Nguan (instagram) via this isn’t happiness

Pitkästä aikaa, rakas päiväkirjani. Artikkeli on pitkä ja jaettu väliotsikoihin mimi smartypantsin inspiroimana såhär:

KUOLEMA PERHEESSÄ tai WELCOME TO THE ONLY GAME IN TOWN

Täytin neljäkymmentä vuotta ja reilun viikon päästä siitä äitini eli Mutsi menehtyi nukkuessaan. Hän oli ollut syöpähoidoissa muutaman vuoden, ei missään vaiheessa onneksi huonossa kunnossa tai kovissa kivuissa, ja nytkään hän ei ehtinyt montaa viikkoa olla sairaalassa. 70-vuotispäivänsä hän joutui viettämään siellä, kesäkuun alussa.

Kävin katsomassa häntä oman syntymäpäiväni aattona, perjantaina 16. kesäkuuta. Vein hänelle muutaman kirjan, Tove Janssonin novellikokoelman Nukkekaappi ja Petri Tammisen Meriromaanin. Sain tiedon siitä, että hänet oli siirretty palliatiiviseen hoitoon vasta kun hän oli jo kuollut. Ehkä parempi näin. Viimeisenä päivänään tässä maailmassa hän oli ollut hereillä ja aktiivinen, jutellut veljensä kanssa kasvotusten pari tuntia ja nähnyt vielä erästä lukioaikaista ystäväänsä. Ajattelen häntä joka päivä. Juuri eilen kävin hakemassa hänen valokuvakansionsa, ne asuvat minun luonani nyt. Äidissä riittää muisteltavaa pitkäksi aikaa, hän oli aina suuri osa elämääni.

KÄYTÄNNÖN ASIAT AVARASSA LUONNOSSA

Sain kuolinilmoituksen samana aamuna kun minun olisi pitänyt mennä töihin saman asiakkaan luo kuin kaksi vuotta sitten. Töiden aloitus lykkääntyi lopulta kahdella päivällä. Isoveljeni hoiti kuolemaan liittyvät asiat ja olen kiitollinen hänelle siitä. Perunkirjoitus meni yksinkertaisen kaavan mukaan ja ongelmitta ja nyt olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan täysin velaton. Kiitos. Vietän aikaa tätini kanssa, käyn syömässä hänen luonaan puolen tunnin kävely-ja bussimatkan päässä tai käymme kahdestaan hänen pienellä keltaisella autollaan Hailuodossa, minä ensimmäistä kertaa ikinä. Hailuoto on aivan täyttä landea, jos ette tienneet. Minä en tiennyt jäkälakankaista enkä siitä että jäkälää on (aikoinaan) kerätty ja myyty isolla rahalla kaukomaille, ehkä sitä tehdään vieläkin? Enkä tiennyt sitäkään että hiekka siellä on tosi hienoa, tiedättehän, pienikiteistä, mutta totta sekin on. Näin lautan kannelta merimetsoja, jotka kuulemma paskovat elinympäristönsä luonnon pilalle. Nämä linnut istuivat suuren hailakanpunaisen merimerkin tai poijun päällä. Siirsin katseeni linnuista alas tummaan nopeasti liikkuvaan veteen, päässä humahti kuin tasapaino olisi heittänyt hetkeksi ja päätin, että on hyvä hetki mennä takaisin autoon.

MITÄ KAIKKEA SITÄ

Töitä tein lopulta viisi viikkoa, neljänä päivänä viikossa, 10:30–16:00. Tämä tahti sopii minulle hyvin. Ennen yllä kuvattuja tapahtumia, kesäkuun alussa, kävin arkkitehtuurin kaksipäiväisissä piirustuskokeissa yliopistolla. ”Esitä näkymä omenan siemenkodan sisältä.” Vahaliiduilla. En edes liioittele. Hakuprosessi oli mielenkiintoinen, muut piirustuskokelaat kaksikymmentä vuotta nuorempia, enkä ollut lähelläkään päästä sisään. Tuli tehtyä?

Elokuun alkupuoliskolla vietin pitkän viikonlopun Helsingissä. Vietin ensimmäisen yön vanhan Tornio-aikaisen (eli opiskeluaikaisen) kämppikseni ja ystäväni luona ja kolme seuraavaa vuorokautta miellyttävässä hotellissa merellisessä Itä-Helsingissä Lena Dunhamin muistelmia Not That Kind of Girl: A Young Woman Tells You What She’s ”Learned” lukien, valkoviiniä juoden ja nukkuen hyvin.

Kävin katsomassa Blur-yhtyeen keikan Suvilahden Flow-festivaaleilla. Helsinkin paikallisliikenteen busseissa on se idioottimaisuus, että niistä ei voi ostaa lippua. Olinkin – älypuhelimettomana, no apps for me – budjetoinut taksiajelut hotellilta Herttoniemeen metrolle etc. onneksi jo etukäteen. Oli tarkoitus nähdä muutamaa muutakin ihmistä mutta aikataulut ja lasten sairastelut pyyhkivät ohjelmoitumisen. Muistin uudestaan rauhallisessa hotellissa yksin asumisen autuuden. Näin huoneeni avoimesta ikkunasta meteorin suhahtavan taivaan läpi melkein kohtisuoraan alaspäin Laajasalon perukoiden pimeässä ja hiljaisessa yössä.

EKOJA JA MUITAKIN KERTOJA

Olen ollut elämäni ensimmäistä kertaa hautaustoimiston asiakkaana. Olen tuttavallinen myös paikallisen panttilainaamon henkilökunnan kanssa, tämäkin on uutta. (Mutsin puoliso haluaa ylimääräisestä tavarasta eroon joten olen yhteisellä sopimuksella myynyt lasilintuja, keramiikkaa, koruja, maljakkoja ja pöytähopeita ja käärinyt käteiset omaan taskuuni (sopimuksen mukaan).)

On myös yksi asia, josta olen jotenkin ylpeä, tuntuu siltä kuin olisin aukaissut jonkun vanhan traumaattisen lukon. Olen herättänyt henkiin vanhan yhteyden, jonka katkeaminen aikoinaan ja kaikki mitä silloin tapahtui jäi kaivelemaan. Ei siitä sen enempää tässä, todisteita löytyy blogin arkistoista vaikka kuinka. Löysin Mutsini korulaatikosta kirjeen, jonka hän oli osoittanut minulle luultavasti joskus vuoden 2009 aikana.

Kirjeessä äitini halusi antaa silloiselle tyttöystävälleni jotain koruja, osa oli kalevalakoruja ja sen tyylisiä. Kirje jäi lähettämättä todennäköisesti siksi, että ehdimme erota saman vuoden syksyllä. En ole ollut exäni kanssaan missään tekemisissä vuosikausiin, nähnyt ja vaihtanut pari sanaa viimeksi baarissa ehkä seitsemän vuotta sitten. Nyt lähetin hänelle tekstiviestin, jossa kerroin tilanteen ja pyysin häneltä osoitetta, johon lähettää korut, minkä hän mielellään minulle kertoikin muun lyhyen kuulumisten vaihdon muassa. Korujen läpikäynti on vielä vähän kesken mutta olen kerännyt muutamia koruja erikseen ja lähetän ne hänelle lähiaikoina.