Kirjoitettu alun perin 29. huhtikuuta 2015

Olen stressannut pari päivää viime viikosta saakka aivan turhista jutuista. Mukaan luettuina mutta ei yksinomaan:

– päiväkirjan muutaman rivin kirjoittaminen jälkikäteen (”Mitä jos jotain unohtuu?!”)
– Facebook-kommunikointi (”Miksi se sanoi vain ’pitää kattoa’?!”)
– polvi (”Miten helvetissä se on taas noin kipeä, mitä mää oon tehny eilen?!” TAI ”Mitä helvettiä, miten se on nyt taas melkein normaalin tuntoinen?!”)
– ystävät (”Mitä jos ne haluaa nähdä mua?! Tai soittaa, puhelimella?!”)
– sukulaiset (”Mitä jos ne juoruaa musta porukalla sit sen baletin jälkeen?!”)
– ystävän taidenäyttelyn avajaiset (”Mitä jos mulla iskee ahdistus siellä niiden kaikkien ihmisten seassa?! Mitä jos ne näkee että mää hikoilen?!”)
– raha (”Mitä helevettiä mää nyt teen, ei mulla oo varaa tällaiseen?!”)
– vaatteet (”Mitä saatanaa tällekin kengälle on nyt tapahtunu?!”)
– katupöly (”Mitähän helevettiä nuoki ajattelee kun mulla vuotaa koko ajan silmät niinku jollain idiootilla?!”)
– aurinko (”Mitähän neki mietti ku mulla oli koko ajan aurinkolasit päässä?!”)
– työhommat (”Ei saatana tästä tuu tänäänkään yhtään mitään, mää oon ihan paska.”)

Jne jne jne. Hengitän syvään, teen mitä voin, jos en tänään niin sit huomenna.