Tänään on viimeinen päiväni täällä Muualla. Saan ystäviltäni aivan liikaa neuvoja Tallinnan ravintoloihin, neljän tunnin layover. Huomenna. Jostain syystä en ole täysin paniikissa. Sain viime sunnuntain pääsiäisillallisella kutsun paikallisten suomalaisten Jukan ja Liinan luo, se toteutuu tänään. Muutaman tunnin päästä. Jostain ihmeen syystä en panikoi siitäkään. Vielä. Onhan tässä aikaa.

Ei. Kaikki tämä hyvä ja tasapainoinen olo johtuu luultavasti Sarista, joka on yli laidan. Way, way overboard. Ja luulen että olen itsekin siellä. Aavalla merellä ilman mitään todellisuuspohjaa. Kaikuluotain piippaa välillä jotain käsittämättömiä merkkejä, mutta emme huolestu siitäkään. Sari auttaa mua. Monessakin asiassa, ja usein silloin kun en edes tiedä tarvitsevani apua. Mutta aina on parempi olo, sen kaiken jälkeen. Puhelinlasku on eri mieltä – siellä nimittäin nahka naukuu – mutta en jaksa huolehtia siitäkään. Käsi on paskempi kuin aiemmin mutta laitan senkin lähtövalmisteluiden piikkiin.

Sari vaatimalla vaatii että kuvaan suihkussa valokuvia ja sen monet ystävät kuulemma stalkkaavat mua. Ovat kuulemma stalkanneet jo kauan. Hello, stalkkerit. Olen Joonas, olen täällä koko viikon.

En enää koskaan ikinä koskaan never halua olla näin kauan pois kotoani. Olen vielä liian lähellä tätä kaikkea että voisin puhua siitä. Myöhemmin sit.