10/08

Loppukesä. Miten hirvittävä sana. Vaikka on vasta elokuun toisen viikon alku olen hetkittäin – ainakin tänään – hieman allapäin. Mikä on jotenkin outoa, sillä eihän minun kesälomani lopu: en ole menossa takaisin töihin tai aloittamassa koulua. Ja ehkä on hyväkin että jotkut muut ovat tekemässä niin, voin keskittyä paremmin tekemään asioita, joita minun pitäisi tehdä. Öinen pimeys tuntuu välillä vähän päällekäyvältä, mutta se korjaantuu unirytmin säätämisellä. Enää ei ole niin miellyttävää valvoa keskellä yötä kuin silloin kun oli valoisaa koko ajan eikä ollut niin väliä milloin nukkui.

Ikävöin sinua, joka olet nyt minilomalla pieneltä kesätyöpaikkakunnaltasi. Sinua, jonka luona olin tasan kuukausi sitten. Sinua, joka makasit päälläni rentona samalla kun luin sinulle Frannya ja Zooeyta. Sinua, joka otit pieniä hyppelehtiviä tanssiaskeleita keittiössä tehdessäsi itsellesi lounasta: minä söin vasta aamupalaa. Sinua, jonka kanssa pidimme toisiamme kädestä jo puoli tuntia ensitapaamisemme jälkeen.

Missä on tällä hetkellä se ”rauhallinen, toiveikas, odottava tunne tulevaisuutta kohtaan”, josta puhuin aiemmin? Mistä se tuli, mihin se katosi?

3 kommenttia kirjoitukseen “10/08

    1. Ainakin osa siitä saattaa hyvinkin olla edelleen siellä. Jos löydät sen, pidä siitä hyvää huolta. Minä yritän etsiä sitä täältä..

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *