”Maybe the computer will make me happy”

· joonasn – internet, oma pää, pelit ja pensselit, universumi


James Kochalka, American Elf

Olen kyllästynyt internetiin, mutta olen ehdollistanut itseni sen jatkuvalle käytölle niin vahvasti, että huomaan klikkailevani auki samoja sivuja, vaikka niitä ei olisi päivitetty ja tietäisin sen hyvin. Sosiaalinen media, tässä tapauksessa Bluesky, tarjoaa välillä mielenkiintoistakin sisältöä, mutta se meinaa kuten aina hukkua poliittiseen keskusteluun ja päivän uutisotsikoiden kommentointiin, mikä on harvoin mielenkiintoista tai tarjoaa yhtään mitään uutta. Suurin osa ystävistäni ja tutuistani on kai edelleen Metan alustoilla, joten en saa Blueskyn selailusta samanlaista tyydytystä koska en tunne niitä ihmisiä. Tietysti voi kysyä, miksi sitten siellä hengailen. Ehkä jossain pitää hengailla, kuitenkin, ja en halua tukea teknofasisteja yhtään sen enempää kuin on pakko. Olin kolme päivää ilman nettiä viime viikolla heti muuton jälkeen, koska en omistanut oikeanlaista modeemia uuden asuntoni laajakaistayhteyttä varten. En ehtinyt ikävöidä ketään tai mitään.

Tietysti voi kysyä myös, onko elämässäni tarpeeksi muuta sisältöä, jos ehdin kyllästyä internetiin vaikka en edes käytä sitä älypuhelimen kautta, eli en ole sen jatkeena jatkuvasti. En tiedä. Elän jonkinlaisessa välitilassa: muutosta on kohta kaksi viikkoa, ja ei siinä mitään, mutta en ole pitkään aikaan pystynyt harjoittamaan luovaa joutenoloa ja se alkaa selvästi ärsyttää. Muistelen olleeni siinä tilassa viimeksi elokuussa, ja sen jälkeen on ollut kaikenlaista, lähinnä muuttoon liittyvää. Niinkin pieni asia kuin se, että en omista mikroaaltouunia (vielä, asia korjaantunee ensi viikolla), sekoittaa päivän rutiinin. Avaamattomat muuttolaatikot – joita ei onneksi ole enää montaa – huutavat nimeäni, jos vaikka koitan vain haaveilla ja torkkua. Asiat eivät ole vielä täysin oikeilla paikoillaan, mikä aiheuttaa turhaa kävelyä ympäri uutta suurempaa asuntoa. Haluaisin kaiken olevan valmiina, että voisin keskittyä vain olemaan ja tekemään.

Mihin minulla sitten on kiire? Mitä pitäisi saada aikaan, mitä pitäisi tapahtua, että tuntisin oloni tyytyväisemmäksi ja rauhallisemmaksi? Kiire ei todellakaan ole, pitkä pimeä talvi on täällä vielä viisi kuukautta, ja mitään deadlineja tai juuri muutakaan kalenteriin kirjattua ei ole. Haluaisin kaiken vain olevan niin hyvin, sen verran valmista, että en olisi koko ajan lievästi ahdistunut koska minusta tuntuu jatkuvasti, että joku tekeminen on kesken. Mutta niin kuitenkin on, kuvataide ei ripusta itseään seinille, imuri ja mikro eivät kulkeudu toisista kaupunginosista tänne ennen ensi viikon torstaita ja kummitätini pientä keltaista autoa. Tarvitsen lisää mattoja ja pöydän keittiöön, mutta niihin minulla ei ole rahaakaan tällä hetkellä. Kaikki mitä oikeasti tarvitsen on kyllä täällä. Minun pitäisi vain pystyä olemaan kärsivällisempi, kaikki ei kuitenkaan voi mitenkään tapahtua heti, ja vie oikeastikin paljon aikaa, vaivaa ja energiaa että uuden asunnon tetris asettuu paikoilleen. Se on aivan normaalia ja kuuluu asiaan. Marraskuun pimeys ei auta, kuten se ei auta ikinä. Mutta, kuten asuntoni ja aivojeni epäjärjestys ja rauhattomuus, sekin menee ohi.

* * *

On netissä hyviäkin asioita, vaikka moni suosikkini (Kate Beaton, Lucy Knisley, Dustin Harbin) on nykyään maksumuurin takana Patreonissa tai muualla. Tässä muutama. Merkitsen Substack-alustan blogit erikseen, koska niissä osa julkaisuista on usein maksumuurin takana. Kirjailija Hanif Kureishin substack, Marjatta Mentulan blogi, Wil Wheatonin blogi, nykyisen esseistin, entisen sarjakuvapiirtäjän Tim Kreiderin substack, ikisuosikkini mimi smartypantsin blogi, unkurin blogi, Ron Tiptonin blogi, kirjailija Kirsi Alanivan substack, toimittaja-kirjailija Marie Le Conten substack, esseisti-kirjailija Meaghan Garveyn substack, musiikkialan analyytikko, kriitikko Bob Lefsetzin blogi.

Arkistosta: 13/11

· joonasn – arkisto, oma pää

Kirjoitettu alun perin 13. marraskuuta 2017.

– – Ja kun sanon etten saa lukua enää mieleeni, tarkoitan etten saa mieleeni noista kolmesta ainuttakaan. Totta on että jos muistaisin yhden, ja muistissanihan se varmasti jossakin on, muistaisin vain sen enkä pystyisi johtamaan siitä molempia muita. En liioin niistä kahdesta kolmatta, jos sattuisin saamaan mieleeni ne. Ne pitäisi siis muistaa kaikki kolme, että voisi ne tunnistaa kaikki kolme. Tällaisia muistot ovat, yhtä tappavia aina. Eräitä asioita ei siis pidä ajatella, ei niitä jotka ovat lähellä sydäntä. Tai pikemminkin, niitä pitää ajatella, sillä ellei niitä ajattele, ne saattavat tulla mieleen muistoina, vähä vähältä. Toisin sanoen niitä pitää ajatella hetki eikä aivan lyhyt riitäkään, joka päivä, ja useita kertoja päivässä, kunnes ovat painuneet sinne mistä ovat tulleet, läpitunkemattomaan liejuun. Se on sääntö.

Karkotettu, Samuel Beckett, suom. Juha Mannerkorpi

Olen ajatellut paljon muistia ja muistamista. On mahdotonta päästä elämässään eteenpäin – mitä se ikinä tarkoittaakaan – jos takertuu joihinkin tiettyihin ajatuksiin tai tunteisiin menneisyydestään. Mikään ei ole niin mustavalkoista kuin voi vaikuttaa pahimmillaan vuosien tai vuosikymmenien märehtimisen jälkeen. Ihmistä ei voi määritellä vain yhden hänen tekemänsä asian tai yhden hänen persoonansa piirteen kautta. Ei ole ihmistä joka on x, on vain ihmisiä, jotka tekevät asioita. On pirullisen helppoa typistää ihminen (tai ihmissuhde, tai tapahtuma jne.) johonkin kertomukseen, unohtaa elämän monimuotoisuus, hakata se muisto kiveen, jota ihailla yksin tuulisina ja pimeinä syksyöinä. Asioiden määrittely sen perusteella mitä on ollut ja tapahtunut ei vie eteenpäin: se raamittaa meidät. Siksi ei ole tärkeää muistaa kaikkea, mutta onneksi se on muutenkin mahdotonta. Aika kadottaa kuluessaan mielestämme sekä hyvät että onneksi myös huonot muistot.

Kirjoja part XXV

· joonasn – luettua, oma pää, pelit ja pensselit

Viimeksi luettuja: Zadie Smithin esseekokoelma Dead and Alive, Mark Twainin Veren perintö, Alan Mooren ~1200-sivuinen Jerusalem, Siri Hustvedtin muistelmateos Haamutarinoita, Lucia Berlinin novellikokoelmat Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia, Siivoojan käsikirja II: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia ja Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia, Evan Wrightin Generation Kill (reportaasi Irakin sodasta vuodelta 2003), Marlen Haushoferin Seinä, uudelleen luettu Graham Greenen Idän pikajuna, Marco Kososen Rock’n’Roll Suicide Bar, Haruki Murakamin 1Q84 tällä kertaa englanniksi, Gummeruksen pitkäaikaisen toimitusjohtajan ja kustantaja Pekka Salojärven muistelmateos Kirjailija kirjoittaa, kustantaja kustantaa, ja nyt luen Mooren Jerusalemia uudestaan, sillä ostin sen Ebaysta Saksasta melkein heti syksyllä, kun sain sen luettua ensimmäistä kertaa. Erinomaisen hieno kirja, vahva suositukseni!

Aiemmat luetut löytyvät kategoriasta luettua.

07/11

· joonasn – oma pää, universumi

Kaikki on hyvin. Olen muuttanut. Olen siivonnut vanhan asunnon. Demokraatit voittivat Yhdysvaltojen välivaalit. Muutin maanantaina, ja kävin siivoamassa asuntoa lähiystäväni kanssa keskiviikkona ja eilen perjantaina. Queens Of The Stone Age julkaisi uuden – erinomaisen – levyn. Uusi asuntoni on hissittömän talon neljännessä kerroksessa. Sekin on hyvä asia, paitsi muuttomiehille. Uusi näkymä työpöytäni äärestä on pieneen sekametsään, jonka lähimmät puut ovat vanhoja mäntyjä, ja jonka takana kulkee kevyen liikenteen väylä. Pikkulinnut tulevat ikkunan ja ranskalaisen parvekkeen ääreen katsastamaan uuden naapurinsa. Kaikesta lisää myöhemmin.

13/10

· joonasn – oma pää, universumi

Herään vähän ennen kuutta pitkästä unesta, jossa olin vuosi sitten kuolleen ystäväni ja muiden näyttelijöiden kanssa. Jäin ystäväni kanssa junasta loskaiseen lumisateeseen, valtatien risteykseen. Ohjaaja oli hetkeä aiemmin kertonut minulle missä suunnassa kaupunki oli. Ystäväni jäi seisomaan risteykseen, hän yritti päästä eteenpäin ja kävellä perääni mutta ei voinut. Minä jatkoin matkaani ja hän jäi hämmästyneenä seisomaan lumisateeseen.

Luulen haistavani talven tulon, mutta tänä aamuna ei olekaan pakkasta. Muutamana aamuna on ollut. Makaan kyljelläni ohuen peiton alla vielä hetken, kertaan unen tapahtumat ja mietin mitä ne tarkoittavat – kuollut ystäväni, jota rakastin, kaikki hänen ystävänsä ja työtoverinsa, jotka kohtelivat minua hyvin, hänen entinen tyttöystävänsä joka tuli lähelleni unessa, junasta jääminen ja lopulta kesken jäänyt kävely kotiin loskaisessa lumisateessa. Oma vastuuni – minun piti tuoda sello joihinkin kuvauksiin. Selloa ei tietenkään ollut. Kurotan sängyn vierestä yöpöydän päältä t-paidan, nousen ja vedän sen päälleni. Naksautan valon päälle toisella yöpöydällä olevaan pöytälamppuun ja kiinnitän rannekellon ranteeseeni. Vaihdan collegeshortsit pitkiin housuihin ja astun sandaaleihini. Otan lattialta Alan Mooren ja Oscar Zaraten sarjakuvan Hiljainen kuolema ja kävelen vessaan. Istun ja luen. Pesen kasvoni ja hampaani. Kävelen muutaman askeleen keittiöön, teen kupin teetä ja kävelen työpöytäni ääreen. Koko yön päällä olleen pöytälampun varjostimessa lentelee hyönteinen. Autan sen varovasti wacomkynän kärkeen ja vien sen makuuhuoneen ikkunalaudan viherkasvien luo.

08/10

· joonasn – oma pää, universumi

WHAT’S NEW PUSSYCAT

Viime marraskuussa alkanut taideprojekti (musikaali) siirtyy sairaustapauksen vuoksi. Toivomme pystyvämme toteuttamaan sen ensi vuoden aikana. Ensi-illan oli tarkoitus olla marraskuun alussa. Sen sijaan, että treenaisin biisejä ja esitystä työryhmän kanssa, suunnittelen muuttoa. Edellisestä muutosta on melkein kahdeksan vuotta. Tälläkin kertaa vuokraisäntäni – asunnon omistaja – aikoo myydä asunnon, ja muutenkin tuntuu siltä, että kahdeksan vuotta yhdessä paikassa riittää. Uusi asunto on parin kilometrin päässä joen toisella puolella, vuokra on vähän halvempi, tilaa on vähän enemmän, ja mikä parasta: asunto on korkeimman kerroksen (4.) päätyhuoneisto läpi talon, joten siinä ei ole ollenkaan seinänaapureita, ainoa naapuri on alakerrassa, mutta välittäjä sanoi, että se asunto taitaa olla tyhjillään. Ainoa miinus on neloskerros ilman hissiä, mutta otan sen hyötyliikunnan kannalta. Ja olen tehnyt sen verran töitä, että minulla on varaa hoidattaa muuttoroudaaminen ammattilaisilla, joten olen kaikin puolin varovaisen optimistinen siitä, että kaikki menee hyvin ja helposti.

TUPPUKYLÄN TOIVO

Eräs nainen otti yhteyttä sosiaalisen median alustalla. Hän kysyi asuinko silloin ja silloin Torniossa sen ja sen talon yläkerrassa. Lainaan suoraan hänen sanojaan: ”–– parhaiten muistan tosiaan ne kotibileet jotka oli mulle jotenki liikaa siellä alakerrassa ja harhailin ylös ja löysin sun kirjahyllyn ja jäin fiilisteleen että on tässäki tuppukylässä toivoa.” Hän kertoi viettäneensä vuoden 2005 kesän ”tyttökommuunilla”, joka oli nimensä mukaisesti vanha suuri puutalo, ehkä paritalo, jossa oli tyttöjen kommuuni, samoilla hoodeilla – Tornion keskusta on pieni –, ja kävelleensä meidän ”poikakommuunille” (vaikka en itse käytä siitä sitä nimeä) etsimään omien sanojensa mukaan kostopanoa, ja yrittäneensä iskeä meikäläistä. Minua. Allek– tiedätte kyllä. Huonoin tuloksin, koska olin tässä vaiheessa seurustellut jo vuosikaudet, mitä hän ei tietenkään täysin tuntemattomana ihmisenä tiennyt. Muistan hämärästi tämän tapauksen, se ei ollut ainoa kerta Tornion vuosina kun nuoret naiset olisivat halunneet pelehtiä kanssani. (How are YOU doin’? kaikille tutuille tytöille Tornionajoilta. I’m single and ready to mingle, hit me up!) En kuitenkaan koskaan silloin – enkä myöhemminkään – pelehtinyt kenenkään muun kuin tyttöystäväni kanssa. Olisinko halunnut? En, vaikka tietysti kauniiden tyttöjen – noin kaksikymppisten naisten – huomio hiveli nuoren miehen omanarvontuntoa.

10/08

· joonasn – alleviivattua, internet, oma pää, universumi

I tend to think if someone isn’t important enough for me to actively keep in touch with (take ten seconds to send a text!), they cannot be important enough to passively keep tabs on. There’s also the fact that social media isn’t really used as a social network, but as a way to watch videos made by strangers. Social media isn’t even social anymore.

Esseisti Tommy Dixonin blogista.

Olen vasta aikuisena tajunnut, kuinka vinoutuneita jotkin ystävyssuhteeni olivat koko lapsuuteni ajan. Tai yksipuolisia on ehkä parempi sana. Luulin, että olemme hyviäkin ystäviä, mutta heille en sitten ollutkaan niin tärkeä, että jotain jotain jotain. (”Jotain jotain jotain” tässä tarkoittaa suunnilleen sitä, että olisin saanut mitä halusin. Enemmän aikaa yhdessä, kahdestaan.) Roikuin kiinni samoissa ihmisissä, joilta en saanut vastakaikua kiintymykselleni. En toki osaa sanoa mitä itse toin yhtälöön. Onneksi, kun olin 16-vuotias, muutimme lähikaupunkiin, missä homma toimikin täysin eri tavalla. Siellä olin mielenkiintoinen ja sainkin heti ystäviä, joista osa on aktiivisesti elämässäni edelleen. Lapsuuden ystävyydet ja rakkaudet ovat kadonneet. (Tietysti myöhemmät rakkaudet ovat nekin kaikki kadonneet.)

Huomasin vielä kun olin facebookissa ja instagramissa, että vaikka seuraan jotain vanhaa ystävääni ei tarkoita sitä, että olemme edelleen ystäviä. Tiedän suunnilleen mitä hänen elämäänsä kuuluu, tai ainakin sen verran mitä hän haluaa jakaa, mutta harvoin tunsin oikeaa yhteyttä. Nykyään kun sosiaalisen median käyttöni tapahtuu muilla alustoilla, missä on hyvin vähän oikeasta maailmasta tai menneisyydestäni tuttuja kasvoja, huomaan miettiväni omaa suhdettani ystävyyteenkin eri tavalla. Olen unohtanut – tai yrittänyt – tai ainakin halunnut unohtaa – tietyt ihmiset, jotka eivät pidä yhteyttä, ja keskittyä niihin, jotka laittavat tekstaria, sähköpostia, tai soittavat. Jotkut lähettävät postikortteja! Minut kyllä löytää, ja saa kiinni, jos haluaa. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin lopettanut ikävöintiä, todennäköisesti se loppuu vasta kun kaikki muukin, mutta sen kanssa pystyy kyllä elämään. Lähinnä mietin, että olisin voinut käyttää aikani paremminkin, silloin lapsena, kuin pyrkien hengailemaan ihmisten kanssa, joita ei kiinnostanut, mutta toisaalta olimme kaikki lapsia, ja pieni kylämme ei tarjonnut suuria mahdollisuuksia, kaikkien piti tyytyä siihen mitä oli.

Ne vanhat – ja uudemmatkin – ystävät, jotka ovat edelleen elämässäni, haluavat aktiivisesti nähdä, ja pyrkivät pitämään yhteyttä. Tänä kesänä olen taas yövyttänyt muutamankin ystävän heidän kesälomamatkoillaan, ja Tampereella juhannuksen aikoihin näin enemmänkin samaa porukkaa. Tuntuu siltä, että voin luottaa siihen, että he pysyvät elämässäni.

23/07

· joonasn – alleviivattua

Alma walks on, past the arched entrance to a cobbled yard, an unmistakeably Victorian construction that has ”Dickens Brothers, Ltd” hand-lettered up above the archway. She suspects that elsewhere in the town there stands a black beamed Tudor premises called ”Shakespeare’s” and perhaps a ”Chaucer & Sons” half-thatched cottage out near Hardingstone. Northampton, after all, is a well-labelled town. Once, from her window, she saw two vans pass each other, travelling in opposite directions on East Park Parade. One, possibly belonging to a mattress company, had the word DREAM stencilled upon its side. The other one, perhaps a television or computer retailer, was blazoned with the word REALITY. She’d noted that REALITY was heading for town centre, which was unsurprising, while DREAM followed a trajectory that would eventually lead it to Kettering. She thought that it was more than likely going there to die.

Alan Moore, Jerusalem, s. 795, Knockabout Ltd., 2016.

”Only the fearless can be great”

· joonasn – alleviivattua, kirja, kuvat, oma pää


The Bear S05E01.

”Only the fearless can be great.” Uskon tähän hetki hetkeltä enemmän. Sain erittäin hyvää ja mieluista palautetta käsikirjoituksestani eräältä uudelta ihmiseltä. Hän on Tampereen ystävieni lähipiiriä, kirjailija, runoilija, ja pyysi lukea sen kun olemme puhuneet kirjoittamisesta, ja taiteesta ylipäänsä, juhannusviikonloppuna ja aiemminkin. Kaikesta lisää myöhemmin. On kesäyö. Harvoin käytetty blogikirjoitusten kategoria kirja on aktivoitu.

13/07

· joonasn – oma pää, universumi

VILPITTÖMÄT PAHOITTELUNI

Sille koiranulkoiluttajalle, jolta kysyin vauhdista pyörän selästä lauantai-iltana aikooko hän jättää koiransa paskat keräämättä. ”Mitkä paskat?” hän vastasi yllättyneenä. ”Niin, mitkä paskat?” kysyi ystäväni, jonka kanssa olin liikkeellä. Myönnän: näin omiani, koira ei paskantanut: kusi vain. Onneksi tilanne meni ohi hetkessä koska pyöräilimme mäkeä alas tilanteen tapahtuessa, ja jälkihäpeäkin on laantunut muutaman yön unilla.