”Sussa on niin paljon rauhallista energiaa.” Tämä on vain yksi monista lämmittävistä asioista, joita olen saanut kuulla ystäviltäni tällä viikolla. Tuollaisten asioiden kuuleminen – pyytämättä – on pysäyttävää ja aiheuttaa syvää kiitollisuutta ja lämpöä. (Ehkä se rauhallinen energia johtuu vain siitä, että olen ollut taas  jonkinlaisen unettomuuden vallassa. Nukun kyllä, mutta loppuviikosta unet olivat pätkittyjä tunnin painajaisiin välille 00–07, aamuisin sain nukuttua paremmin, mutta silloinkin vain muutaman tunnin kerrallaan. Viime yö meni jo paljon paremmin, joten odotan ensi yön olevan jo kohtuullisen normaali. Unennäkökiintiö alkaa kyllä olla tältä alkuvuodelta täynnä, terveisiä vaan Morfeukselle, Fobetorille & Fantasokselle: ei enää.)

Viime joulun aikoihin stressasin unettomuuksissani joulukorttien maalaamista ja ajoissa lähettämistä; perjantaina stressasin samaa. So it goes? Olin luvannut ystävälleni maalata hänelle valmistujaislahjaksi kortin (”koska määki oisin halunnu joulukortin!”). Noin tuntia ennen juhlien alkua maalasin korttia silmät ristissä kylmän hien vallassa, mutta niin se vain valmistui ja kuivuikin ajallaan, ja lahjan saaja oli siihen silminnähden tyytyväinen. Kehuivat sitä muutkin juhlijat. Juhlat olivat pienessä yksiössä. Unettomuuteni, pari päivää ennen hankitun krapulan jälkitärinöiden, asunnon kuumuuden ja yleisen sosiaalisen pelon takia jouduin käymään välillä asunnon wc:ssä hengittelemässä ja rauhoittumassa. Onneksi siellä oli suuri auki oleva ikkuna. Muutama lasi valkoviiniä toki auttoi, milloinpa se olisi pettänyt. Mutta kun pääsimme sateen läpi illan suunnitelmaan sisältyvään keikkapaikkaan – joka oli täyteen ahdettu thairavintola (kyllä, thairavintola) – en enää kestänyt sitä ryysistä, vaan jätin puoliksi juodun valkoviinilasilliseni ystävälleni ja karkasin paikalta.