Hyvää kahdeksatta syntymäpäivää, blogini! Järkyttävää, kuinka aika kuluu. (Mikä voi olla ehkä itsestäänselvyydessään typerin lause, jonka olen kirjoittanut pitkään aikaan. Don’t care, it’s no-delete-tuesday.) Olet silti täällä, ja vaikka olenkin ruokkinut sinua viime aikoina vain näennäisen hyvillä kauniilla kuvilla, mietin myös sanoja päivittäin. Tännekin. Tänään heräsin jo viiden aikaan lämmittämään tupaa kynttilöillä ja lukemaan liian lyhyelle mutta jär-kyt-tävän viihtyisälle sohvalle Herman Hessen novelleja. Neljä sain luettua kunnes muistin, miksi en ole lukenut Hesseä vuosikausiin: kuolemaa ja tuhoa. Traagista rakkautta. Ja sitä kuolemaa.

Sää on täällä tasaisen masentavaa sadetta, sumua ja liejua. Eilen pyöräilin lähikauppaan ja takaisin kahdentoista kilometrin lenkin pienessä darrassa vain sen takia, että oli sääennustuksen mukaan ainoa parin tunnin selkeä hetki moneen vuorokauteen. Menneeseen tai tulevaan. En edes tarvinut juuri mitään, mutta sisällä paikallaan ähöttäminen vetää kropan sen verran huonoon kuntoon että pakko on liikkua, ei voi mitään.

Sunnuntaina tuli kuukausi täyteen täällä muualla. Ehkä vielä kaksi edessä, ainakin? Viikot sulautuvat toisiinsa, hiljaisuus on melkein kosketeltavaa ja rehellisesti sanoen en muistaisi mitä tein viime viikolla jos en pitäisi päiväkirjaa. Kävin mahtavan hienon linnan pihapiirissä ja kohtasin siellä ihanan ja julmannäköisen kissan, joka kiehnäsi jaloissani kymmenisen minuuttia, silminnähden nauttien rapsutuksista ja silityksistä ylipitkän talviturkkinsa alla. (Kyllä, hänellä oli panta, hän taisi olla lähitaloista.) Videomateriaalia tapaamisesta löytyy.