Tänä vuonna voisin haluta opetella uppoutumaan paremmin tekemiseen. Olen edelleen erittäin hyvä kuluttamaan miltei loputtomat määrät aikaa työpöydän ja tietokoneen ääressä, pelaten (ei päivittäistä) tai internetiä lukien (all day long), mutta kirjoittaminen, piirtäminen/maalaaminen/suunnittelu/pianon tapailu/valokuvaus ja mitä näitä nyt on tapahtuu aika pätkissä, saatan uppoutua niihin tunniksi mutta sitten on jo tarve tehdä jotain muuta. Jostain syystä tämä ei ole ”ongelma” ns. oikeiden töiden eli laskutettavien töiden tekemisessä, niitä saatan tehdä helposti kolme-neljäkin tuntia putkeen ilman muita kuin jaloittelutaukoja. Myös se, että on tietoisesti vähentänyt tyhjää suoratoistopalveluiden ja valkoviinin kanssa makoilua aiheuttaa sen, että on energiaa ja halua TEHDÄ jotain, ei vain kuluttaa.

Tämä ei ole oikeastaan millään tasolla ongelma, sillä päiväni kuluvat hyvin näinkin, ja jutut jotka pitää tehdä tulevat aina tehtyä. Kyse ei siis sinänsä ole kaiken tekemisen välttelemisestä, tai edes siitä että oma rimani olisi liian korkealla. Varsinkin vuoden pimeimpinä aikoina on hyvä että kotoa löytyy monta eri paikkaa jossa tehdä eri asioita: kirjoittaa läppärillä keittiössä, piirtää makuuhuoneen pienen työpöydän ylle kumartuneena, soittaa kitaraa tai pianoa tai vain makoilla lattialla olohuoneessa kuuntelemassa musiikkia tai istua työpöydän ääressä siinä vieressä tekemässä mitä milloinkin.

Huomaan, että tekemisen tarve ja se tunne, että en tee tarpeeksi, liittyy myös yleisesti elämääni muutenkin: asun yksin, olen lapseton, minulla ei ole parisuhdetta eikä päiväduunia. Eli minulla olisi hyvin aikaa tehdä muutakin kuin lukea ja haaveilla kaikesta hienosta tekemisestä. Ne kaikki hienot ajatukset tai niitä joskus seuraava toteutusvaihe eivät tuota perinteisen kapitalistisen ajattelun mukaan juuri mitään kenellekään kuin minulle, ja vaikka en ole aina niin tuottelias kuin haluaisin olla, itsensä ruoskiminen sillä ei auta mitään. Tässäkin auttaa sen muistaminen, että en tosiaan ole kenellekään muulle vastuussa siitä mitä teen tai en, arvoni ihmisenä ei riipu siitä kuinka paljon bloggaan/instaan/leuhotan kylillä. Luulen, että varsinkin vanhemmiten (täytän 40 puolen vuoden päästä) olen oppinut sen, että on aivan ok olla harrastuksissaan keskinkertaisesti multilahjakas mutta ei niin-hyvä, ja tehdä niitä hommia mitkä kiinnostavat siihen tahtiin kuin se hyvältä tuntuu.