Category Archives ⇒ alleviivattua

Lauren Graham, Don Roos and Kitchen Timer

· joonasn – alleviivattua, kirja, pelit ja pensselit

I could have easily spent months and years staring at blank documents and staying up all night as I trial-and-errored my way through a few finished pages and many more images of vintage tile tables. But in the magical way that things just kept falling into place over the course of returning to the show, my question was answered on the very first try.

I had lunch with Don, and he explained his way of working to me, a method that’s been so effective he actually wrote it up to give to the many writers he mentors. It’s his variation on the Pomodoro technique, called Kitchen Timer, and it’s transformed the way I write–I now spend fewer hours being way more productive. It gave me structure where there was none. It has changed my life as a writer, and I hope it changes yours too. I love it so much that it makes me want to touch my fingertips together in that wonderful symbol we just invented in the last decade. (But seriously, what took us so long?)

HERE’S HOW IT WORKS:

1. Buy a kitchen timer, one that goes to 60 minutes. Or use a timer app. Or tell Siri to start a timer for 60 minutes.

2. We decide on Monday how many hours of writing we will do Tuesday. When in doubt or under pressure or self-attack, we choose fewer hours rather than more. A good, strong beginning is one hour a day, but a half hour is also good, or twenty minutes. Some of us make appointments in our calendar for these hours, as if they are lunch meetings or business calls.

3. The Kitchen Timer hour:
No phones. No texts. We silence ringers; we turn our phones facedown. It is our life; we are entitled to one hour without interruption, particularly from loved ones. We ask for their support. ”I was on an hour” is something they learn to understand. But they won’t respect it unless we do first.

No music with words, unless it’s a language we don’t understand. Headphones with a white noise app can be helpful.

No Internet, absolutely. We turn off our computer’s Wi-Fi.

No reading.

No pencil sharpening, desk tidying, organizing.

4. Inmediately upon beginning the hour, we open two documents: our journal, and the project we are working on. If we don’t have a project we’re actively working on, we just open our journal.

5. An hour consists of TIME SPENT KEEPING OUR WRITING APPOINTMENT. That’s it. We don’t have to write at all, if we are happy to stare at the screen or the page. Nor do we have to write a single word on our current project; we may spend the entire hour writing in our journal. Anything we write in our journal is fine; ideas for future projects, complaints about loved ones, what we ate for dinner, even ”I hate writing” typed four hundred times.

When we wish or if we wish, we pop over to the current project document and write for as long as we like. When we get tired or want a break, we pop back to the journal.

The point is, when disgust or fatigue with the current project arises, we don’t take a break by getting up from our desk. We take a break by returning to the comforting arms of our journal, until that in turn bores us. Then we are ready to write on our project again, and so on. We use our boredom in this way.

IT IS ALWAYS OKAY TO WRITE EXCLUSIVELY IN OUR JOURNAL. In practice it may rarely happen that we spend the full hour in our journal, but it’s fine, good, and right if it does. It is just as good a writing day as one spent entirely in our current project.

6. It is infinitely better to write fewer hours every day than many hours one day and none the next. If we have a crowded weekend, we choose a half or quarter hour as our time, put in that time, and go on with our day. We are always trying to minimize our resistance, and beginning an hour on Monday after two days off is a challenge.

7. When the hour is up, we stop, even if we’re in the middle of a sentence. If we have scheduled another hour, we give ourselves a break before beginning again – to read, eat, go on errands. We are not trying to create a cocoon we must stay in between hours (the old ”I’m sorry, I can’t see anyone or leave my house – I’m on a deadline” method). Rather, inside the hour is the inviolate time.

8. If we fail to make our hours for the day, we have scheduled too many. Four hours a day is an enormous amount of time spent in this manner, for example. If on Wednesday we planned to write two hours and didn’t make it, we schedule a shorter appointment for the next day. We don’t add an hour to ”make up” or ”catch up.” We let the past go and move on.

9. When we have fulfilled our commitment, we make sure we credit ourselves for doing so. We have satisfied our obligation to ourselves, and the rest of the day is ours to do with as we wish.

10. A word about content: This may seem to be all about form, but the knowledge that we have satisfied our commitment to ourselves, the freedom from anxiety and resistance, the stilling of that hectoring voice inside us that used to yell at us that we weren’t writing enough – all this opens us up creatively.

Talking as Fast as I Can: From Gilmore Girls to Gilmore Girls (and Everything in Between), Lauren Graham, ‎ Ballantine Books, 2017.

I Hope This Email Never Finds You

· joonasn – alleviivattua, internet

I hope this email does not find you well.
I hope this email does not find you
And instead arrives to a desk overgrown with moss,
Lit quietly by a shard of light through your collapsed apartment ceiling
And that the silence that it finds there is simply deafening.

I hope this email does not find you
And that it goes around the corner to your kitchen
Where your discarded dishes stand like lichened towers,
And that it will not find you staring into the refrigerator
Saying “There’s nothing to eat,” to the bread and eggs and strawberries – long gone.
I hope that you are nowhere to be found.

I hope this email does not find you
Scouring the bathtub, dusting cobwebs out of cupboards.
I hope the ivy has taken over the couch
And surrounded all the cushions, blanketed the armrests.
I hope that birds are nesting in your wifi router
And that a family of squirrels has made a home in your utensil drawer.

I hope this email does not find you
Because you are far away and doing something gorgeous,
And that you haven’t given me a second thought.
I hope this email never finds you.
I hope this email never catches up.

I Hope This Email Never Finds You, Anna Stacy, Apricity Magazine.

Arkistosta: ”There is a rush to normal in many of us that closes us off, not only to the depth of our own suffering but also, as a consequence, to the suffering of others.”

· joonasn – alleviivattua, arkisto

Kirjoitettu alun perin 6. elokuuta 2013

Trauma is not just the result of major disasters. It does not happen to only some people. An undercurrent of trauma runs through ordinary life, shot through as it is with the poignancy of impermanence.

Mark Epstein, The Trauma of Being Alive @ NYTimes.com

Kts. myös edellinen kirjoitus.

Tänne tullaan eksymällä

· joonasn – alleviivattua, kuvat, universumi

Arto Melleri libretosta Grand Hotel, 1983. Kokoelmasta Runot, toim. Martti Anhava, s. 291, Otava 2005.

Tämä on omistettu sinulle, Hyvä Ystäväni, näyttelijä, joka poistuit yllättäen tästä maailmasta – tältä näyttämöltä – eilen aamulla, 21. syyskuuta 2025. Malja elämälle, ja osanottoni muille läheisille.

19/09

· joonasn – alleviivattua, internet, kuvat, luettua, oma pää, pelit ja pensselit, universumi

Se valinta, kelle haluaa olla uskollinen, ja mitä sen myötä tulee valinneeks pois, on eettinen teko, joka ei pelkästään ”sulje ovia”, vaan luo todellisuutta.

Rakkaus niinku, Johannes Ekholm, s. 99, Otava 2016.

Olen lukenut Johannes Ekholmin tuotantoa. Ekholmin kirjoissa minua viehättää niiden anarkistinen muoto ja dialogin tuominen framille. En vain pidä Ekholmin tyylistä, joka on jotenkin hengästyttävä ja minun makuuni liian nuortenkirjamainen (ja ainakin Karmakooma on ihan rehellinen nuortenkirja). Myös teosten minäkeskeisyys on puuduttavaa. Keskittymiskyvyn puuttuminen, eettisesti toimimisen mahdottomuus, nettikeskustelujen kasvottomuus, työn sirpaloituminen, mielenterveys- ja päihdeongelmat, kaikki näkyvät Ekholmin sivuilla. Luin ensin Rakkaus niinkun ja Karmakooman, Planet Fun Fun ja Päähenkilö jäivät kesken. Olen Ekholmin kanssa samanikäinen ja myös työhistoriamme on samansuuntainen: kumpikin halusi ja pyrki ja pääsi mainosalalle, mutta jättäytyi myöhemmin pois oravanpyörästä. Ekholm tutuissa fiiliksissä 40-vuotishaastattelussaan Hesarissa vuonna 2024:

Katson omaa elämänkaartani niin, että minulla oli jo varhain käsitys siitä, mitä haluan tehdä. Väliin tuli kuitenkin kymmenen vuoden ajanjakso, jolloin yritin pakottaa itseäni yhteiskunnan jäseneksi. Olin ahkera opiskelija, yrittäjä ja työntekijä. Tuntui tärkeältä, kun oli omaa rahaa ja pystyi pärjäämään. Se ei kuitenkaan ollut henkisesti palkitsevaa. Pärjääminen ei riitä.

* * *

Joku on spreijannut keskustan rakennustyömaan vaneriaitaan helvetin isoilla mustilla kirjaimilla FUCK CANCER. Asiaa.

* * *

Oletteko huomanneet, että kotihoito ajaa pienimmillä autoilla?

* * *

Mielenterveydestä ja kirjoittamisesta puheen ollen: missasin Neil Hardwickin uusimman muistelmateoksen varauksen lähikirjastossani, ja nyt olen taas listalla sijalla 211. Ensimmäisellä kierroksella sijoitukseni oli 27.

* * *

Oulun taidemuseon ääliömäisesti nimetty abstraktin taiteen kokoelmanäyttely oli erittäin hyvä, vahva suositus. ”Näyttelyssä tutustutaan ei-esittävän taiteen ulottuvuuksiin toiminnallisesti ja vuorovaikutteisesti.” Oli hauskaa, että näyttelyssä oli Jorma Kuulalta pienempi teos samaa teossarjaa, josta yhden öljyvärityön omistan itsekin:

Oulun kaupunki ja tekoälykuvat, o tempora, o mores

· joonasn – alleviivattua, internet, pelit ja pensselit, universumi

Kaupunkini puhui paskaa oikein kunnolla eilen Facebooktilillään puolustaessaan tekoälyllä tuotettuja viestintä- ja markkinointisisältöjä (kuvia mutta todennäköisesti myös tekstiä):

Oulun kaupungin kärkihankkeiden markkinointiin ja viestintään on käytetty tekoälyllä tuotettuja kuvia osana mainostoimiston suunnittelemaa kokonaiskonseptia. Kuvat eivät ole sattumanvaraisia, vaan ne ovat osa ammattilaisen luovaa työtä, jonka tarkoituksena on tuoda esille kaupungin merkittäviä kehittämishankkeita ja miljardiluokan investointeja visuaalisesti yhtenäisellä ja houkuttelevalla tavalla.

Kärkihankkeet ovat mittavia ja niiden toteutus kestää usein useita vuosia. Mikäli markkinointikuvissa käytettäisiin aitoja malleja, voisi syntyä tilanne, jossa ihmiset kuvissa eivät enää vastaisi todellisuutta silloin, kun hankkeet valmistuvat. Tekoälykuvien avulla voidaan varmistaa, että markkinointimateriaali pysyy ajantasaisena koko viestinnän elinkaaren ajan.

Mainostoimisto on suunnitellut kokonaiskonseptin, jonka mukaisesti myös kuvat on tuotettu. Tekoälyn avulla on luotu materiaalia, joka tukee hankkeiden viestinnällisiä tavoitteita ja varmistaa yhtenäisen visuaalisen ilmeen.

Kyse ei ole ammattikuvaajien työn väheksymisestä. Ammattikuvaajien palveluja käytetään kaupungin viestinnässä ja markkinoinnissa laajasti, mutta näissä tietyissä materiaaleissa tekoäly mahdollisti joustavamman, pitkäkestoisemman ja konseptin mukaisen ratkaisun.

Mitä ajatuksia tekoälyn käyttö kuntaviestinnässä herättää sinussa?

Lihavoinnit minun. Kysehän on todellakin paikallisten ammattitekijöiden, joihin itsekin kuulun, työn väheksymisestä. Lisäksi se etäännyttää viestinnän kohteestaan. Onneksi palaute fb:ssä on järkevää ja pääosin kielteistä, koska järkeähän tässä ei vuoden 2026 Euroopan Kulttuuripääkaupungille ole.

via Viima Lampinen

28/08

· joonasn – alleviivattua, internet, pelit ja pensselit, universumi

Incoherent empty men want to sell me the chance to stop reading and writing and thinking, to stop caring for my kids or talking to my parents, to stop choosing what I do or knowing why I do it. Blissful ignorance and total isolation, warm in the womb of the algorithm, nourished by hungry machines.

And even as it consumes those who use it, even as the scammers become their own marks, even as it is sustained by exploited workers slotted in as human filters for algorithmic abuse – some people want to have a little, as a treat. As a joke. Just to make fun of it, just for the busywork, because it’s good enough, right? You understand.

I do understand: you want permission. There’s a machine in the corner wrapped in human skin that makes things out of shit and blood to look like whatever you want (as long as you don’t look too closely). You gave one to your teacher and they didn’t notice. Your boss told you to use it after they laid off half the team and it was fine. You fed one to your kids and they liked it. You want to know you can use it sometimes without me thinking less of you. You don’t need me to believe it’s useful, you just want me to be polite about it.

But I am a hater, and I will not be polite. The machine is disgusting and we should break it. The people who build it are vapid shit-eating cannibals glorifying ignorance. I strongly feel that this is an insult to life itself.

Kuin omia ajatuksiani kirjoittaa blogissaan Anthony Moser.

27/07

· joonasn – alleviivattua, internet, pelit ja pensselit, universumi

I care about you but I do not care about the hallucinating robot and I do not care what specific combination of words it glommed up from the dark reaches of Scrapelandia and cobbled together into seeming-sense and bracketed between the servile, saccharine phrasings of a pretend personality and spewed onto the screen at you.

I like your personality. I like the stuff you make and do. I like how you see the world. I care about your thoughts and feelings. I want to see your imperfect output and your unfinished projects. I’m into your insights and your mundane observations. I care about your art and I enjoy your dumb jokes and I’m curious about your music taste and I want to hear your hot takes.

But I do not care about the plagiarizing pretend bot or what it told you about your personality or ideas or business or art or future or whatever.

I don’t think AI is the devil. But I know that AI is not your friend. Or your coach. Or your therapist. Or your business partner. Or your dev team. Or your editor. It cannot know and it cannot think and it cannot feel and it cannot even summarize properly.

annie’s blog.

13/07

· joonasn – alleviivattua, oma pää

TOTUUDEN SANOJA

Protestanttinen etiikka ei protestoi eikä kysy: Miksi ihmeessä? Minun kysymykseni kuuluu: Eikö vähempikin riittäisi? Mitä oikein haemme? Olemme oppineet naureskelemaan duunarille, joka pudottaa työkalunsa niille sijoilleen, kun tehtaanpilli iltapäivällä parahtaa. Tällaista asennetta ei tänä päivänä (toim. huom: teksti on julkaistu vuonna 2004!) arvosteta. Haemme selitystä käyttäytymiselle, joka haiskahtaa eettisesti arvelluttavalta.

––

Onko työnteko sittenkin kulutuksen seuraus? Näin päin kausaalisuhde näyttää vahvemmalta. Kulutus johtaa suuremmalla välttämättömyydellä työntekoon kuin työnteko kulutukseen. Kulutus on siis ensisijaista työntekoon nähden. Havainto on hätkähdyttävä. En käy töissä viedäkseni perheeni etelänmatkalle, vaan vien heidät etelänmatkalle, jotta kävisin töissä. Joku toinen raataa pitkää päivää unelmissaan entistä hienompi auto. Jonain päivänä työ palkitaan ja hieno auto saa uuden omistajan. Mutta työ ei aiheuta autoa (paitsi autotehtaassa) vaan auto työn. Tässä tapauksessa pelkkä ajatus autosta, unelma suorastaan, riittää. Se on jo sinällään ilmaus sitoutumisesta kulutusprosessiin. Unelma on optio autokauppiaan teryleenihousujen kiiltävässä takataskussa.

––

Vanhanmalliseksi koetun puhelimen omistaminen herättää muissa helposti ivallisia kommentteja. Miksi? Kommentoijat eivät sinällään pyri olemaan pahansuopia. Mikä saa heidät parjaamaan vanhanaikaisia puhelimiamme? Jos he soittavat, he eivät edes tiedä minkälainen puhelin minulla on. Mikä minun vanhassa puhelimessani häiritsee heitä? Eivät samat vanhat tylsät juttuni, vaan se, että kerron konkreettisesti, etten sitoudu kulutukseen samalla innolla kuin he. Kyseenalaistaako minun valintani epämiellyttävällä tavalla heidän valintansa mielekkyyden? Vai viestitänkö, että olen mahdollisesti yleisemmälläkin tasolla sitoutumatta heidän normistoonsa? 

––

Tämän päivän (edelleen, 2004) kulutusyhteiskunnan tyypillinen ilmiö on vanhempien ilmoittama huonon omantunnon kokemus siitä, että he viettävät liian vähän aikaa lastensa kanssa. Yleisin selitys on työnteko. Kuitenkin vanhemmat samanaikaisesti sitoutuvat ympäröivän yhteisön normeihin. Eli mitä vahvempi norminmukainen käyttäytyminen, sitä huonompi omatunto. Merkillinen ilmiö. Tämän huonon omantunnonkin kulutusideologia on kääntänyt voitokseen, sillä se pyritään kompensoimaan pikemminkin hankinnoin kuin esimerkiksi tätä hankintakapasiteettia heikentävällä työmäärän vähentämisellä.

Viime syyskuussa edesmennyt Juhani Seppänen, Hullu työtä tekee, Otava 2004. Lihavointi minun. En ole vielä lukenut tätä parisataasivuista kirjaa edes loppuun, mutta alleviivattavaa on tullut jo niin paljon, että osa siitä jääköön toiseen postiin. Seppänen tunnetaan parhaiten hänen kirjastaan Selvästi juovuksissa, jossa hän kertoo omasta alkoholin suurkulutuksestaan työskennellessään työterveyslääkärinä ja pohtii ihmisen suhdetta alkoholiin. Seppänen taisi saada potkut työnantajaltaan kirjansa julkaisun jälkeen, mikä on – tietysti – aika punk rock.

On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.

Tove Jansson, Muumilaakson marraskuu, s.10., WSOY 2000.

I don’t think in terms of ”best” or ”worst”. Making art isn’t like competing in the Olympics.

Paul Auster.

Oh well, of course, everything looks bad if you remember it.

Homer Simpson vuoden 1997 legendaarisessa jaksossa, jossa ääninäytteli myös Johnny Cash.

Think small: big money.

Albert (Rob Reiner!), The Bear S04E05. Reiner on näyttelijä ja ohjaaja, jonka tunnetuimmat ohjaustyöt ovat Kun Harry tapasi Sallyn, Kunnian miehiä, Piina ja toinenkin King-filmatisointi Stand by Me – viimeinen kesä.