”But they can do this one damn thing”

Everybody’s got a mic, there is no choreography, they’re milling around on stage, one after another stepped forward, watching made you realize why hip-hop eclipsed rock. [Wu-Tang] was vital in a way those in spandex and today’s active rockers are not. Leave out the artifice, have a sense of humor…if you get tattoos, spike up your hair and turn it up to 11…what makes you different from everybody else who’s ever done this?

––

And a lot of your heroes are not people you want to meet, never mind hang with.

But they can do this one damn thing.

And this one damn thing makes you believe.

There’s a power, and a glory.

They call it rock and roll.

Bob Lefsetz kirjoittaa pari päivää sitten järjestetystä Rock & Roll Hall Of Fame -tilaisuudesta. Esiintyjinä mm. U2, Red Hot Chili Peppers (ilmeisesti Rick Rubin -tekoparroilla ja aurinkolaseilla?) ja Wu-Tang Clan. Kaikki tietävät, että Wu-Tang Clan Ain’t Nuthing ta F’ Wit. Tässä sinne tänä vuonna päässeet:

”Maybe the computer will make me happy”


James Kochalka, American Elf

Olen kyllästynyt internetiin, mutta olen ehdollistanut itseni sen jatkuvalle käytölle niin vahvasti, että huomaan klikkailevani auki samoja sivuja, vaikka niitä ei olisi päivitetty ja tietäisin sen hyvin. Sosiaalinen media, tässä tapauksessa Bluesky, tarjoaa välillä mielenkiintoistakin sisältöä, mutta se meinaa kuten aina hukkua poliittiseen keskusteluun ja päivän uutisotsikoiden kommentointiin, mikä on harvoin mielenkiintoista tai tarjoaa yhtään mitään uutta. Suurin osa ystävistäni ja tutuistani on kai edelleen Metan alustoilla, joten en saa Blueskyn selailusta samanlaista tyydytystä koska en tunne niitä ihmisiä. Tietysti voi kysyä, miksi sitten siellä hengailen. Ehkä jossain pitää hengailla, kuitenkin, ja en halua tukea teknofasisteja yhtään sen enempää kuin on pakko. Olin kolme päivää ilman nettiä viime viikolla heti muuton jälkeen, koska en omistanut oikeanlaista modeemia uuden asuntoni laajakaistayhteyttä varten. En ehtinyt ikävöidä ketään tai mitään.

Tietysti voi kysyä myös, onko elämässäni tarpeeksi muuta sisältöä, jos ehdin kyllästyä internetiin vaikka en edes käytä sitä älypuhelimen kautta, eli en ole sen jatkeena jatkuvasti. En tiedä. Elän jonkinlaisessa välitilassa: muutosta on kohta kaksi viikkoa, ja ei siinä mitään, mutta en ole pitkään aikaan pystynyt harjoittamaan luovaa joutenoloa ja se alkaa selvästi ärsyttää. Muistelen olleeni siinä tilassa viimeksi elokuussa, ja sen jälkeen on ollut kaikenlaista, lähinnä muuttoon liittyvää. Niinkin pieni asia kuin se, että en omista mikroaaltouunia (vielä, asia korjaantunee ensi viikolla), sekoittaa päivän rutiinin. Avaamattomat muuttolaatikot – joita ei onneksi ole enää montaa – huutavat nimeäni, jos vaikka koitan vain haaveilla ja torkkua. Asiat eivät ole vielä täysin oikeilla paikoillaan, mikä aiheuttaa turhaa kävelyä ympäri uutta suurempaa asuntoa. Haluaisin kaiken olevan valmiina, että voisin keskittyä vain olemaan ja tekemään.

Mihin minulla sitten on kiire? Mitä pitäisi saada aikaan, mitä pitäisi tapahtua, että tuntisin oloni tyytyväisemmäksi ja rauhallisemmaksi? Kiire ei todellakaan ole, pitkä pimeä talvi on täällä vielä viisi kuukautta, ja mitään deadlineja tai juuri muutakaan kalenteriin kirjattua ei ole. Haluaisin kaiken vain olevan niin hyvin, sen verran valmista, että en olisi koko ajan lievästi ahdistunut koska minusta tuntuu jatkuvasti, että joku tekeminen on kesken. Mutta niin kuitenkin on, kuvataide ei ripusta itseään seinille, imuri ja mikro eivät kulkeudu toisista kaupunginosista tänne ennen ensi viikon torstaita ja kummitätini pientä keltaista autoa. Tarvitsen lisää mattoja ja pöydän keittiöön, mutta niihin minulla ei ole rahaakaan tällä hetkellä. Kaikki mitä oikeasti tarvitsen on kyllä täällä. Minun pitäisi vain pystyä olemaan kärsivällisempi, kaikki ei kuitenkaan voi mitenkään tapahtua heti, ja vie oikeastikin paljon aikaa, vaivaa ja energiaa että uuden asunnon tetris asettuu paikoilleen. Se on aivan normaalia ja kuuluu asiaan. Marraskuun pimeys ei auta, kuten se ei auta ikinä. Mutta, kuten asuntoni ja aivojeni epäjärjestys ja rauhattomuus, sekin menee ohi.

* * *

On netissä hyviäkin asioita, vaikka moni suosikkini (Kate Beaton, Lucy Knisley, Dustin Harbin) on nykyään maksumuurin takana Patreonissa tai muualla. Tässä muutama. Merkitsen Substack-alustan blogit erikseen, koska niissä osa julkaisuista on usein maksumuurin takana. Kirjailija Hanif Kureishin substack, Marjatta Mentulan blogi, Wil Wheatonin blogi, nykyisen esseistin, entisen sarjakuvapiirtäjän Tim Kreiderin substack, ikisuosikkini mimi smartypantsin blogi, unkurin blogi, Ron Tiptonin blogi, kirjailija Kirsi Alanivan substack, toimittaja-kirjailija Marie Le Conten substack, esseisti-kirjailija Meaghan Garveyn substack, musiikkialan analyytikko, kriitikko Bob Lefsetzin blogi.

10/08

I tend to think if someone isn’t important enough for me to actively keep in touch with (take ten seconds to send a text!), they cannot be important enough to passively keep tabs on. There’s also the fact that social media isn’t really used as a social network, but as a way to watch videos made by strangers. Social media isn’t even social anymore.

Esseisti Tommy Dixonin blogista.

Olen vasta aikuisena tajunnut, kuinka vinoutuneita jotkin ystävyssuhteeni olivat koko lapsuuteni ajan. Tai yksipuolisia on ehkä parempi sana. Luulin, että olemme hyviäkin ystäviä, mutta heille en sitten ollutkaan niin tärkeä, että jotain jotain jotain. (”Jotain jotain jotain” tässä tarkoittaa suunnilleen sitä, että olisin saanut mitä halusin. Enemmän aikaa yhdessä, kahdestaan.) Roikuin kiinni samoissa ihmisissä, joilta en saanut vastakaikua kiintymykselleni. En toki osaa sanoa mitä itse toin yhtälöön. Onneksi, kun olin 16-vuotias, muutimme lähikaupunkiin, missä homma toimikin täysin eri tavalla. Siellä olin mielenkiintoinen ja sainkin heti ystäviä, joista osa on aktiivisesti elämässäni edelleen. Lapsuuden ystävyydet ja rakkaudet ovat kadonneet. (Tietysti myöhemmät rakkaudet ovat nekin kaikki kadonneet.)

Huomasin vielä kun olin facebookissa ja instagramissa, että vaikka seuraan jotain vanhaa ystävääni ei tarkoita sitä, että olemme edelleen ystäviä. Tiedän suunnilleen mitä hänen elämäänsä kuuluu, tai ainakin sen verran mitä hän haluaa jakaa, mutta harvoin tunsin oikeaa yhteyttä. Nykyään kun sosiaalisen median käyttöni tapahtuu muilla alustoilla, missä on hyvin vähän oikeasta maailmasta tai menneisyydestäni tuttuja kasvoja, huomaan miettiväni omaa suhdettani ystävyyteenkin eri tavalla. Olen unohtanut – tai yrittänyt – tai ainakin halunnut unohtaa – tietyt ihmiset, jotka eivät pidä yhteyttä, ja keskittyä niihin, jotka laittavat tekstaria, sähköpostia, tai soittavat. Jotkut lähettävät postikortteja! Minut kyllä löytää, ja saa kiinni, jos haluaa. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin lopettanut ikävöintiä, todennäköisesti se loppuu vasta kun kaikki muukin, mutta sen kanssa pystyy kyllä elämään. Lähinnä mietin, että olisin voinut käyttää aikani paremminkin, silloin lapsena, kuin pyrkien hengailemaan ihmisten kanssa, joita ei kiinnostanut, mutta toisaalta olimme kaikki lapsia, ja pieni kylämme ei tarjonnut suuria mahdollisuuksia, kaikkien piti tyytyä siihen mitä oli.

Ne vanhat – ja uudemmatkin – ystävät, jotka ovat edelleen elämässäni, haluavat aktiivisesti nähdä, ja pyrkivät pitämään yhteyttä. Tänä kesänä olen taas yövyttänyt muutamankin ystävän heidän kesälomamatkoillaan, ja Tampereella juhannuksen aikoihin näin enemmänkin samaa porukkaa. Tuntuu siltä, että voin luottaa siihen, että he pysyvät elämässäni.

05/07

Kasa kirjoja mainiosta tamperelaisesta Lukulaari -divarista, joka sijaitsee edelleen siinä Hämeenpuiston kulmilla, lähellä NNKY:n asuntolaa, jonka käytävillä välttelin siivoojia melkein 25 vuotta sitten lomaillessani silloisen uuden tyttöystäväni luona. Tyttöjen asuntolassa ei tietenkään katsottu hyvällä pitkäaikaisia miespuolisia vieraita, virallisesti siis, muita asukkaita läsnäoloni ei kai häirinnyt. Taisin viettää koko lukulomani Tampereella, sen sijaan että olisin päntännyt kirjoituksiin kotona Kemissä. Lainasimme kirjastosta – joka on siinä vieressä sekin – Douglas Adamsin vuoden 1978 radiokuunnelmasarjan The Hitchhiker’s Guide to the Galaxy ja kuuntelimme sitä jakaessamme pullon vahvaa makeaa Doris-viiniä perjantai-iltana ennen kuin lähdimme Yo-talolle kuuntelemaan alternativemusiikkia. Kuinka vähillä pohjilla silloin pärjäsikään? Ja millä ihmeen rahalla joimme baareissa?

(Linnunradan käsikirja blogissa aiemmin.)

* * *

Kommentti Reddit-keskustelupalstalta: "I. Love. This. Absolutely perfect music for what I needed right now. Thank you for posting."
Sain erittäin hyvää palautetta musiikistani Reddit-keskustelupalstalla. Kehut aiheuttavat tietysti hyviä fiiliksiä ja muistuttavat siitä, kuinka netin kautta voi edelleen saada yhteyden samanmielisiin ihmisiin, vaikka ajattelenkin, että kaikki oli paremmin ennen kuin ns. normaalit ihmiset älypuhelimineen pääsivät suoltamaan kaiken aivottoman paskansa sosiaalisiin medioihimme, ja ennen kuin teknofasistibiljonääreistä tuli maailman vaikutusvaltaisimpia ihmisiä. Mutta ei siitä sen enempää.

While Everything Else Was Falling Apart

In the Union Square subway station nearly fifteen
years ago now, the L train came clanking by
where someone had fat-Sharpied a black heart
on the yellow pillar you leaned on during a bleak day
(brittle and no notes from anyone you crushed upon).
Above ground, the spring was the saddest one
(doing work, but also none). What were you wearing?
Something hopeful to show the world you hoped?
A tall man was learning from a vendor how to pronounce
churro. High in the sticky clouds of time, he kept
repeating churro while eating a churro. How to say
this made you want to live? No hand to hold
still there it was: someone giving someone comfort
and someone memorizing hard how to ask for it again.

While Everything Else Was Falling Apart, Ada Limón.

Compaq Presario


Alt Text: A screenshot from the song Jerk Out (1990) by The Time. A night scene in a dark room with skyscrapers out the window. Morris Day has told a beautiful woman he wants to sleep alone and asked her to leave her number by his “data bank,” which appears to be in the Compaq Presario line, and is the best-lit thing in the room. She is unhappy with this situation and about to leave. The eye cannot look away from the laptop. It is a sad situation but the laptop looks wonderful.

Paul Ford.

Michelle Zauner

I think of it as an archive and it really helps me creatively to think that way, because sometimes when I get really self-conscious or down on myself for what I’ve made—when I feel like it could have been better—I try to remind myself, “This is just who you are in this moment. You did your best and you committed a certain amount of time to this, and that’s what creative work is.” Like when I wrote my book, after five years of working very diligently, I was so disappointed with the results. I imagined it being this really exceptional thing, and I had landed five steps below where I wanted to be as a writer. Ultimately, I always try to remind myself, “This is just your archive. This is the best you can do at 26. This is the best you can do at 30.”

Muusikko/kirjailija/ohjaaja Michelle Zauner taiteen tekemisestä viime keväänä Interview Magazinessa.

”The case for blogging in the ruins”

JA Westenberg kirjoittaa:

When you write a blog post, you’re creating a standalone document with a permanent URL. It exists at a specific address on the web, and that address doesn’t change based on who’s looking at it, when they’re looking at it, or what algorithm has decided they should see next. The post is there, stable, waiting for whoever wants to find it.

Compare this to a tweet (by God I’ll not call them ”X’s”) or a Facebook post, which exists primarily as an item in a feed, algorithmically sorted, personalized to each viewer. Your post might appear at the top of someone’s feed for an hour and then disappear into an infinite scroll of other content, never to be seen again. The platform has no interest in whether your post is found next week or next year; it has a vested interest in keeping users scrolling through new content right now.

[The blog is] a form that allows for intellectual exploration without demanding premature certainty. You can write a post working through an idea, acknowledge in the post itself that you’re not sure where you’ll end up, and invite readers to think alongside you. You can return to the topic weeks later with updated thoughts. The format accommodates the actual texture of thinking, which is messy and recursive and full of wrong turns.

Social media flattens all of this into statements: Everything you post is implicitly a declaration. Even if you add caveats, the format strips them away. What travels is the hot take, the dunked-on screenshot, the increasingly-shitty meme, the version of your argument that fits in a shareable image with the source cropped out.

Virginia Woolf wrote about the importance of having a room of one’s own: physical space for creative work, free from interruption and control. A blog is a room of your own on the internet. It’s a place where you decide what to write about and how to write about it, where you’re not subject to the algorithmic whims of platforms that profit from your engagement regardless of whether that engagement makes you or anyone else nebulously smarter.

Näin se on.

Harvinaista kuin keinuhevosen paska

KYLLÄ SE VIELÄ TÄMÄN ILTAPÄIVÄN AIKANA

Olin viikon ilman internetyhteyttä. Taloyhtiö vaihtoi laajakaistan palveluntarjoajaa jo syksyllä, ja viime viikon maanantaina entisen palveluntarjoajan irtisanomisaika loppui, ja yhteys katkesi. Soitin palveluntarjoajalle, joka kertoi, että laajakaista on irtisanottu. Soitin isännöitsijälle, joka kertoi, että he ovat todellakin vaihtaneet palveluntarjoajaa jo syksyllä, ja että siitä on ilmoitettu asukkaille kirjeellä sekä aanelosella alaoven lasissa. Muistelinkin, että näin kävi – olin niihin aikoihin töissä – mutta en ymmärtänyt, että se olisi vaatinut minulta toimenpiteitä, ovathan he vaihtaneet palveluntarjoajaa aiemminkin niinä seitsemänä vuotena kun olen asunut tässä, eikä se ole aiheuttanut toimenpiteitä. Ja kirjeessä (tai siinä aanelosessa) ei kyllä sanottu suoraan, että jos et tee jotain, nettiyhteytesi katkeaa. Siinä sanottiin, että jos tarvitset DNA:lta reitittimen tai jos haluat nopeamman yhteyden kuin perusliittymään sisältyy, tule tällä päivämäärällä ja tällä kellonajalla vitostalon kerhohuoneeseen. Minä en tarvinnut, enkä halunnut, joten jätin reagoimatta asiaan, enkä mennyt. Pidin kirjettä DNA:n mainospostina, ja tilaisuutta heidän tilaisuutenaan lisämyyntiin, tyyliin Katsottaisiinko ovatko muut liittymäasiat kunnossa? Meillä olisi tässä tällainen kampanjatarjous, laitetaanko kanavapaketti kolmeksi kuukaudeksi kaupan päälle? jne, jne, tiedätte kyllä, kanavapaketit, suoratoistopalvelut, viihde ja urheilu, leffat ja sarjat, äänikirjapalvelut, Toto-vitun-TV.

Soitin DNA:lle, ja he avasivat liittymän, ei siinä mitään. Kun kysyin kauanko kytkemisessä kestää, asiantuntija sanoi No, kyllä se todennäköisesti tässä vielä tämän iltapäivän aikana kytketään, viimeistään huomenna. Ei kytketty. Huomenna soitin uudestaan, jolloin eri asiantuntija ensin yritti saada asennuspuolelta kiinni toista asiantuntijaa, siinä onnistumatta, ja sanoi No siinä kestää maksimissaan kuusi vuorokautta. Kesti seitsemän.

OTSIKKOON PALATAKSENI

Vaikka en omista nykyaikaista älypuhelinta, olen silti A Very Online Guy, kuten Alvvays-yhtye laulaa. Siksi netittömyys on harvinaista herkkua – kuten todennäköisesti monelle meistä nykyään –, ja herkkua se onkin, vaikka vaikeuttikin elämääni sen verran, että jouduin (”Jouduin”!) käymään kannettavan tietokoneen kanssa lähikirjaston avoimessa langattomassa verkossa kahdesti hoitamassa kela-asioita ja lähettämässä pari työmailia. Toteutin monta asiaa to do listaltani, pyyhin pintoja joihin en ole koskenut aikoihin, ripustin seinälle taidetta joka on odottanut ripustamista seitsemän vuotta, soitin ystävilleni, pesin kuukausia pyykkikorissa maannutta pyykkiä taloyhtiön pesutuvalla, ompelin käsin vaatteiden ratkenneita saumoja ja kierrätin käyttökelvottomia vanhoja vaatteita, venytin vähän liian pieniä nahkanilkkureita tennispalloilla, pesin kylpyhuoneen kaakelit, luin viisisataa sivua Neal Stephensonin modernia spefiklassikkojärkälettä Anathem, joka on seisonut hyllyssäni aloitettuna mutta lukemattomana ainakin kymmenen vuotta – ja saman sivumäärän verran muita – ja sovitin ja nauhoitin valmiiksi ensimmäisen biisin erääseen taideprojektiin, jonka mainitsin marraskuussa, ja josta kerron lisää myöhemmin.

Ja kaikki meni hyvin! Olin hetkellisesti vähän rauhattomampi ja koin ikävystymisen tunteita enemmän kuin yleensä, mutta kummassakaan näissä ei ole mitään vikaa.