Vanha näkymä huoneeni ikkunasta. Olen kuvannut tämän itse, täytteeksi jonkin lomareissun filmirullalle. On todennäköisesti syksy, ehkä ensilumi, kun kuvassa ei näy lumikasoja talven jäljeltä. Kuva tuli vastaan kun kävin läpi Mutsin vanhoja valokuvia, jotka ovat nykyään minulla. Kuvia on ehkä yksi suuri pahvilaatikollinen, vaikka kirjoitinkin aiemmin, että niitä olisi enemmän. Ehkä kolmetoista kansiota ja kaksi tai kolme kenkälaatikollista kuvia irrallaan ja kuvaamon kuorissa. Tällä kertaa halusin nähdä mitä kuvia on olemassa meiltä kotoa 1990-luvulta. Ei niitä kovin paljoa ole, silloin kuvattiin lähinnä lomalla ja juhlissa. Heitin valokuvia roskiin ehkä kenkälaatikollisen verran, sellaisia jotka olivat selvästi kaksois- tai kolmoisvedoksia. Pidän tämän kuvan tunnelmasta todella paljon. Vuosi on todennäköisesti 1996 tai 1997.
Lauren Graham, Don Roos and Kitchen Timer
I could have easily spent months and years staring at blank documents and staying up all night as I trial-and-errored my way through a few finished pages and many more images of vintage tile tables. But in the magical way that things just kept falling into place over the course of returning to the show, my question was answered on the very first try.
I had lunch with Don, and he explained his way of working to me, a method that’s been so effective he actually wrote it up to give to the many writers he mentors. It’s his variation on the Pomodoro technique, called Kitchen Timer, and it’s transformed the way I write–I now spend fewer hours being way more productive. It gave me structure where there was none. It has changed my life as a writer, and I hope it changes yours too. I love it so much that it makes me want to touch my fingertips together in that wonderful symbol we just invented in the last decade. (But seriously, what took us so long?)
HERE’S HOW IT WORKS:
1. Buy a kitchen timer, one that goes to 60 minutes. Or use a timer app. Or tell Siri to start a timer for 60 minutes.
2. We decide on Monday how many hours of writing we will do Tuesday. When in doubt or under pressure or self-attack, we choose fewer hours rather than more. A good, strong beginning is one hour a day, but a half hour is also good, or twenty minutes. Some of us make appointments in our calendar for these hours, as if they are lunch meetings or business calls.
3. The Kitchen Timer hour:
No phones. No texts. We silence ringers; we turn our phones facedown. It is our life; we are entitled to one hour without interruption, particularly from loved ones. We ask for their support. ”I was on an hour” is something they learn to understand. But they won’t respect it unless we do first.No music with words, unless it’s a language we don’t understand. Headphones with a white noise app can be helpful.
No Internet, absolutely. We turn off our computer’s Wi-Fi.
No reading.
No pencil sharpening, desk tidying, organizing.
4. Inmediately upon beginning the hour, we open two documents: our journal, and the project we are working on. If we don’t have a project we’re actively working on, we just open our journal.
5. An hour consists of TIME SPENT KEEPING OUR WRITING APPOINTMENT. That’s it. We don’t have to write at all, if we are happy to stare at the screen or the page. Nor do we have to write a single word on our current project; we may spend the entire hour writing in our journal. Anything we write in our journal is fine; ideas for future projects, complaints about loved ones, what we ate for dinner, even ”I hate writing” typed four hundred times.
When we wish or if we wish, we pop over to the current project document and write for as long as we like. When we get tired or want a break, we pop back to the journal.
The point is, when disgust or fatigue with the current project arises, we don’t take a break by getting up from our desk. We take a break by returning to the comforting arms of our journal, until that in turn bores us. Then we are ready to write on our project again, and so on. We use our boredom in this way.
IT IS ALWAYS OKAY TO WRITE EXCLUSIVELY IN OUR JOURNAL. In practice it may rarely happen that we spend the full hour in our journal, but it’s fine, good, and right if it does. It is just as good a writing day as one spent entirely in our current project.
6. It is infinitely better to write fewer hours every day than many hours one day and none the next. If we have a crowded weekend, we choose a half or quarter hour as our time, put in that time, and go on with our day. We are always trying to minimize our resistance, and beginning an hour on Monday after two days off is a challenge.
7. When the hour is up, we stop, even if we’re in the middle of a sentence. If we have scheduled another hour, we give ourselves a break before beginning again – to read, eat, go on errands. We are not trying to create a cocoon we must stay in between hours (the old ”I’m sorry, I can’t see anyone or leave my house – I’m on a deadline” method). Rather, inside the hour is the inviolate time.
8. If we fail to make our hours for the day, we have scheduled too many. Four hours a day is an enormous amount of time spent in this manner, for example. If on Wednesday we planned to write two hours and didn’t make it, we schedule a shorter appointment for the next day. We don’t add an hour to ”make up” or ”catch up.” We let the past go and move on.
9. When we have fulfilled our commitment, we make sure we credit ourselves for doing so. We have satisfied our obligation to ourselves, and the rest of the day is ours to do with as we wish.
10. A word about content: This may seem to be all about form, but the knowledge that we have satisfied our commitment to ourselves, the freedom from anxiety and resistance, the stilling of that hectoring voice inside us that used to yell at us that we weren’t writing enough – all this opens us up creatively.
Talking as Fast as I Can: From Gilmore Girls to Gilmore Girls (and Everything in Between), Lauren Graham, Ballantine Books, 2017.
Kirjoja part XXIII
Viimeksi luettuja ainakin: Alison Bechdelin sarjakuvaomaelämäkerta Hautuukoti (jonka alkuperäinen nimi Fun Home on paljon parempi), Michelle Zauneriin omaelämäkerta Crying in H Mart, Patrik Svenssonin Meren kutsu – tarinoita ihmisen uteliaisuudesta, Paul Kalanithin muistelmateos Henkäys on ilmaa vain, Mikko Lahtisen esseekokoelma Kirja on pitkä ajatus, Ulf Lundellin Susi etsii laumaansa, Mike Campbellin muistelmateos Heartbreaker, Carl Saganin kevyt The demon-haunted world – science as a candle in the dark, Heta Pyrhösen, Sanna Nyqvistin ja Päivi Koiviston toimittama Keltaiset esseet – Keltainen kirjasto tutkijoiden silmin, David Mametin Ravintoloissa kirjoittelua, Patricia Lockwoodin Kukaan ei puhu tästä, Roberto Bolañon hieno 2666, Veikko Huovisen Pojan kuolema, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät, Laura Lindstedtin Oneiron, Juhani Seppäsen Hullu työtä tekee, Adam Langerin Crossing California, Harper Leen Kaikki taivaan linnut, Alice Munron Viha, ystävyys, rakkaus, Kjell Westön Tritonus, Alberto Moravian 1934 ja Richard Raynerin suomalaiselta vaimoltaan inspiraation saanut ”suomensukuinen” The Cloud Sketcher.
Päivitetty 15.12.2025 koska olihan näitä muitakin: Max Seeckin Uskollinen lukija, Siri Hustvedtin omaelämäkerrallinen Vapiseva nainen, Kjell ja Mårten Westön muistelmakokoelma Vuodet – Veljekset kertovat, Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö & Joseph Hellerin Catch-22.
”Merkittävää takaketjun kireyttä” ja muutakin
Pari viime viikkoa ovat olleet kireydentäyteisiä monella tavalla. Kuukausi sitten kävin elämäni ensimmäistä kertaa fysioterapeutilla. Nyt se on todistettu ja papereihin kirjattu: minulla on tiukka perse. Ja oikeastaan kaikki jalkojen takapuolen lihakset. Tiesin toki olevani huono, tai melkein mahdoton, venymään, onhan sitä testattu jo varhaisista kouluajoista lähtien. Edellisen virkkeen voi ymmärtää usealla tavalla, mutta ei väärin. Judossakaan (~11–13-vuotiaana) en vain mitenkään venynyt niihin venyttelyasentoihin, jotka vaikuttivat olevan muille jos eivät helppoja niin ainakin mahdollisia. Terapeutin mukaan kireyteni on synnynnäistä. Yleensä jos ihminen makaa selällään ja hänen jalkaansa nostetaan ylöspäin, alkavat takareiden lihakset kirrata vastaan jossain 80˚ kulman tienoilla. Minulla jo 30˚ paikkeilla. ”Ft arvioa: Ajoittainen alaselän kipu. Oireet ja löydökset viittaavat L5-dermatomialueen hermojuuriärsytykseen. Ft hoito: Aktiivinen liikehoito.” Eli jokin hermo siellä on kireällä ja ärsyyntyy selkärangan normaalin ikärappeuman ja lihasten ylitiukkuuden vuoksi.
Fysioterapeutilla käynti ja harjoitusohjelman tekeminen pahensi ensin oireita, mutta lyhyt parasetamolikuuri auttoi. Seuraavalla viikolla vanha yhtyeemme Tunguska Press aktivoitui kolmentoista vuoden tauon jälkeen harjoittelemaan ja soittamaan keikan kitaristimme, parhaan ystäväni, naisystävän valmistujaisjuhliin. Minä siis soitan yhtyeessä bassoa. Edelläoleva linkki menee ainoan pitkäsoittomme youtubesoittolistaan. Lisää tietoa löytyy desibeli.netin aikalaiskritiikistä. Treenejä oli kaksi, keikkaa edeltävinä päivinä, mutta koska soitamme ja olemme soittaneet kaikki tahoillamme kaikki nämä välivuodet, ongelmia ei ollut, tai ne ratkaistiin viimeistään soundcheckissä juhlapäivänä. Keikka meni hienosti, juhlat olivat hyvät ja ihmiset mielissään.
En ole soittanut/esiintynyt lavalla virallisesti viimeisten keikkojemme jälkeen (vuoden 2012 syksyllä). Treeneissä soitto kulki niin hyvin, että keikkaakaan ei tarvinnut jännittää. Toki itse esitystilanne on normaalista poikkeava, stressaava ja nautittava kokemus, jonka jälkeen menee pari tuntia ns. normaalitilaan palautumiseen.
* * *
Valmistujaisjuhlayön valvominen teki viime viikon yöunista pätkittäisiä, mikä ahdisti hieman: olin lähdössä nopealle juhlamatkalle Helsinkiin hyvän ystäväni muistojuhliin viikonloppuna. Nopealle siinä mielessä, että tarkoitus oli junailla Helsinkiin, kävellä juhliin, lähteä juhlista aamulla, kävellä asemalle ja junailla samantien takaisin kotiin. Näin toki kävikin, ilman suurempia vastoinkäymisiä. Iskiaskivutkin pysyivät suurimmaksi osaksi poissa, vaikka kävely onkin edelleen vähän hankalaa ja kivuliasta. Nopeaksi ei kuitenkaan voi mainita VR:n itäreitin (Kajaani, Kuopio, mitä näitä nyt on) käyttämistä. Halpa hinta kostautui kahdeksan ja puolen tunnin matkustusajalla, kun nopeimmillaan Oulu–Helsinki -välin junailee viidessä ja puolessa tunnissa, ja normaalistikin kai kuudessa ja puolessa.
Nämäkin juhlat olivat hyvät ja lämminhenkiset. Kannattaako muunlaisissa käydäkään, jos tällaisia järjestetään. Radiopuhelimet veti keikan. Tapasin vanhoja ystäviä ja sain uusia tuttuja, jopa puhelinnumeron eräältä erittäin kauniilta ja mielenkiintoiselta naiselta, joka kuitenkin kieltäytyi karkaamasta mukaani Ouluun aamujunalla. Hän ilmaisi kyllä viehtyneensä minusta, mutta luuli että olen parisuhteessa, jonkun juhlissa ohikuulemansa juttuni perusteella. Mitä tästä opimme? Aina kannattaa pitää huoli mitä puhuu julkisesti, joku voi ymmärtää kohtalokkaasti väärin. Tai kirjoittaa.
Huomasin myös, että minun täytyy ostaa vähän paremmat juhlavaatteet: tunsin itseni vähän epäsiistiksi eriparisissa pikkutakissa ja housuissa räätälöityjen pukujen ja kalliin näköisten tyylikkäiden silmälasien (ihmisten?) keskellä. Vaikka housuni ja paitani ja takkini ovat aivan sopivat ja aivan tarpeeksi skarpin näköiset, eli eivät liian suuret/pienet, kuluneet tai rikkinäiset, katselin muiden hienoja (ja kalliin näköisiä) vaatteita vähän kateellisena.
* * *
Tällä viikolla ei ole onneksi mitään menoja, koska seuraavana viikonloppuna niitä taas on. Erään taideprojektin – josta lisää myöhemmin, ihan rahahommista puhutaan kuitenkin – työryhmän ensimmäinen kokous ja todennäköisesti myös kuolleen ystäväni pohjoisempana asuvien jälkeenjääneiden jonkinlainen kokoontuminen, koska hautajaiset ovat käsittääkseni Keminmaassa lauantaina, ja on ilmeisesti ollut puhetta että niiden jälkeen kokoonnuttaisiin täällä, Oulussa. Minä en lähde hautajaisiin, koska se taideprojektin kokous, enkä haluaisikaan: ikivanhat kotihoodit eivät houkuttele juuri koskaan muutenkaan, eivätkä varsinkaan näillä pimeillä sadekeleillä, enkä tuntenut edesmenneen perhettä tai sukulaisia, hänen siskoaan lukuunottamatta, ja hänet tapasin Helsingissä.
* * *
Pimeys, aamuhämärä joka kestää iltapäivällä alkavaan iltahämärään saakka, virkistävän monipuolinen fyysinen ja henkinen kipuilu, ihmisähky ja siitä kotona yksin hiljaa toipuminen, rahattomuus, juhlien jälkeiset kaihotilat ja krapulat, riittämättömyyden tunteet, omaan elämään tylsistymisen tunteet, anhedonia, yleinen surkeus, tuho ja kuolema. Mutta myös jännittävät uudet työkuviot taideprojektin sovittajana, kitaristina ja äänisuunnittelijana, talousvaikeuksien ohimenevyys ja jo tiedossa ja melkein näköpiirissä olevat paremmat ajat, ystäväpiirini tuki toisillemme, rakkaus ja ilo ja lämpö, hyvä tee, hyvät kirjat ja kynät ja keskustelut.
I Hope This Email Never Finds You
I hope this email does not find you well.
I hope this email does not find you
And instead arrives to a desk overgrown with moss,
Lit quietly by a shard of light through your collapsed apartment ceiling
And that the silence that it finds there is simply deafening.I hope this email does not find you
And that it goes around the corner to your kitchen
Where your discarded dishes stand like lichened towers,
And that it will not find you staring into the refrigerator
Saying “There’s nothing to eat,” to the bread and eggs and strawberries – long gone.
I hope that you are nowhere to be found.I hope this email does not find you
Scouring the bathtub, dusting cobwebs out of cupboards.
I hope the ivy has taken over the couch
And surrounded all the cushions, blanketed the armrests.
I hope that birds are nesting in your wifi router
And that a family of squirrels has made a home in your utensil drawer.I hope this email does not find you
Because you are far away and doing something gorgeous,
And that you haven’t given me a second thought.
I hope this email never finds you.
I hope this email never catches up.
I Hope This Email Never Finds You, Anna Stacy, Apricity Magazine.
Arkistosta: ”There is a rush to normal in many of us that closes us off, not only to the depth of our own suffering but also, as a consequence, to the suffering of others.”
Kirjoitettu alun perin 6. elokuuta 2013
Trauma is not just the result of major disasters. It does not happen to only some people. An undercurrent of trauma runs through ordinary life, shot through as it is with the poignancy of impermanence.
Mark Epstein, The Trauma of Being Alive @ NYTimes.com
Kts. myös edellinen kirjoitus.
Arkistosta: Tell Me Again
Kirjoitettu alun perin 22. elokuuta 2015.
The Penguin Book Of Women Poets, toim. Carol Cosman, Joan Keefe & Kathleen Weaver, s. 265, Penguin Books 1978.
Tänne tullaan eksymällä
Arto Melleri libretosta Grand Hotel, 1983. Kokoelmasta Runot, toim. Martti Anhava, s. 291, Otava 2005.
Tämä on omistettu sinulle, Hyvä Ystäväni, näyttelijä, joka poistuit yllättäen tästä maailmasta – tältä näyttämöltä – eilen aamulla, 21. syyskuuta 2025. Malja elämälle, ja osanottoni muille läheisille.
Teknologisesta Tukholma-syndroomasta
Saaste kirjoittaa mainiossa blogissaan:
Kaikki aikaisemmat esimerkit kalpenevat kuitenkin AI-kuplan edessä. Vaikka LLM-mallit ovat pilanneet hakukoneet, täyttäneet netin roskasta, pilanneet tieteellistä tutkimusta, lisänneet massiivisesti energiankulutusta, tuhonneet luontoa ja aiheuttaneet ties mitä haittaa, teknologian puolustelijoita riittää.
– –
Minun on jotenkin vaikea ymmärtää tätä. Ymmärrän tietynlaisen fanittamisen ja sen, että ihmiset ovat koukussa joihinkin teknologioihin. Sitä en ymmärrä, miksi ihmiset lähtevät sotajalalle puolustamaan teknologiaa, joka on haitallinen paitsi heille itselleen, myös muille ihmisille ja ympäristölle. En ymmärrä, miksi he lähtevät aktiivisesti vastustamaan teknologioita, jotka ovat parempia tai vähemmän haitallisia.
Tuntuu, että suhteemme teknologiaan vinoutuu päivä päivältä enemmän. Olemme luoneet siihen jonkin irrationaalisen tunnesiteen. Teknologian pitäisi palvella meitä eikä päinvastoin. Niin moni teknologia on aktiivisesti haitallinen, mutta silti monet jäävät myrkylliseen suhteeseen ja päätyvät aktiivisesti puolustamaan sitä.
Olette saattaneet huomata tekoälyvastaisuuteni. (Tekoäly, älytön sanakin, mitään tekoälyä ei ole, on vain neuroverkkopohjaisia generatiivisia sovelluksia, jotka käyttävät hyväkseen kaikkea internetiin koskaan ladattua materiaalia laskeakseen mitä käyttäjä todennäköisesti haluaa, mikä sana sopii tämän sanan perään, vähän kuin ennakoiva tekstinsyöttö, tai kuvien ja videoiden tapauksessa minkävärinen pikseli sopii tämän pikselin viereen että tulee vaikutelma realismista.) En jaksa jauhaa siitä, Saaste tekee sen paremmin kuin minä. Tekoäly on vitsaus, johon en halua osallistua.
19/09
Se valinta, kelle haluaa olla uskollinen, ja mitä sen myötä tulee valinneeks pois, on eettinen teko, joka ei pelkästään ”sulje ovia”, vaan luo todellisuutta.
Rakkaus niinku, Johannes Ekholm, s. 99, Otava 2016.
Olen lukenut Johannes Ekholmin tuotantoa. Ekholmin kirjoissa minua viehättää niiden anarkistinen muoto ja dialogin tuominen framille. En vain pidä Ekholmin tyylistä, joka on jotenkin hengästyttävä ja minun makuuni liian nuortenkirjamainen (ja ainakin Karmakooma on ihan rehellinen nuortenkirja). Myös teosten minäkeskeisyys on puuduttavaa. Keskittymiskyvyn puuttuminen, eettisesti toimimisen mahdottomuus, nettikeskustelujen kasvottomuus, työn sirpaloituminen, mielenterveys- ja päihdeongelmat, kaikki näkyvät Ekholmin sivuilla. Luin ensin Rakkaus niinkun ja Karmakooman, Planet Fun Fun ja Päähenkilö jäivät kesken. Olen Ekholmin kanssa samanikäinen ja myös työhistoriamme on samansuuntainen: kumpikin halusi ja pyrki ja pääsi mainosalalle, mutta jättäytyi myöhemmin pois oravanpyörästä. Ekholm tutuissa fiiliksissä 40-vuotishaastattelussaan Hesarissa vuonna 2024:
Katson omaa elämänkaartani niin, että minulla oli jo varhain käsitys siitä, mitä haluan tehdä. Väliin tuli kuitenkin kymmenen vuoden ajanjakso, jolloin yritin pakottaa itseäni yhteiskunnan jäseneksi. Olin ahkera opiskelija, yrittäjä ja työntekijä. Tuntui tärkeältä, kun oli omaa rahaa ja pystyi pärjäämään. Se ei kuitenkaan ollut henkisesti palkitsevaa. Pärjääminen ei riitä.
* * *
Joku on spreijannut keskustan rakennustyömaan vaneriaitaan helvetin isoilla mustilla kirjaimilla FUCK CANCER. Asiaa.
* * *
Oletteko huomanneet, että kotihoito ajaa pienimmillä autoilla?
* * *
Mielenterveydestä ja kirjoittamisesta puheen ollen: missasin Neil Hardwickin uusimman muistelmateoksen varauksen lähikirjastossani, ja nyt olen taas listalla sijalla 211. Ensimmäisellä kierroksella sijoitukseni oli 27.
* * *
Oulun taidemuseon ääliömäisesti nimetty abstraktin taiteen kokoelmanäyttely oli erittäin hyvä, vahva suositus. ”Näyttelyssä tutustutaan ei-esittävän taiteen ulottuvuuksiin toiminnallisesti ja vuorovaikutteisesti.” Oli hauskaa, että näyttelyssä oli Jorma Kuulalta pienempi teos samaa teossarjaa, josta yhden öljyvärityön omistan itsekin:
