Useina viikkoina en ymmärrä ollenkaan miksi olen täällä. Niiden viikkojen päivinä – tai ennemminkin öinä – pääsen eteenpäin vain miettimällä sitä, että voin lähteä täältä vaikka huomenna. Tai viimeistään ylihuomenna, hyppään vain 500m päästä Tallinnan-bussiin ja jne. En kuitenkaan lähde. Vietin viikkoja kivun kanssa, se on nyt jo laantunut. Välillä en tiedä mitä teen. Makaan +15˚c huoneessa ja kuuntelen radiota, josta en ymmärrä mitään. Siis sitä kieltä. Täällä ei ole mitään, lähelläkään. Tarkemmin: ei mitään, aiemmin. Nyt on jo sen verran kevät, että metsäkauriit tulevat pihaan syömään. Yritän kuvata niitä ikivanhojen vääristävien ikkunalasien läpi. Luen kymmenen vuotta vanhoja Parnassoja ja juon halpaa vodkaa. Ne kummatkin auttavat.

En pysty kävelemään, koska ainoat ei-täysin-uppomutaiset kävelyreitit menevät saaren läpi menevän Ison Tien kautta. Isolla Tiellä kulkee kaksikymmentä isoa rekkaa putkeen, lautalta toiseen saareen, sillä tiellä ei voi kävellä meditatiivisesti. En voi kirjoittaa, koska käteni kipuilee. Nukkuminen on siinä ja tässä: en ole kohta kolmenkaan kuukauden jälkeen tottunut tämän talon ääniin. Suljetussa yläkerrassa asuu orava tai kaksi, enkä tule koskaan tottumaan ilmalämpöpumpun ääntelyyn. En myöskään sähköpattereiden naksumiseen. Enkä jääkaapin naksauksiin – kuten en kotonanikaan. Vaihtelen yösijaani huoneista toiseen kuin hullu. Onneksi täällä ei ole muita, saattaisivat vielä ihmetellä.

Muita vitutuksen aiheita: suihku, jossa ei mahdu seisomaan suorana. Välillä paska internetyhteys. Hämähäkkejä. Ei uunia. Miksi tulin tänne. Ikävä ystäviä. Ikävä omaa suihkua. Pianoa. Hyviä juttuja pakko keksiä myös: käsi paranee. Kiitos Mutsin lähettämän rannetuen, täältä sitä ei olisi saanut. Vikerraadio, silloin tällöin. Loppumaton lukeminen filtin alla tupakeittiössä. Sari. Muut ystävät, mailit ja kirjeet. Ja ajattelin että 12 viikkoa riittäisi. Kolme kuukautta, sopivan pariton tasaluku. Vielä muutama viikko.