Category Archives ⇒ kirja

Lauren Graham, Don Roos and Kitchen Timer

· joonasn – alleviivattua, kirja, pelit ja pensselit

I could have easily spent months and years staring at blank documents and staying up all night as I trial-and-errored my way through a few finished pages and many more images of vintage tile tables. But in the magical way that things just kept falling into place over the course of returning to the show, my question was answered on the very first try.

I had lunch with Don, and he explained his way of working to me, a method that’s been so effective he actually wrote it up to give to the many writers he mentors. It’s his variation on the Pomodoro technique, called Kitchen Timer, and it’s transformed the way I write–I now spend fewer hours being way more productive. It gave me structure where there was none. It has changed my life as a writer, and I hope it changes yours too. I love it so much that it makes me want to touch my fingertips together in that wonderful symbol we just invented in the last decade. (But seriously, what took us so long?)

HERE’S HOW IT WORKS:

1. Buy a kitchen timer, one that goes to 60 minutes. Or use a timer app. Or tell Siri to start a timer for 60 minutes.

2. We decide on Monday how many hours of writing we will do Tuesday. When in doubt or under pressure or self-attack, we choose fewer hours rather than more. A good, strong beginning is one hour a day, but a half hour is also good, or twenty minutes. Some of us make appointments in our calendar for these hours, as if they are lunch meetings or business calls.

3. The Kitchen Timer hour:
No phones. No texts. We silence ringers; we turn our phones facedown. It is our life; we are entitled to one hour without interruption, particularly from loved ones. We ask for their support. ”I was on an hour” is something they learn to understand. But they won’t respect it unless we do first.

No music with words, unless it’s a language we don’t understand. Headphones with a white noise app can be helpful.

No Internet, absolutely. We turn off our computer’s Wi-Fi.

No reading.

No pencil sharpening, desk tidying, organizing.

4. Inmediately upon beginning the hour, we open two documents: our journal, and the project we are working on. If we don’t have a project we’re actively working on, we just open our journal.

5. An hour consists of TIME SPENT KEEPING OUR WRITING APPOINTMENT. That’s it. We don’t have to write at all, if we are happy to stare at the screen or the page. Nor do we have to write a single word on our current project; we may spend the entire hour writing in our journal. Anything we write in our journal is fine; ideas for future projects, complaints about loved ones, what we ate for dinner, even ”I hate writing” typed four hundred times.

When we wish or if we wish, we pop over to the current project document and write for as long as we like. When we get tired or want a break, we pop back to the journal.

The point is, when disgust or fatigue with the current project arises, we don’t take a break by getting up from our desk. We take a break by returning to the comforting arms of our journal, until that in turn bores us. Then we are ready to write on our project again, and so on. We use our boredom in this way.

IT IS ALWAYS OKAY TO WRITE EXCLUSIVELY IN OUR JOURNAL. In practice it may rarely happen that we spend the full hour in our journal, but it’s fine, good, and right if it does. It is just as good a writing day as one spent entirely in our current project.

6. It is infinitely better to write fewer hours every day than many hours one day and none the next. If we have a crowded weekend, we choose a half or quarter hour as our time, put in that time, and go on with our day. We are always trying to minimize our resistance, and beginning an hour on Monday after two days off is a challenge.

7. When the hour is up, we stop, even if we’re in the middle of a sentence. If we have scheduled another hour, we give ourselves a break before beginning again – to read, eat, go on errands. We are not trying to create a cocoon we must stay in between hours (the old ”I’m sorry, I can’t see anyone or leave my house – I’m on a deadline” method). Rather, inside the hour is the inviolate time.

8. If we fail to make our hours for the day, we have scheduled too many. Four hours a day is an enormous amount of time spent in this manner, for example. If on Wednesday we planned to write two hours and didn’t make it, we schedule a shorter appointment for the next day. We don’t add an hour to ”make up” or ”catch up.” We let the past go and move on.

9. When we have fulfilled our commitment, we make sure we credit ourselves for doing so. We have satisfied our obligation to ourselves, and the rest of the day is ours to do with as we wish.

10. A word about content: This may seem to be all about form, but the knowledge that we have satisfied our commitment to ourselves, the freedom from anxiety and resistance, the stilling of that hectoring voice inside us that used to yell at us that we weren’t writing enough – all this opens us up creatively.

Talking as Fast as I Can: From Gilmore Girls to Gilmore Girls (and Everything in Between), Lauren Graham, ‎ Ballantine Books, 2017.

21/11

· joonasn – kirja, kuvat, oma pää, pelit ja pensselit

Kaivoin esiin käsikirjoituksen aika kärsineet ja ikivanhan näköiset muistiinpanot. Kertonee jotain tämän projektin kestosta. Se elää, kuitenkin, vaikka onkin ollut välillä pitkiä aikoja telakalla.

28/09

· joonasn – kirja, oma pää

Rakas päiväkirja. Täytin eilen 20 vuotta, ja juuri tällä hetkellä olen jumissa hississä erään huomattavasti vanhemman naisen kanssa. Tätä on elämäni: päädyn jatkoilta suoraan tällaisiin tilanteisiin. Se nainen aloitti keskustelun pitkällä vaikeroivalla monologilla, en kuunnellut siitä puoliakaan ennen kuin hän kysyi olenko töissä tässä rapussa. En, vastasin. Se ”ei” jäi kellumaan hissin kelmeään loisteputkivalaistukseen pitkäksi aikaa.

Päässäni pyöri vain eilisen ja viime yön kelat: En usko, että muistat mitä olet sanonut minulle. Siksi en voi luottaa siihen, että olisit aina tukenani, missä tahansa tilanteessa samalla puolella, olet siihen liian julma, enkä oikeastaan edes tiedä mitä minusta ajattelet. Sanot rakastavasi, ja seuraavana päivänä äänestäsi kuuluu läpi niin vahva inho että se rumentaa meidät kummatkin, ja vaikka olenkin sitä mieltä, että olet parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut, niinä hetkinä pelkään ja vihaan sinua koska saat minut paljastamaan itseni sinulle ja julmuudellesi, enkä voi luottaa siihen, että et käytä sitä voimaa minua vastaan. Olet tehnyt niin aiemminkin. En tiedä aionko antaa sinun tehdä niin enää koskaan.

Havahduin ajatuksistani, istuin hissin lattialle ja tarjosin kanssamatkustajalleni purkkaa. Hän istui myös alas, laskosti jalkansa vaikean näköisesti alleen ja nyki paksua polvipituista hamettaan. Hän näytti hermostuneelta, soperteli silmät kostuen jostain kokouksesta, josta hän myöhästyisi varmasti. Ensiksi en osannut sanoa mitään, mutta koska olin luvannut itselleni – syntymäpäivälahjaksi – olla empaattisempi enkä aina niin itseriittoinen kusipää, aloitin dialogin.

Kävi ilmi, että hänen piti tänään puhua suurelle joukolle ihmisiä, hän oli kai jonkin sortin pomo tai jotain, ja että hän ei koskaan tuntenut oloaan luonnolliseksi niissä tilanteissa. Kerroin hänelle omista eilisistä synttärijuhlistani, jotka olivat lopulta aika katastrofaaliset, vuosikymmenen paskimmat juhlat. Hän kuunteli monologiani ja jopa naurahti välillä, samalla pyyhkien silmiään valkoiseen paperinenäliinaan.

En tiedä miten se tehdään. Miten unohdetaan yksi rakkaus ja rakennetaan toinen. Miten voi koskaan unohtaa jos on antanut itsestään niin paljon, avannut itsensä kokonaan, altistanut itsensä täysin jonkun toisen armoille ja sen jälkeen joutunut pettymään. Se vaatii luottamusta, mitä minulla ei tällä hetkellä ole. Onko se luottamusta itseen? Luottamusta maailmaan, toisten ihmisten hyvyyteen? Mistä se luottamus löytyy? Mistä löytyy ihminen johon luottaa? Milloin se luottamus tulee mukaan kuvioihin uuden ihmisen kanssa? Voiko sitä määrittää, vai pitääkö sen olla mukana itsessä, sisäänrakennettuna siinä ideassa että nyt olen hyvässä kohdassa omassa elämässäni, tähän sopisi joku muukin.

Vähän ajan päästä, kaikkien näiden ajatusten jälkeen ajattelin klassikkoelokuvaa Die Hard juuri kun hissi nytkähti taas liikkeelle.

Tapahtuma

· joonasn – kirja, pelit ja pensselit, universumi

Tulevana perjantaina, 13.4.2o18 juttelen esikoiskirjan kirjoittamisesta – ja kirjoittamisesta yleensäkin – livenä lavalla Jukka Takalon kanssa oululaisen Cafe Pihan uudella klubilla, jota ystäväni Antti Viitala järjestää tulevan kesän ajan. Fb-eventistä lainattua:

Jukka Takalo on Haukiputaalla asuva muusikko, laulaja-lauluntekijä, videotaiteilija ja nyt myös kirjailija. Kaiken tämän ohella hän on kehitellyt mm. ilmakataransoiton MM-kisat, musiikkivideofestivaalit, ollut vuoden positiivisin Oululainen ja pokannut Pakkala kirjallisuuspalkinnon. Hänen esikoisromaaninsa Kuoleman Nimi On Saab 96 ilmestyy 5.5. Kirja käsittelee nuoruuden kokemuksia arktisessa ja eristäytyneessä kaupungissa nimeltään Oulu, jossa bändit ovat kovaäänisiä, karuja ja tylyjä ja miten herkempi runoja rustaava miehen alku meinaa jäätyä vanhaan saab 96:seen. Kirjasta on jo tekeillä myös näytelmä.

Joonas Nissi on 34-vuotias, pohjoisen meren rannalle tehdaskaupunkiin syntynyt kirjoittaja, joka oppi lukemaan neljävuotiaana Aku Ankoista. Hän lukee liian vähän suomalaista nykykirjallisuutta, mutta omistaa aivan liikaa kirjoja. Hänen bloginsa täytti juuri kymmenen vuotta. Kolmen nuoren miehen välinen ystävyystarina ei eroa juurikaan perinteisemmistä rakkaustarinoista. Olemmeko jotain velkaa ystävillemme, ja kuinka paljon meidän pitää ajatella heitä kun teemme elämäämme koskevia suuria päätöksiä? Näitä ajatuksia pyörittelee päässään ja mielellään teidänkin kanssanne oululainen kirjoittaja Joonas Nissi.

One Morning-duossa on kaksi erilaista musiikintekijää: Heli Alku (Darlingbee, Pidätetyt Tunteet) ja Antti Annunen (New Rising Suns, Radiopuhelimet). Bändin setissä kuullaan viime vuonna julkaistujen Darlingbee-debyyttilevyn ja New Rising Suns-debyyttilevyn materiaalia One Morning-otteella. Lisäksi mukana on jotain vanhaa, tulevaa ja pari lainaa.

Antti Viitala on Oululainen muusikko, laulujen tekijä, näyttelijä, kirjoittaja, sekatyömies ja nykyään myös klubi-isäntä. Hän vaikuttaa mm. The Blood Sausage Boys, Aivot ja Antti Viitala &Yhtye kokoonpanoissa, näyttelee Akseli Klonk-teatterissa ja viimeistelee ensimmäistä runokokoelmaansa.

Klo 20–23, Kauppurienkatu 7. Tervetuloa!

21/03

· joonasn – alleviivattua, internet, kirja, oma pää

Löysin viime syksynä kirjoittaja Mariia Kukkakorven blogin Epilogi – Jälkisanat, jossa hän jakaa ajatuksiaan luovasta kirjoittamisesta. Viime aikoina ovat resonoineet mm. nämä artikkelit: ”Milloin teksti on valmis?” ja Kirjoita hiljaisuus tekstiin. Koko blogi on ehdottomasti lukemisen arvoinen ja hyödyllinen kenelle tahansa kirjoittajalle.

Kirjailija William Zinsser on todennut seuraavanlaisesti: ”Hard writing makes easy reading. Easy writing makes hard reading.”

Olen samaa meiltä Zinsserin kanssa. Kun kirjoittaminen on ponnistelua ja tekstin eteen pitää nähdä vaivaa, on lopputulos usein parempaa kuin nopeasti kirjoitettu pätkä tekstiä. Luettavuus ja lukukokemus ovat yhtä tärkeitä kuin kokemus kirjoittamisesta.

Oma luova kirjoittamiseni on välillä taas hyvin hankalaa ja hidasta. Olen erittäin onnellinen jos saan tekstiä syntymään liuskan päivässä, usein en. (Todellisuudessa kolme liuskaa viikossa olisi tarpeeksi.) Luen läpi jo ”valmista” tekstiä, teen pieniä korjauksia, ja vaikka tarina ja henkilöt elävät sekä päässäni että käsikirjoituksessa, olen tarinassa juuri nyt sellaisessa kohdassa, josta on vaikea päästä yli. Asiaa ei auta ollenkaan se, että ”alkuperäiseen” tarinaan tuli mukaan uusi henkilö, joka meinaa väkisin viedä stooria johonkin vielä tuntemattomaan suuntaan. Olen kirjoittanut ja suunnitellut itseni liian ahtaaseen muottiin, pitäisi muistaa se ja pystyä unohtamaan kaikki aiemmat raamit ja vain kirjoittaa. Tämän kaiken selvittely ja jatkuva epävarmuus on myös toki jännittävää ja mielenkiintoista (ja ultimaattisen rasittavaa). Välillä mietin päästänkö itseni liian helpolla esim. henkilöhahmojen määrän suhteen, olisiko kirjoittaminen vielä mielekkäämpää – ja uskallanko toivoakaan: helpompaa – jos antaisin sen rönsyillä enemmän, elää? Toisaalta tarinankerronnassa kiehtoo tietynlainen minimalismi, ja koko idea lähti siitä, että se tapahtuu pohjoisessa pikkukaupungissa muutaman henkilön tavatessa ja tutustuessa. Yksi heistä on uusi tulokas, the new kid in town, kolme muuta tuntevat toisensa hyvin. Eristyneisyys, ulkopuolisuus, ystävien välinen rakkaus, ajan petollinen kuluminen. Olemmeko jotain velkaa ystävillemme, ja kuinka paljon meidän pitää ajatella heitä kun teemme omaa elämäämme koskevia suuria päätöksiä?

04/09

· joonasn – kirja, kuvat, oma pää

Elokuu meni: viuh. Se alkoi kesäni ainoalla lomareissulla. Vietin pari päivää mökkeillen Keski-Pohjanmaan saaristossa erittäin kauniissa ympäristössä. Ensimmäisenä iltana vastarannalla paloi mökki. Iltaisin saunoimme ja katsoimme Bond-leffoja televisiosta. Kävimme roadtripillä Suomen ainoassa eläinten vanhainkodissa. Täydellinen irtautuminen kotikaupungista tuli tarpeeseen ja juuri oikeaan kohtaan.

Selkä kipeytyi entistä pahemmaksi ja kaksi seuraavaa viikkoa menikin istumista vältellen (eli läppärin ja punaviinilasin ja vesipullon kanssa sängyssä tuulettimen edessä maaten, kävelyillä käyden) ja tulehduskipulääkkeitä napsien, siksi kirjoittaminekin on jäänyt vähemmälle, kuten myös blogien seuraaminen (RSS-lukija kaikkine feedeineen on työkoneella, joka on työpöydällä, jonka ääressä en pystynyt istumaan moneen viikkoon.)

(Elokuussa kävin myös muutamassa työhaastattelussa. Kummatkin olivat samassa kahvilassa, menivät rennosti ja hyvin. ”Way to go, Donny! If you will it, it is no dream.”)

Tutkiskelin viime viikolla kalenteriani ja huomasin, että olen ollut ohjelmoitunut johonkin (vieraita kylässä, paikallisia rientoja) melkein joka viikonloppu tänä kesänä. Syyskuu näyttää tervetulleen tyhjältä. On taas aika keskittyä arkirutiineihin, pitkiin kävelylenkkeihin, hyviin ja säännöllisiin yöuniin, kirjoittamiseen, pianon- ja kitaransoittoon, lukemiseen, ystäviin ja rauhalliseen elämään.

En ole kirjoittanut päiväkirjaa heinäkuun viimeisen viikon jälkeen, elokuussa en edes juuri tehnyt muistiinpanoja. Päiväkirjan pitäminen on ollut stressaavaa (kuinka moninaisista asioista voikaan ihminen stressata…), enkä ole kaivannut sitä oikeastaan yhtään. Olen merkannut jotain asioita muistiin kalenteriin ja kirjoittanut niitä auki tietokoneelle. Suunnittelen muuttavani päiväkirjan kirjoittamisen vapaammaksi, ei päivittäisten tapahtumien listaamiseksi. Ehkä voisin kirjoittaa parin viikon välein eräänlaisia yhteenvetoja. Olen kirjoittanut sitä nyt päivittäin kolme vuotta, ehkä on aika kokeilla jotain muuta, siirtyä eteenpäin siitäkin tai kehittää sitä työvälineenä. Käsikirjoitus on myös ollut melkein täysin tauolla: tiedostoa on muokattu viimeksi 19.7., ideoita ja ajatuksia olen kyllä kirjoittanut muistiin muualle. Seuraava pätkä on suoraan muistiinpanoistani:

Onko kirjoittaminen automaattisesti myös ahdistavaa? Kuuluvatko ne jotenkin yhteen? Re: ahdistavista ja vaikeista asioista kirjoittaminen kuten esim. Benioffin ”Varkaiden kaupungissa” tai Kjell Westön ”Kangastus 38:ssa”? Onko olemassa luovaa kirjoittamista ilman sen ahdistavaa puolta, onko ikään kuin pakko käsitellä ihmisyyden synkkiä puolia. Ja kuinka jotenkin perverssiä mielihyvää siitä kuitenkin varmasti saa, jos siitä onnistuu kirjoittamaan erityisen hyvin. En siis tarkoita pelkkää shokkiarvoa vaan jotain syvempää. Esimerkki: kirjoitanko minä siksi kirjaa, joka kertoo ystävyyden ja rakkauden väliaikaisuudesta, että pelkään sitä omassa elämässäni? Ja että olen kokenut sen monta kertaa lapsena?

16/03

· joonasn – alleviivattua, internet, kirja, pelit ja pensselit

Muutama viikko sitten fb-feediini sattui mainio artikkeli, tietokirjailija ja toimittaja Pontus Purokurun Kansan Uutisten blogiin kirjoittama Näin opit alistamaan itseäsi tehokkaammin! Kokeneen itseriistäjän neuvot kirjoittamiseen.

Kirjoittaminen, niin kuin lenkkeily, on helppoa, jos sitä ei lopeta koskaan. Jos koko ajan tuottaa jotain, edes puolihuolimattomasti, vähän niin kuin vahingossa, ohimennen, vaikka edes ajatuksissaan, niin kirjoittaminen helpottuu valtavasti.

Perustuotanto voi olla listojen tekemistä, muistiinpanoja puhelimessa, kuvien ottamista, blogitekstien luonnostelua, vastuuttomien kirjaideoiden heittelyä, mitä tahansa mielellään epäpuhdasta, hapuilevaa ja kulmikasta.

Jos harrastaa perustuotantoa ja työstää sitä eteenpäin, ei oikeastaan tarvitse varsinaisesti ”kirjoittaa” missään vaiheessa. On lopulta yllättävän vaikeaa istua alas ja käskeä itseään: ”Nyt kirjoitan.” Paljon helpompaa on huijata itseään niin, että koko kirjoitusvaihe jää pois ja tilalla on vain muistiinpanojen tekemistä, lajittelua, yhdistelemistä ja editoimista. Muistiinpano –> yhdistelmät –> laajennukset –> luonnos -> editointi -> julkaisu.

04/01

· joonasn – internet, kirja, oma pää, pelit ja pensselit

En tiedä onko rikkonainen unirytmini – joka on jo muuttumassa normaalimmaksi – muuttanut aivojeni rakennetta vai johtuuko kaikki yleisestä pysähtyneisyyden ja tammikuisen talvihorroksen mukanaan tuomasta luovasta joutilaisuudesta (verrattuna joulukuun stresseihin, rientoihin ja pakollisiin juttuihin), mutta olen tuntenut itseni viime vuorokausina erittäin inspiroituneeksi. Olen maannut pätkittäisten unieni välissä keskellä yötä läppärin kanssa sängyssä ja kirjoittanut hurmoksessa listoja erilaisista asioista (joo määhän teen SketchUpilla 3D-mallin mun lapsuudenkodin kotipihasta!), suunnitellut maalaussarjoja ja taidenäyttelyitä, keksinyt ratkaisuja käsikirjoituksen maailmaan, pyöritellyt sitä mielessäni muutenkin (joo määhän teen SketchUpilla 3D-mallin siitä huoltoasemasta!), budjetoinut asioita, tehnyt ostoslistoja ja unelmoinut tuhannesta eri asiasta ja ollut muutenkin erikoisen onnellisella ja energisellä tuulella. Olin jo ehtinyt unohtaa kuinka hieno työkalu – nimenomaan työkalu – itselle sopiva ja rakas kannettava voikin olla. ThinkPad 4EVER.

Lenovo, Museum of ThinkPad Print Ads, 1992-2012

24/09

· joonasn – kirja, oma pää

Olen ajatellut paljon asioiden kontrolloimisen tarvetta ja kehyksiä mihin yritän saada tietyt jutut mahtumaan, miettinyt paljon elämän satunnaisia äärimmäisen vaikeita hetkiä ja turhaa tarvetta saada ne jotenkin ratkaistua, niin että kaikki menisi parhain päin. Mikä on tietysti lopulta turhaa. Kaikkea ei voi kontrolloida. Niin se käy.

Käsikirjoitukseni elää jonkinlaista murrosvaihetta. Eilen tehdessäni jotain aivan muuta tajusin yhtäkkiä että aiemmin kirjoittamani luvut, jotka asettuvat kirjan aikajanalla myöhemmäksi, täytyy ehkä siirtää sivuun koska ensimmäiseen osaan on tullut yksi uusi henkilö niiden kirjoittamisen jälkeen, ja tarinan kirjoittaminen eteenpäin siitä missä hahmot ovat tällä hetkellä (ensimmäisen osan epätietoinen loppu) tuntuu luonnollisemmalta kuin se, että yrittäisin kenkälusikalla avata myöhempien lukujen rakoja sen verran että saisin mahdutettua hänet – tai ainakin hänen toimintansa aiheuttamat aallot tarinan sisällä – niihin mukaan.

Kustannustoimittajanani tässä toimi eilen Sari. Hän kuunteli puhelimessa kärsivällisesti sekavan monologini – yritin siis aukaista uutta läpimurtoajatustani itsellenikin puhumalla sen auki – ja oli samaa mieltä: pitää kirjoittaa sitä mikä tuntuu luonnolliselta, ei sitä miten on ajatellut tarinan menevän. Kun poistan osittain haikein mielin mutta jännityksellä tulevaa odottaen käsikirjoituksesta 50 sivua (mikä ei ole kovin paljoa mutta kirjoitan tosi hitaasti) ajattelen pitkästä aikaa uudelleen lukemani Hyvien ihmisten juhlan taiteilija-laivanrakentaja Henriä, joka ei  halua saada laivaansa koskaan valmiiksi. Tunnen että tämä on oikea päätös, ei kai tässä ole mihinkään kiire.