Teams teams teams

Olen ollut nyt kolme viikkoa päivittäin Teams-videopalaverien äärellä. Olen osallistunut webinaareihin ja työpajoihin, laavannut Trelloa ja yrittänyt löytää Discordin tekstivyöryn ja hymiöiden seasta jotain olennaista. Olen nähnyt kymmeniä eri näkymiä ihmisten keittiöistä. Olen tavannut useamman koiran, kissoja, nähnyt vilaukselta taaperoita ja teinejä ja yhden lontoolaisen harmaapapukaijan. Olen kuullut lukemattomia eri muotoiluja lauseesta oottakaas ku mä katon saanks mä tän näkymään teille ja ihmetellyt kuinka erilaisia ihmisten kuunteluilmeet ovat. Olen kehittänyt tehokkaan kymmenen minuutin sängystä-vessan-ja-keittiön-kautta-nojatuoliin-macbookin-äärelle -aamurutiinin. Olen kuunnellut tuntikausia kestäviä monologeja luovasta taloudesta, digitaalisista mahdollisuuksista, postkoronaalisuudesta, et cetera et cetera ja seurannut kymmeniä ei-koko-näytön kokoisia diaesityksiä ja tuijottanut itseäni samanaikaisesti läppärini näytön oikeasta alakulmasta ja parin sekunnin viiveellä senhetkisen puhujan jakamalta omalta näytöltään. Olen kokenut yhteenkuuluvuuden tunteita ja nyökytellyt vaikka en edes olisi videokuvassa. Olen odottanut tuntemattomasta syystä katkenneen video- ja audioyhteyden palaamista hiljaa itsekseni mutisten ja kuunnellut aikuisten ihmisten maanittelevan toisia aikuisia ihmisiä laittamaan kameransa päälle ja osallistumaan.  Olen seurannut keskustelujen – kyllä, niitäkin on ollut – rönsyilevän taidefilosofian puolelle ja kuunnellut mielenkiinnolla eri luovien alojen ihmisten kertomuksia omista kokemuksistaan omalla alallaan. Olen ymmärtänyt uudella tavalla sanan hyvinvointi ja miettinyt vastentahtoisesti henkilöbrändäystä, mitä tämäkin kirjoitus väistämättä on. Olen osallistunut, kommentoinut, tarttunut ja saanut kiinni, lupautunut tiimeihin ja selannut kymmeniä Instagram- ja Twitterfeedejä ja kuullut termit minäkuva ja identiteetti useissa villisti erilaisissa konteksteissa. Tätä jatkuu jouluun saakka, matkan varrella rakennamme yhdeksän näyttelyinstallaatiota kolmeen eri lasitaloon kolmeen eri paikkaan Pohjois-Pohjanmaalle.

12/02

Työkiireiden ja kipeänä olemisen täyttämä hajamieli unohti täysin bloginsa 12-vuotissynttärit, jotka olivat siis sunnuntaina 9.2.! Sitkeä poskiontelokipuilu, korvakipuilu ja yleinen flunssaflegmaattisuus on omiaan kotona tehtäville etätöille, joita riittää ihan sopivasti. Kuulumisia kerroinkin enemmän viikko sitten.

Blogi verkossa taas

EDIT 19.9.2019: Kuvaongelmat korjattu

Muutettuani toiselle palveluntarjoajalle blogissa on vielä ongelmia (lähinnä kuvien kanssa), korjaantuvat lähipäivinä kun vain keksin miten. Sillä välin blogi saattaa olla alhaalla hetkittäin. Ei juuri huvittaisi kahlata parin vuoden posteja läpi ja korjata kuvalinkkejä manuaalisesti.. Kaikesta muusta lisää myöhemmin.

12/10

Kuten vuosi sitten, onnistuin taas sössimään domainin uusimisen, maryque.com oli alhaalla 29.9. alkaen, mutta nyt taas täällä. Lisää kaikesta myöhemmin.

01/06

Kesä. Kirjoitan runoja, juon punaviiniä vedellä lantrattuna, mietin omia ahdistuksiani; mistä ne tulevat?

Olen outojen faktojen fani. Tämän aamun hätkähdyttävin fakta on tämä: Tuula Amberlan legendaarisen Korpin sanoitti suomeksi lääketieteen tohtori, unitutkija Jukka Alihanka. Myös toinen legendaarinen biisi Amberlalta – Lulu – on hänen sanoittamansa. Alkuperäinen on tietysti multitalentti Jeannetten. Kaipaus on teemana myös Emma Salokosken hienossa versiossa.

21/03

Löysin viime syksynä kirjoittaja Mariia Kukkakorven blogin Epilogi – Jälkisanat, jossa hän jakaa ajatuksiaan luovasta kirjoittamisesta. Viime aikoina ovat resonoineet mm. nämä artikkelit: ”Milloin teksti on valmis?” ja Kirjoita hiljaisuus tekstiin. Koko blogi on ehdottomasti lukemisen arvoinen ja hyödyllinen kenelle tahansa kirjoittajalle.

Kirjailija William Zinsser on todennut seuraavanlaisesti: ”Hard writing makes easy reading. Easy writing makes hard reading.”

Olen samaa meiltä Zinsserin kanssa. Kun kirjoittaminen on ponnistelua ja tekstin eteen pitää nähdä vaivaa, on lopputulos usein parempaa kuin nopeasti kirjoitettu pätkä tekstiä. Luettavuus ja lukukokemus ovat yhtä tärkeitä kuin kokemus kirjoittamisesta.

Oma luova kirjoittamiseni on välillä taas hyvin hankalaa ja hidasta. Olen erittäin onnellinen jos saan tekstiä syntymään liuskan päivässä, usein en. (Todellisuudessa kolme liuskaa viikossa olisi tarpeeksi.) Luen läpi jo ”valmista” tekstiä, teen pieniä korjauksia, ja vaikka tarina ja henkilöt elävät sekä päässäni että käsikirjoituksessa, olen tarinassa juuri nyt sellaisessa kohdassa, josta on vaikea päästä yli. Asiaa ei auta ollenkaan se, että ”alkuperäiseen” tarinaan tuli mukaan uusi henkilö, joka meinaa väkisin viedä stooria johonkin vielä tuntemattomaan suuntaan. Olen kirjoittanut ja suunnitellut itseni liian ahtaaseen muottiin, pitäisi muistaa se ja pystyä unohtamaan kaikki aiemmat raamit ja vain kirjoittaa. Tämän kaiken selvittely ja jatkuva epävarmuus on myös toki jännittävää ja mielenkiintoista (ja ultimaattisen rasittavaa). Välillä mietin päästänkö itseni liian helpolla esim. henkilöhahmojen määrän suhteen, olisiko kirjoittaminen vielä mielekkäämpää – ja uskallanko toivoakaan: helpompaa – jos antaisin sen rönsyillä enemmän, elää? Toisaalta tarinankerronnassa kiehtoo tietynlainen minimalismi, ja koko idea lähti siitä, että se tapahtuu pohjoisessa pikkukaupungissa muutaman henkilön tavatessa ja tutustuessa. Yksi heistä on uusi tulokas, the new kid in town, kolme muuta tuntevat toisensa hyvin. Eristyneisyys, ulkopuolisuus, ystävien välinen rakkaus, ajan petollinen kuluminen. Olemmeko jotain velkaa ystävillemme, ja kuinka paljon meidän pitää ajatella heitä kun teemme omaa elämäämme koskevia suuria päätöksiä?