ja muistin sen vasta iltalääkkeiden jälkeen kapeassa vuoteessani jota valaisi korkeasta ikkunasta verhojen raosta tuleva hiljainen ja kylmä kuun valo.

marraskuu 2018