Arkistosta: Kuinka totta

Kirjoitettu alun perin 14. maaliskuuta 2010

TV and movies have fucked us all up, have us all expecting these Big Huge Romances and Significant Connections. Real life ain’t like that – connections between people cook up slower and sweeter than anything in movies. People are amazing and fascinating and sure to do whatever they please, no matter what you hope they do. So enjoy their warmth and company and light within them and don’t try to douse that light by holding them to a script you’ve got in mind for them. Be grateful for those you connect with and don’t despair at those you don’t – no one connects with everyone.

MeFi

Arkistosta: 29/04

Kirjoitettu alun perin 29. huhtikuuta 2015

Olen stressannut pari päivää viime viikosta saakka aivan turhista jutuista. Mukaan luettuina mutta ei yksinomaan:

– päiväkirjan muutaman rivin kirjoittaminen jälkikäteen (”Mitä jos jotain unohtuu?!”)
– Facebook-kommunikointi (”Miksi se sanoi vain ’pitää kattoa’?!”)
– polvi (”Miten helvetissä se on taas noin kipeä, mitä mää oon tehny eilen?!” TAI ”Mitä helvettiä, miten se on nyt taas melkein normaalin tuntoinen?!”)
– ystävät (”Mitä jos ne haluaa nähdä mua?! Tai soittaa, puhelimella?!”)
– sukulaiset (”Mitä jos ne juoruaa musta porukalla sit sen baletin jälkeen?!”)
– ystävän taidenäyttelyn avajaiset (”Mitä jos mulla iskee ahdistus siellä niiden kaikkien ihmisten seassa?! Mitä jos ne näkee että mää hikoilen?!”)
– raha (”Mitä helevettiä mää nyt teen, ei mulla oo varaa tällaiseen?!”)
– vaatteet (”Mitä saatanaa tällekin kengälle on nyt tapahtunu?!”)
– katupöly (”Mitähän helevettiä nuoki ajattelee kun mulla vuotaa koko ajan silmät niinku jollain idiootilla?!”)
– aurinko (”Mitähän neki mietti ku mulla oli koko ajan aurinkolasit päässä?!”)
– työhommat (”Ei saatana tästä tuu tänäänkään yhtään mitään, mää oon ihan paska.”)

Jne jne jne. Hengitän syvään, teen mitä voin, jos en tänään niin sit huomenna.

Arkistosta: James Kochalka: American Elf

Kirjoitettu alun perin 20. toukokuuta 2009

American Elf on James Kochalkan päiväkirjastrippi, jota hän on piirtänyt ja julkaissut kotisivuillaan yli kymmenen vuotta. Siinä ajassa Kochalkasta on tullut tunnettu muusikko, useasti palkittu sarjakuvantekijä sekä kahden lapsen isä.

Olen nyt lukenut viimeisen viikon aikana koko arkiston läpi, ja täytyy myöntää että olen täysin koukussa. Miten voikin näin samaistua erilaisessa elämäntilanteessa olevaan ihmiseen pelkän sarjakuvastripin kautta?

Tunne on samankaltainen kuin se tunne, joka tulee kun lukee omia päiväkirjamerkintöjään vuosien takaa. Nostalgiaa ja surumielisyyttä siitä, että ei ole enää sama ihminen eikä tule koskaan enää olemaan. Mutta miksi? Eikö kehitys/kasvaminen ole vain hyvä asia?

Mietipä (näin kesän tullessa) jotain rauhallista oikein talvista hetkeä viime talvelta. Tai talvelta viisi vuotta sitten, tai kymmenen? Mitä tunnet? Tuleeko surullinen olo? Eikö?

Miksi minulle tulee?

Arkistosta: Joshua Allen: Mix Tape for Dead Girl

Kirjoitettu alun perin 30. maaliskuuta 2010

9.
Twelve minutes of what I happen to know is snow falling in the winter of 1994. Amateur ears might mistake it for static and someone breathing too close to the microphone. She said she distrusted inclement weather that didn’t make any noise. She was unhappy, not in the mood for talking, her cheeks rubbed raw with the cold. She made that scarf herself.

Mix Tape for Dead Girl by Joshua Allen – The Morning News

Arkistosta: Värivalot part II

Kirjoitettu alun perin 14. tammikuuta 2013

Goethe’s final words: ”More light.” Ever since we crawled out of that primordial slime, that’s been our unifying cry, ”More light.” Sunlight. Torchlight. Candlelight. Neon, incandescent lights that banish the darkness from our caves to illuminate our road, the insides of our refrigerators. Big floods for the night games at Soldier’s Field. Little tiny flashlights for those books we read under the covers when we’re supposed to be asleep. Light is more than watts and footcandles. Light is metaphor… Thy word is a lamp unto my feet… Rage rage against the dying of the light… Lead, kindly light, amid the circling gloom, lead thou me on; The night is dark, and I am far from home; Lead thou me on. Arise, shine, for thy light has come. …Light is knowledge, light is life, light is light.

Tämä on omistettu sinulle, joka kaipaat valoa tällä hetkellä. Pimeys on vallannut maailman, mutta kaiken senkin keskellä täytyy silti olla (ja onkin) valoa. Jos ei tänään, huomenna. Mitä voimme tehdä muuta kuin luoda oman valomme, odottaa sitä päivää kun valo viimeinkin tulee pyytämättä, silloin emme enää voi muistaa kuinka pimeää oli.

part I

Arkistosta: Kuuma peruna kuorittavana

Kirjoitettu alun perin 22. joulukuuta 2009

Jouluteemassa pysyäkseni: ystäväni kertoi tekevänsä imellettyä perunaa (tai jotain sen suuntaista, olen voinut unohtaa yksityiskohdat, ehkä perunalaatikkoa? Ei kun se oli jotain perinneruokaa, kuitenkin) ja sen tekotavassa on kuulemma tärkeää, monen muun käsittämättömän asian lisäksi että perunat kuoritaan mahdollisimman kuumana.

Okei.

Mutta miten ihmeessä voi ihminen (tässä tapauksessa kaksi naista) kuoria polttavankuumaa perunaa monta kiloa polttamatta kivuliaasti käsiään? Ehkä jonkinlaisilla hanskoilla? Nahkahanskoilla? Ehkä useat muovihanskat päällekkäin pitävät ihon kylmänä? Jääpala-astia tiskipöydälle kuorijoiden väliin, saavat lepuuttaa sormiaan. Limekuutioita, giniä, niitä sateenvarjoja. Pitkät lasit. Lounge-musiikkia piilotetuista kaiuttimista, erivärisiä divaaneja..

Arkistosta: 02/08 + ajatuksia

Kirjoitettu alun perin 2. elokuuta 2013

I suggest simply getting very, very gentle with yourself for your failings in the meantime. We all fail, we all suffer, we are all imperfect. In fact, our shared imperfections are the starting point for our shared humanity. If you can soften your heart a little toward yourself, you may find that your heart softens a little more for those around you, too.

Ask Metafilter: ”How does one have a real-life Brand New Day?”

Our shared imperfections are the starting point for our shared humanity.” Olen miettinyt tätä paljon viime aikoina, varsinkin silloin kun olen tuntenut itseni riittämättömäksi tai huonoksi. Eräs tuttavani julkaisee Facebookissa äärimmäisen henkilökohtaista päiväkirjatyyppistä sarjakuvaa. Toinen entinen tuttavani (opiskelimme samaan aikaan Torniossa) on ollut viime aikoina jonkin verran julkisuudessa puhumassa pornoriippuvuudestaan. Luen useita blogeja, joissa ei yritetäkään antaa kiillotettua kuvaa omasta elämästä, vaan kerrotaan siitä ja käsitellään sitä huumorin tai liioittelun kautta. Monille kirjoittaminen on ajattelua ja ajattelu kirjoittamista ja vaikeiden (tai juuri niiden vaikeimpien) asioiden selvittämistä ja läpikäyntiä, yritys saada jotain selkeyttä sisäiseen kaaokseen.

Mistä meihin on rakennettu se ajatus että pitää olla jotenkin vahva ja että heikkoutta ei saa näyttää? Johtuuko se ev.lut. kasvatuksestamme, vai onko sekin sotiemme traumojen jälkiä? Ja miksi silti – vaikka omasta kokemuksestaan hyvin tietää että asioista puhuminen ja niiden jakaminen auttaa – kärsimyksen ja huonon olon näyttäminen ja siitä kertominen on usein niin vaikeaa? Miksi ei voi sanoa (kuten luin vasta muistaakseni jostain Hesarin kolumnista) kassajonossa että minulla on paniikkihäiriö, siksi tässä hikoilen ja tärisen?

Yhteiskuntamme on rakennettu vahvimpien ehdoilla. Meno näyttää vain kovenevan koko ajan: tuloerot kasvavat, köyhimmiltä ja vähäosaisimmilta leikataan, empatiasta kyllä puhutaan enemmän kuin ennen mutta todellisuudessa sitä on yhtä vaikea toteuttaa kuin aiemminkin. En ole itse kovin hyvä toimimaan empaattisesti, varsinkin konfliktitilanteissa menen hyvin helposti lukkoon ja vetäydyn kuoreeni, otan puolustuskannan vaikka tietäisinkin että olisin voinut toimia paremminkin (se johtuu koulukiusatuksi tulemisesta lapsena) mutta pyrin ainakin siihen että vaikean tilanteen tullen en hyökkäisi tai vetäytyisi omaan poterooni laput silmillä murisemaan kun koen itseni/ajattelumallini/tunteeni/whatever uhatuksi vaan yrittäisin ajatella tilannetta jotenkin suuremmasta perspektiivistä.

Arkistosta: 23/10

Kirjoitettu alun perin 23. lokakuuta 2014

On aika harvinaista, Anna aloitti, olla huomaavainen, keskittää kaikki huomionsa toiseen ihmiseen. Niin, tuskinpa sellaista tosiaankaan tapahtuu usein… Tarvitaan todennäköisesti melkoista tajua ja asiaan syventymistä, ennen kuin saa selville, mitä joku toinen pohjimmiltaan tarvitsee ja kaipaa. Eihän sitä aina oikein tiedä itsekään, voi luulla tarvitsevansa yksinäisyyttä vaikka päin vastoin kaipaakin yhdessäoloa… Sitä ei tiedä, ei aina… Anna vaikeni, etsi sanoja ja maistoi sitten lasistaan. Tämä viini on hapanta. Onkohan tämä seissyt liian kauan? Eikö jossain tuolla astiakaapissa ole avaamaton madeirapullo? Tai ei, olkoon. Älkää keskeyttäkö minua. Tarkoitin siis sanoa, että vain ani harvoilla on malttia yrittää ymmärtää ja kuunnella, eläytyä toisen ihmisen elämäntyyliin. Tässä äskettäin tuli mieleeni, miten huomattava seikka on sekin että te, neiti Kling, osaatte kirjoittaa minun nimeni aivan kuin olisin kirjoittanut sen itse. Siinä kuvastuu teidän huolenpitonne, huomaavaisuus joka kohdistuu juuri minuun eikä kehenkään toiseen. Hyvin harvinaista.

Kunniallinen petkuttaja, Tove Jansson (suom. Kyllikki Härkäpää), WSOY.

Olen itse kamppaillut samojen juttujen kanssa, kummallakin puolella, tällä hetkellä olen sillä puolella joka ei ole ollut niin huomaavainen, kunnioittava, myötätuntoinen ja ymmärtävä kuin haluaisi. Johtuu tilanteista missä on tavannut, ollut, mutta enemmän siitä että on keskittynyt liikaa omiin tuntemuksiinsa, ei ole ollut tarpeeksi aistit auki. Hetket menevät ohi.

Arkistosta: The Pain – When will it end? Not yet, that’s for sure.

Kirjoitettu alun perin 17. kesäkuuta 2010

Tim Kreideristä olen puhunut muutaman kerran aiemminkin, ja teen sen taas, sillä hän on nyt alkanut jakaa vanhoja sarjakuviaan (uusien kommenttien kera) nettisivuillaan. Tsekatkaa myös uusin esseensä Nerve.comissa, siellä lopussa on tutun oloinen ajatus:

Let me also point out, as gently as possible, that everyone is a performer; spouses and lovers might be the most subtle and polished of all. The head resting on the pillow next to yours is ultimately remote and unknowable as life on other worlds. We can’t know for certain what’s behind anyone else’s eyes, or what they’re seeing when they look at us. We never truly touch; all we can ever feel is that spark that leaps across the gap between us. Every time we talk to a friend or look into a loved one’s eyes it’s a gesture of faith, like astronomers beaming signals into interstellar space: we have to believe that someone is out there across the emptiness in the cold glare, someone like ourselves, looking back.