Pimeimmän vuodenajan joka kerran mukanaan tuoma talviuniviitta on ollut päälläni jo muutaman viikon. Nukun pitkiä yöunia, herään nauttimaan – jos sitä voi nauttimiseksi kutsua – muutaman tunnin päivänvalosta, teen kotitöitä, elän rauhallista ja hidasta elämää, käyn kävelyillä, hoidan flunssaani lepäilemällä läppärin tai kirjojen ääressä sängyn pohjalla, nukun kun nukuttaa, syön kun on nälkä. Näen ystäviäni harvemmin kuin yleensä, mutta juttelen heidän kanssaan silti päivittäin.

Joulukuu oli monella tavalla stressaava, siksi päätin antaa itselleni luvan jättää jokavuotiset joulukortit maalaamatta ja lähettämättä. Sen sijaan olen etsinyt ja löytänyt hyviä kitarasoundeja, treenannut pianoa, kuunnellut itseäni ja kehoani. Miettinyt ja kirjoittanut auki sitä, mikä minua koko ajan stressaa, ja miksi ajattelen asiat aina etukäteen pahimman mahdollisen kautta vaikka kaikki menee aina kuitenkin hyvin: huolehdin yleensä aivan turhaan. Luulen, että se liittyy yleiseen neuroottisuuteen ja ehkä joskus käsittelemättä jääneisiin pelkoihin, ja siihen kuinka kaiken pitää olla kohdillaan tai että tarvitsen rutiinini, ja jos se särkyy niin jotain pahaa tapahtuu. (Mitä ihmettä se muka ikinä voisikaan olla?) Ja kuinka minulla on vaikeuksia tehdä asioita oman mukavuusalueeni ulkopuolelta vaikka olen tuhansia kertoja huomannut, että siitä tulee parempi olo.

Citybussin metalliseen kuppiin kilahtavat viisisenttiset rakentuvat itsestään oudosti kantilleen limittäin, nauramme sille bussikuskin kanssa kumpikin: kuulemma viisisenttiset ovat ainoita, jotka ovat magneettisia ja ne olivatkin olleet työpöytäni laatikossa magneetin vieressä ikuisuuden. Kuski kutsui sitä tilataiteeksi.

Puhelimeni (ikisuosikkini Nokia E71, olen omistanut niitä ehkä kolme tätä nykyistä ennen) akku on vedellyt viimeisiään jo kauan, minkä johdosta se onkin viime aikoina ollut lähinnä lankapuhelin. Tänään postin mukana tuli siihen itselleni joululahjaksi ostama ihkauusi akku, joten puhelimen aiheuttamat stressaukset ja loputtomat kiroilut ovat nyt historiaa. Jotain sentään?

Mutta on hyvä muistaa, että tämä tapahtuu joka vuosi juuri tähän samaan aikaan, miltei täysin identtisin oirein. Blogin arkistosta löytyy todistusaineistoa pilvin pimein. Tammikuu on ohi ihan pian, helmikuu on lyhyt, ja maaliskuu on ensimmäinen kevätkuukausi. Sillä välin annan itselleni luvan hibernoida ja ottaa iisisti. Ja tiedän, että tämänkin kaamoksen jälkeen tunnen itseni taas ihan vähän paremmin.