Lokakuun viimeisen päivän iltana, samana sunnuntaina kun olen eronnut, kerään ja pesen muutaman pienen tuhkakupin tuikkukynttilöille alustaksi ja asetan ne pianon päälle. Kävelen aution marketin hyllyjen välissä vain mehupurkki ja paahtoleipä käsissäni. Katson televisiosta mustavalkoista komediaelokuvaa vuodelta 1938 ja väritän viime viikolla piirtämäni luonnospaperin maiseman taivaan punaisella kuulakärkikynällä.

Sen jälkeen on klassinen marraskuu: hakeudun ystävieni seuraan, tai en tiedä miten päin se tapahtuu, kumminkin päin, luulen, löydämme toisemme kuitenkin, kokkaamme, puhumme loputtomiin tai olemme hiljaa, skypetämme Euroopan toiselle laidalle, annamme toisillemme lahjoja vain siksi että voimme, autamme niin monin tavoin että se on välillä ylitsevuotavaa. Olemme vain seurana ilman suunnitelmia, tai toteutamme aiemmin miettimiämme asioita. Silitämme toisiamme, tarjoamme yöpaikkoja sohvillamme suuntaan ja toiseen.

Kaiken tämän ja moninaisten työstressien – joita en käsittele täällä – jälkeen tunsin oloni sunnuntaina hyväksi. Ei olisi kannattanut: maanantai alkoi noroviruksella ja kuumeilulla, joka jatkuu osaksi edelleen. Tylsistyttää huono olo, väsymys ja makaaminen, mutta ei voi mitään. Kaksi vuorokautta tuntuu viikolta. Kuuntelen musiikkia ja luen läpi kirjahyllystäni Huovisen tuotantoa, niitä lyhyitä. Keskittymiskyky ei riitä nyt muuhun, vaikka kirjoja onkin taas ilmestynyt kasa pöydän reunalle.