Kirjoitettu alun perin 2. elokuuta 2013

I suggest simply getting very, very gentle with yourself for your failings in the meantime. We all fail, we all suffer, we are all imperfect. In fact, our shared imperfections are the starting point for our shared humanity. If you can soften your heart a little toward yourself, you may find that your heart softens a little more for those around you, too.

Ask Metafilter: ”How does one have a real-life Brand New Day?”

”Our shared imperfections are the starting point for our shared humanity.” Olen miettinyt tätä paljon viime aikoina, varsinkin silloin kun olen tuntenut itseni riittämättömäksi tai huonoksi. Eräs tuttavani julkaisee Facebookissa äärimmäisen henkilökohtaista päiväkirjatyyppistä sarjakuvaa. Toinen entinen tuttavani (opiskelimme samaan aikaan Torniossa) on ollut viime aikoina jonkin verran julkisuudessa puhumassa pornoriippuvuudestaan. Luen useita blogeja, joissa ei yritetäkään antaa kiillotettua kuvaa omasta elämästä, vaan kerrotaan siitä ja käsitellään sitä huumorin tai liioittelun kautta. Monille kirjoittaminen on ajattelua ja ajattelu kirjoittamista ja vaikeiden (tai juuri niiden vaikeimpien) asioiden selvittämistä ja läpikäyntiä, yritys saada jotain selkeyttä sisäiseen kaaokseen.

Mistä meihin on rakennettu se ajatus että pitää olla jotenkin vahva ja että heikkoutta ei saa näyttää? Johtuuko se ev.lut. kasvatuksestamme, vai onko sekin sotiemme traumojen jälkiä? Ja miksi silti – vaikka omasta kokemuksestaan hyvin tietää että asioista puhuminen ja niiden jakaminen auttaa – kärsimyksen ja huonon olon näyttäminen ja siitä kertominen on usein niin vaikeaa? Miksi ei voi sanoa (kuten luin vasta muistaakseni jostain Hesarin kolumnista) kassajonossa että minulla on paniikkihäiriö, siksi tässä hikoilen ja tärisen?

Yhteiskuntamme on rakennettu vahvimpien ehdoilla. Meno näyttää vain kovenevan koko ajan: tuloerot kasvavat, köyhimmiltä ja vähäosaisimmilta leikataan, empatiasta kyllä puhutaan enemmän kuin ennen mutta todellisuudessa sitä on yhtä vaikea toteuttaa kuin aiemminkin. En ole itse kovin hyvä toimimaan empaattisesti, varsinkin konfliktitilanteissa menen hyvin helposti lukkoon ja vetäydyn kuoreeni, otan puolustuskannan vaikka tietäisinkin että olisin voinut toimia paremminkin (se johtuu koulukiusatuksi tulemisesta lapsena) mutta pyrin ainakin siihen että vaikean tilanteen tullen en hyökkäisi tai vetäytyisi omaan poterooni laput silmillä murisemaan kun koen itseni/ajattelumallini/tunteeni/whatever uhatuksi vaan yrittäisin ajatella tilannetta jotenkin suuremmasta perspektiivistä.