Category Archives ⇒ internet
05/07
Kasa kirjoja mainiosta tamperelaisesta Lukulaari -divarista, joka sijaitsee edelleen siinä Hämeenpuiston kulmilla, lähellä NNKY:n asuntolaa, jonka käytävillä välttelin siivoojia melkein 25 vuotta sitten lomaillessani silloisen uuden tyttöystäväni luona. Tyttöjen asuntolassa ei tietenkään katsottu hyvällä pitkäaikaisia miespuolisia vieraita, virallisesti siis, muita asukkaita läsnäoloni ei kai häirinnyt. Taisin viettää koko lukulomani Tampereella, sen sijaan että olisin päntännyt kirjoituksiin kotona Kemissä. Lainasimme kirjastosta – joka on siinä vieressä sekin – Douglas Adamsin vuoden 1978 radiokuunnelmasarjan The Hitchhiker’s Guide to the Galaxy ja kuuntelimme sitä jakaessamme pullon vahvaa makeaa Doris-viiniä perjantai-iltana ennen kuin lähdimme Yo-talolle kuuntelemaan alternativemusiikkia. Kuinka vähillä pohjilla silloin pärjäsikään? Ja millä ihmeen rahalla joimme baareissa?
(Linnunradan käsikirja blogissa aiemmin.)
* * *
Sain erittäin hyvää palautetta musiikistani Reddit-keskustelupalstalla. Kehut aiheuttavat tietysti hyviä fiiliksiä ja muistuttavat siitä, kuinka netin kautta voi edelleen saada yhteyden samanmielisiin ihmisiin, vaikka ajattelenkin, että kaikki oli paremmin ennen kuin ns. normaalit ihmiset älypuhelimineen pääsivät suoltamaan kaiken aivottoman paskansa sosiaalisiin medioihimme, ja ennen kuin teknofasistibiljonääreistä tuli maailman vaikutusvaltaisimpia ihmisiä. Mutta ei siitä sen enempää.
While Everything Else Was Falling Apart
In the Union Square subway station nearly fifteen
years ago now, the L train came clanking by
where someone had fat-Sharpied a black heart
on the yellow pillar you leaned on during a bleak day
(brittle and no notes from anyone you crushed upon).
Above ground, the spring was the saddest one
(doing work, but also none). What were you wearing?
Something hopeful to show the world you hoped?
A tall man was learning from a vendor how to pronounce
churro. High in the sticky clouds of time, he kept
repeating churro while eating a churro. How to say
this made you want to live? No hand to hold
still there it was: someone giving someone comfort
and someone memorizing hard how to ask for it again.
Compaq Presario
Alt Text: A screenshot from the song Jerk Out (1990) by The Time. A night scene in a dark room with skyscrapers out the window. Morris Day has told a beautiful woman he wants to sleep alone and asked her to leave her number by his “data bank,” which appears to be in the Compaq Presario line, and is the best-lit thing in the room. She is unhappy with this situation and about to leave. The eye cannot look away from the laptop. It is a sad situation but the laptop looks wonderful.
Michelle Zauner
I think of it as an archive and it really helps me creatively to think that way, because sometimes when I get really self-conscious or down on myself for what I’ve made—when I feel like it could have been better—I try to remind myself, “This is just who you are in this moment. You did your best and you committed a certain amount of time to this, and that’s what creative work is.” Like when I wrote my book, after five years of working very diligently, I was so disappointed with the results. I imagined it being this really exceptional thing, and I had landed five steps below where I wanted to be as a writer. Ultimately, I always try to remind myself, “This is just your archive. This is the best you can do at 26. This is the best you can do at 30.”
Muusikko/kirjailija/ohjaaja Michelle Zauner taiteen tekemisestä viime keväänä Interview Magazinessa.
”The case for blogging in the ruins”
When you write a blog post, you’re creating a standalone document with a permanent URL. It exists at a specific address on the web, and that address doesn’t change based on who’s looking at it, when they’re looking at it, or what algorithm has decided they should see next. The post is there, stable, waiting for whoever wants to find it.
Compare this to a tweet (by God I’ll not call them ”X’s”) or a Facebook post, which exists primarily as an item in a feed, algorithmically sorted, personalized to each viewer. Your post might appear at the top of someone’s feed for an hour and then disappear into an infinite scroll of other content, never to be seen again. The platform has no interest in whether your post is found next week or next year; it has a vested interest in keeping users scrolling through new content right now.
[The blog is] a form that allows for intellectual exploration without demanding premature certainty. You can write a post working through an idea, acknowledge in the post itself that you’re not sure where you’ll end up, and invite readers to think alongside you. You can return to the topic weeks later with updated thoughts. The format accommodates the actual texture of thinking, which is messy and recursive and full of wrong turns.
Social media flattens all of this into statements: Everything you post is implicitly a declaration. Even if you add caveats, the format strips them away. What travels is the hot take, the dunked-on screenshot, the increasingly-shitty meme, the version of your argument that fits in a shareable image with the source cropped out.
Virginia Woolf wrote about the importance of having a room of one’s own: physical space for creative work, free from interruption and control. A blog is a room of your own on the internet. It’s a place where you decide what to write about and how to write about it, where you’re not subject to the algorithmic whims of platforms that profit from your engagement regardless of whether that engagement makes you or anyone else nebulously smarter.
Näin se on.
Harvinaista kuin keinuhevosen paska
KYLLÄ SE VIELÄ TÄMÄN ILTAPÄIVÄN AIKANA
Olin viikon ilman internetyhteyttä. Taloyhtiö vaihtoi laajakaistan palveluntarjoajaa jo syksyllä, ja viime viikon maanantaina entisen palveluntarjoajan irtisanomisaika loppui, ja yhteys katkesi. Soitin palveluntarjoajalle, joka kertoi, että laajakaista on irtisanottu. Soitin isännöitsijälle, joka kertoi, että he ovat todellakin vaihtaneet palveluntarjoajaa jo syksyllä, ja että siitä on ilmoitettu asukkaille kirjeellä sekä aanelosella alaoven lasissa. Muistelinkin, että näin kävi – olin niihin aikoihin töissä – mutta en ymmärtänyt, että se olisi vaatinut minulta toimenpiteitä, ovathan he vaihtaneet palveluntarjoajaa aiemminkin niinä seitsemänä vuotena kun olen asunut tässä, eikä se ole aiheuttanut toimenpiteitä. Ja kirjeessä (tai siinä aanelosessa) ei kyllä sanottu suoraan, että jos et tee jotain, nettiyhteytesi katkeaa. Siinä sanottiin, että jos tarvitset DNA:lta reitittimen tai jos haluat nopeamman yhteyden kuin perusliittymään sisältyy, tule tällä päivämäärällä ja tällä kellonajalla vitostalon kerhohuoneeseen. Minä en tarvinnut, enkä halunnut, joten jätin reagoimatta asiaan, enkä mennyt. Pidin kirjettä DNA:n mainospostina, ja tilaisuutta heidän tilaisuutenaan lisämyyntiin, tyyliin Katsottaisiinko ovatko muut liittymäasiat kunnossa? Meillä olisi tässä tällainen kampanjatarjous, laitetaanko kanavapaketti kolmeksi kuukaudeksi kaupan päälle? jne, jne, tiedätte kyllä, kanavapaketit, suoratoistopalvelut, viihde ja urheilu, leffat ja sarjat, äänikirjapalvelut, Toto-vitun-TV.
Soitin DNA:lle, ja he avasivat liittymän, ei siinä mitään. Kun kysyin kauanko kytkemisessä kestää, asiantuntija sanoi No, kyllä se todennäköisesti tässä vielä tämän iltapäivän aikana kytketään, viimeistään huomenna. Ei kytketty. Huomenna soitin uudestaan, jolloin eri asiantuntija ensin yritti saada asennuspuolelta kiinni toista asiantuntijaa, siinä onnistumatta, ja sanoi No siinä kestää maksimissaan kuusi vuorokautta. Kesti seitsemän.
OTSIKKOON PALATAKSENI
Vaikka en omista nykyaikaista älypuhelinta, olen silti A Very Online Guy, kuten Alvvays-yhtye laulaa. Siksi netittömyys on harvinaista herkkua – kuten todennäköisesti monelle meistä nykyään –, ja herkkua se onkin, vaikka vaikeuttikin elämääni sen verran, että jouduin (”Jouduin”!) käymään kannettavan tietokoneen kanssa lähikirjaston avoimessa langattomassa verkossa kahdesti hoitamassa kela-asioita ja lähettämässä pari työmailia. Toteutin monta asiaa to do listaltani, pyyhin pintoja joihin en ole koskenut aikoihin, ripustin seinälle taidetta joka on odottanut ripustamista seitsemän vuotta, soitin ystävilleni, pesin kuukausia pyykkikorissa maannutta pyykkiä taloyhtiön pesutuvalla, ompelin käsin vaatteiden ratkenneita saumoja ja kierrätin käyttökelvottomia vanhoja vaatteita, venytin vähän liian pieniä nahkanilkkureita tennispalloilla, pesin kylpyhuoneen kaakelit, luin viisisataa sivua Neal Stephensonin modernia spefiklassikkojärkälettä Anathem, joka on seisonut hyllyssäni aloitettuna mutta lukemattomana ainakin kymmenen vuotta – ja saman sivumäärän verran muita – ja sovitin ja nauhoitin valmiiksi ensimmäisen biisin erääseen taideprojektiin, jonka mainitsin marraskuussa, ja josta kerron lisää myöhemmin.
Ja kaikki meni hyvin! Olin hetkellisesti vähän rauhattomampi ja koin ikävystymisen tunteita enemmän kuin yleensä, mutta kummassakaan näissä ei ole mitään vikaa.
Tänä päivänä, muina vuosina
Lisäsin blogin sivupalkkiin (joka näkyy sivun alareunassa kapeilla mobiilinäytöillä) vimpaimen, joka näyttää joka päivä listan sillä päivämäärällä julkaistuja kirjoituksia.
Edelleen sivupalkista löytyy myös linkit viiteen satunnaiseen kirjoitukseen blogin nykyisen alustan arkistosta. Sivupalkista löytyy myös linkki vanhalle blogialustalle, jota käytin vuosina 2008–2015. Vanhan blogialustan haku ei toimi enää, eikä kommentointikaan, vaikka vanhat kommentit siellä tietysti näkyvät. Muutenkin vanhalla alustalla saattaa olla rikkonaisia linkkejä ja tyhjää niissä kohdin, mihin on aikoinaan upotettu jotain sivuston ulkopuolista sisältöä. Sivupalkista löytyvät myös blogin arkisto (valitse alasvetovalikosta kuukausi) ja lista löyhistä kategorioista, jos haluat lukea vain tiettyjä kirjoituksia, tiedätte kyllä. Alimpana sieltä löytyy hakukenttä.
Innoituksena tähän toimi Austin Kleonin eilinen blogipostaus. Kleonin taiteesta kirjoitin jo vuoden 2008 toukokuussa. Hän julkaisee newspaper blackout –runojaan edelleen.
I Hope This Email Never Finds You
I hope this email does not find you well.
I hope this email does not find you
And instead arrives to a desk overgrown with moss,
Lit quietly by a shard of light through your collapsed apartment ceiling
And that the silence that it finds there is simply deafening.I hope this email does not find you
And that it goes around the corner to your kitchen
Where your discarded dishes stand like lichened towers,
And that it will not find you staring into the refrigerator
Saying “There’s nothing to eat,” to the bread and eggs and strawberries – long gone.
I hope that you are nowhere to be found.I hope this email does not find you
Scouring the bathtub, dusting cobwebs out of cupboards.
I hope the ivy has taken over the couch
And surrounded all the cushions, blanketed the armrests.
I hope that birds are nesting in your wifi router
And that a family of squirrels has made a home in your utensil drawer.I hope this email does not find you
Because you are far away and doing something gorgeous,
And that you haven’t given me a second thought.
I hope this email never finds you.
I hope this email never catches up.
I Hope This Email Never Finds You, Anna Stacy, Apricity Magazine.
Teknologisesta Tukholma-syndroomasta
Saaste kirjoittaa mainiossa blogissaan:
Kaikki aikaisemmat esimerkit kalpenevat kuitenkin AI-kuplan edessä. Vaikka LLM-mallit ovat pilanneet hakukoneet, täyttäneet netin roskasta, pilanneet tieteellistä tutkimusta, lisänneet massiivisesti energiankulutusta, tuhonneet luontoa ja aiheuttaneet ties mitä haittaa, teknologian puolustelijoita riittää.
– –
Minun on jotenkin vaikea ymmärtää tätä. Ymmärrän tietynlaisen fanittamisen ja sen, että ihmiset ovat koukussa joihinkin teknologioihin. Sitä en ymmärrä, miksi ihmiset lähtevät sotajalalle puolustamaan teknologiaa, joka on haitallinen paitsi heille itselleen, myös muille ihmisille ja ympäristölle. En ymmärrä, miksi he lähtevät aktiivisesti vastustamaan teknologioita, jotka ovat parempia tai vähemmän haitallisia.
Tuntuu, että suhteemme teknologiaan vinoutuu päivä päivältä enemmän. Olemme luoneet siihen jonkin irrationaalisen tunnesiteen. Teknologian pitäisi palvella meitä eikä päinvastoin. Niin moni teknologia on aktiivisesti haitallinen, mutta silti monet jäävät myrkylliseen suhteeseen ja päätyvät aktiivisesti puolustamaan sitä.
Olette saattaneet huomata tekoälyvastaisuuteni. (Tekoäly, älytön sanakin, mitään tekoälyä ei ole, on vain neuroverkkopohjaisia generatiivisia sovelluksia, jotka käyttävät hyväkseen kaikkea internetiin koskaan ladattua materiaalia laskeakseen mitä käyttäjä todennäköisesti haluaa, mikä sana sopii tämän sanan perään, vähän kuin ennakoiva tekstinsyöttö, tai kuvien ja videoiden tapauksessa minkävärinen pikseli sopii tämän pikselin viereen että tulee vaikutelma realismista.) En jaksa jauhaa siitä, Saaste tekee sen paremmin kuin minä. Tekoäly on vitsaus, johon en halua osallistua.