Category Archives ⇒ oma pää

02/03

· joonasn – alleviivattua, oma pää, pelit ja pensselit

Omistan Martelan työtuolin, joka on itse asiassa Martela-Girsberger, kuva vasemmalla tuolin alta. Kuvat saa klikattua isommaksi. Sain tuolin vuoden 2010 paikkeilla, todellakin sain ilmaiseksi kun satuin olemaan sosiaalisen median ääressä oikeaan aikaan: jokin tutkija teki muuttoa toimistotalosta ihan naapuristani, ja antoi ilmaiseksi kalusteitaan, joten kävin hakemassa tuolin ja rullaamassa sen noin sadan metrin matkan kotiini, edelliseen asuntooni. Kuka tahansa tietää, että hyvät työtuolit ovat kalliita. Olen verhoillut tuolin istuinosan, mutta kun muoviset käsinojat alkoivat murtua etureunasta, en yrityksistäni huolimatta löytänyt niihin tepsivää liimaa. Kipuilin käsinojien kanssa, joita piti varoa että ne eivät hajonneet lisää, parin vuoden ajan, ennen kuin tajusin että ihan kotihoodeillani on Martelan Outlet, jossa myydään käytettyjä Martelan kalusteita. Lähetin heille sähköpostia, ja kun siihen ei vastattu pariin viikkoon, kävin poikkeamassa liikkeessä.

Yksinäinen myyntineuvottelija ei löytänyt sähköpostiani eikä tunnistanut tuolin mallia netin kuvien perusteella, eikä siksi osannut sanoa, löytyisikö siihen uudet käsinojat, mutta meinasi kysyä keskusvarastolta, rehennellen että siellä on vaikka kuinka kaikenlaista ikivanhaa, siellä kyllä tietävät. Ei ollut, tuolini on niin vanha että siihen ei löydy varaosia. Ja TIETENKÄÄN tuolien käsinojien kiinnitysmekanismit eivät ole millään tavalla yhteneväisiä eri mallien välillä, vaikka siihen onkin vähän vaikea uskoa.

Olin kuitenkin säilyttänyt käsinojista irronneet muovinpalat, joten taannoin, kun olin viikon ilman nettiä, tartuin tähänkin ikuisuusprojektiini, ja verhoilin käsinojat uudelleen: irroitettuani käsinojien muoviosat itse tuolista niittasin irronneet palat takaisin paikalleen parhaani mukaan, leikkasin säilyttämästäni pakkausmateriaalista sopivat liuskat muovin päälle, ja kiedoin koko paketin kaksinkertaiseen vanhaan lakanakankaaseen, jonka kiristin ja ompelin käsin. Kuvassa ensimmäinen, toisesta tuli yhtä rujon näköinen läheltä katsottuna. Ostan jostain jotain mukavaa paksumpaa kangasta, jolla verhoilen nämä vielä kerran tähän päälle. Ikivanha lakana tuskin kestää käytössä kovin kauaa.

* * *

Draaman perimmäinen tehtävä, (kuten satujen), on tarjota ratkaisu ongelmaan, jota ei voi käsitellä järjellä. Ollakseen toimivaa draaman pitää saada meidät pidättäytymään rationaalisesta arvioinnista ja seuraamaan kappaleen sisäistä logiikkaa, niin, että mielihyvämme (parannuskeinomme) muodostuu tarinan lopussa odottavasta vapautuksesta.

David Mamet, Ravintoloissa kirjoittelua, s. 28, Terra Cognita, 2004.

Art is a form of negotiation between our ideas of the world and the world.

Karl Ove Knausgård The New Yorkerin haastattelussa marraskuun 11. 2018.

Jotkut ihmiset syntyivat internet sisuksissaan ja kärsivät siitä kovasti. Thom Yorke oli yksi heistä, hän ajatteli, ja käpertyi tuoliinsa katsomaan dokumenttielokuvaa Meeting People Is Easy. Kuvaus oli katujen, kallistuvien pullonkaulojen ja tuntemattomien ihmisten kiihtyvää suttua, väki hajaantui kuin valonsäteet lentokenttien prismoissa ja harottavat hiukset painuivat taksien sivuikkunoita vasten. Ihmisloukuilta näyttävia auloja, mainoksia taiteen tilalla, sokaisevia vesiteitä ja rumpali rikinkeltaisessa valonloimussa. Satoi, satoi kaikkea. Ääniraita tihkui haastattelukysymysten fuugan lomasta, samat kysymykset toistuivat toistumistaan: ranteiden auki viiltämiseen sopivaa taustamusiikkia? Jokainen kuva totesi että lävitsemme kulkevat virtapiirit ulottuivat kaikkialle ja tuottivat tuskaa. Sitten kuitenkin tapahtui jotakin.

Thom Yorke piteli mikrofonia ojossa yleisön laulaessa ”Creepin” kertosäetta puhvelimaisesti mylvien jättämättä välistä sanaakaan. Yorke kohautti olkapäitään. Ranteen nytkähdys viestitti: Katsokaa nyt näitä idiootteja. Ehkä myös: Olen itsekin idiootti. Sitten Yorke hymyili, toinen poski kohosi omenaksi sumun keskellä, ja aito hymy yritti näyttää tekohymyltä. Yorke alkoi laulaa laulua loppuun, ensin puolittain kieli poskessa, mutta pian hänen äänensä mursi katkeruuden kahleet ja laulu muuttui aidoksi, se avartui muhkeaksi ja kauhistuttavaksi kun tiikerililja, Yorke muovasi sen uuteen uskoon, se oli taas hänen. Se jyräsi jopa miehet, jotka huusivat hänen nimeään, puolittain häiriköivät häntä, yrittivät vohkia hänet häneltä itseltään: Thom, Thom, Thom. Yorken paksu nahka oli tiessään, hän oli täysin turvassa, hän oli stadionin kokoinen ja yhtä yksin kuin aikoinaan huomatessaan, että hänen sisällään soi. Yorke seisoi paikoillaan ja puristi mikrofonia kuin satuttavaa muistoa, jäykät rakenteet olivat kaikonneet hänen sisikunnastaan ja hän oli pelkkä poika yllään ainoa sihen aikaan markkinoilla ollut paita.

”En ole koskaan aikaisemmin tuntenut sillä tavalla”, Yorke sanoi myöhemmin haastattelussa kasvot jälleen tuskasta rusottaen, muisteli kuinka oli katsonut tuhansia nimettömiä ihmisiä, jotka kohottelivat tupakansytyttimien liekkejä mäen päällä. ”Se ei ollut inhimillinen tunne.”

Patricia Lockwood, Kukaan ei puhu tästä, s. 63–64, suom. Einari Aaltonen, Tammi Keltainen Kirjasto, 2022.

Katkelmassa mainittu dokumenttielokuva on katsottavissa ilmaiseksi Radioheadin kotisivuilla, ja kohtaus, josta puhutaan alkaa noin kymmenen minuutin kohdalta. Sain tämän elokuvan melko vasta DVD:nä ystävältäni, joka oli poiminut sen viime syksynä kuolleen yhteisen ystävämme jäämistöstä.

Harvinaista kuin keinuhevosen paska

· joonasn – internet, oma pää, pelit ja pensselit

KYLLÄ SE VIELÄ TÄMÄN ILTAPÄIVÄN AIKANA

Olin viikon ilman internetyhteyttä. Taloyhtiö vaihtoi laajakaistan palveluntarjoajaa jo syksyllä, ja viime viikon maanantaina entisen palveluntarjoajan irtisanomisaika loppui, ja yhteys katkesi. Soitin palveluntarjoajalle, joka kertoi, että laajakaista on irtisanottu. Soitin isännöitsijälle, joka kertoi, että he ovat todellakin vaihtaneet palveluntarjoajaa jo syksyllä, ja että siitä on ilmoitettu asukkaille kirjeellä sekä aanelosella alaoven lasissa. Muistelinkin, että näin kävi – olin niihin aikoihin töissä – mutta en ymmärtänyt, että se olisi vaatinut minulta toimenpiteitä, ovathan he vaihtaneet palveluntarjoajaa aiemminkin niinä seitsemänä vuotena kun olen asunut tässä, eikä se ole aiheuttanut toimenpiteitä. Ja kirjeessä (tai siinä aanelosessa) ei kyllä sanottu suoraan, että jos et tee jotain, nettiyhteytesi katkeaa. Siinä sanottiin, että jos tarvitset DNA:lta reitittimen tai jos haluat nopeamman yhteyden kuin perusliittymään sisältyy, tule tällä päivämäärällä ja tällä kellonajalla vitostalon kerhohuoneeseen. Minä en tarvinnut, enkä halunnut, joten jätin reagoimatta asiaan, enkä mennyt. Pidin kirjettä DNA:n mainospostina, ja tilaisuutta heidän tilaisuutenaan lisämyyntiin, tyyliin Katsottaisiinko ovatko muut liittymäasiat kunnossa? Meillä olisi tässä tällainen kampanjatarjous, laitetaanko kanavapaketti kolmeksi kuukaudeksi kaupan päälle? jne, jne, tiedätte kyllä, kanavapaketit, suoratoistopalvelut, viihde ja urheilu, leffat ja sarjat, äänikirjapalvelut, Toto-vitun-TV.

Soitin DNA:lle, ja he avasivat liittymän, ei siinä mitään. Kun kysyin kauanko kytkemisessä kestää, asiantuntija sanoi No, kyllä se todennäköisesti tässä vielä tämän iltapäivän aikana kytketään, viimeistään huomenna. Ei kytketty. Huomenna soitin uudestaan, jolloin eri asiantuntija ensin yritti saada asennuspuolelta kiinni toista asiantuntijaa, siinä onnistumatta, ja sanoi No siinä kestää maksimissaan kuusi vuorokautta. Kesti seitsemän.

OTSIKKOON PALATAKSENI

Vaikka en omista nykyaikaista älypuhelinta, olen silti A Very Online Guy, kuten Alvvays-yhtye laulaa. Siksi netittömyys on harvinaista herkkua – kuten todennäköisesti monelle meistä nykyään –, ja herkkua se onkin, vaikka vaikeuttikin elämääni sen verran, että jouduin (”Jouduin”!) käymään kannettavan tietokoneen kanssa lähikirjaston avoimessa langattomassa verkossa kahdesti hoitamassa kela-asioita ja lähettämässä pari työmailia. Toteutin monta asiaa to do listaltani, pyyhin pintoja joihin en ole koskenut aikoihin, ripustin seinälle taidetta joka on odottanut ripustamista seitsemän vuotta, soitin ystävilleni, pesin kuukausia pyykkikorissa maannutta pyykkiä taloyhtiön pesutuvalla, ompelin käsin vaatteiden ratkenneita saumoja ja kierrätin käyttökelvottomia vanhoja vaatteita, venytin vähän liian pieniä nahkanilkkureita tennispalloilla, pesin kylpyhuoneen kaakelit, luin viisisataa sivua Neal Stephensonin modernia spefiklassikkojärkälettä Anathem, joka on seisonut hyllyssäni aloitettuna mutta lukemattomana ainakin kymmenen vuotta – ja saman sivumäärän verran muita – ja sovitin ja nauhoitin valmiiksi ensimmäisen biisin erääseen taideprojektiin, jonka mainitsin marraskuussa, ja josta kerron lisää myöhemmin.

Ja kaikki meni hyvin! Olin hetkellisesti vähän rauhattomampi ja koin ikävystymisen tunteita enemmän kuin yleensä, mutta kummassakaan näissä ei ole mitään vikaa.

17/12

· joonasn – kuvat, oma pää

Vanha näkymä huoneeni ikkunasta. Olen kuvannut tämän itse, täytteeksi jonkin lomareissun filmirullalle. On todennäköisesti syksy, ehkä ensilumi, kun kuvassa ei näy lumikasoja talven jäljeltä. Kuva tuli vastaan kun kävin läpi Mutsin vanhoja valokuvia, jotka ovat nykyään minulla. Kuvia on ehkä yksi suuri pahvilaatikollinen, vaikka kirjoitinkin aiemmin, että niitä olisi enemmän. Ehkä kolmetoista kansiota ja kaksi tai kolme kenkälaatikollista kuvia irrallaan ja kuvaamon kuorissa. Tällä kertaa halusin nähdä mitä kuvia on olemassa meiltä kotoa 1990-luvulta. Ei niitä kovin paljoa ole, silloin kuvattiin lähinnä lomalla ja juhlissa. Heitin valokuvia roskiin ehkä kenkälaatikollisen verran, sellaisia jotka olivat selvästi kaksois- tai kolmoisvedoksia. Pidän tämän kuvan tunnelmasta todella paljon. Vuosi on todennäköisesti 1996 tai 1997.

Kirjoja part XXIII

· joonasn – arkisto, luettua, oma pää, pelit ja pensselit

Viimeksi luettuja ainakin: Alison Bechdelin sarjakuvaomaelämäkerta Hautuukoti (jonka alkuperäinen nimi Fun Home on paljon parempi), Michelle Zauneriin omaelämäkerta Crying in H Mart, Patrik Svenssonin Meren kutsu – tarinoita ihmisen uteliaisuudesta, Paul Kalanithin muistelmateos Henkäys on ilmaa vain, Mikko Lahtisen esseekokoelma Kirja on pitkä ajatus, Ulf Lundellin Susi etsii laumaansa, Mike Campbellin muistelmateos Heartbreaker, Carl Saganin kevyt The demon-haunted world – science as a candle in the dark, Heta Pyrhösen, Sanna Nyqvistin ja Päivi Koiviston toimittama Keltaiset esseet – Keltainen kirjasto tutkijoiden silmin, David Mametin Ravintoloissa kirjoittelua, Patricia Lockwoodin Kukaan ei puhu tästä, Roberto Bolañon hieno 2666, Veikko Huovisen Pojan kuolema, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät, Laura Lindstedtin Oneiron, Juhani Seppäsen Hullu työtä tekee, Adam Langerin Crossing California, Harper Leen Kaikki taivaan linnut, Alice Munron Viha, ystävyys, rakkaus, Kjell Westön Tritonus, Alberto Moravian 1934 ja Richard Raynerin suomalaiselta vaimoltaan inspiraation saanut ”suomensukuinen” The Cloud Sketcher.

Päivitetty 15.12.2025 koska olihan näitä muitakin: Max Seeckin Uskollinen lukija, Siri Hustvedtin omaelämäkerrallinen Vapiseva nainen, Kjell ja Mårten Westön muistelmakokoelma Vuodet – Veljekset kertovat, Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö & Joseph Hellerin Catch-22.

Aiemmat luetut löytyvät kategoriasta luettua.

”Merkittävää takaketjun kireyttä” ja muutakin

· joonasn – oma pää, universumi

Pari viime viikkoa ovat olleet kireydentäyteisiä monella tavalla. Kuukausi sitten kävin elämäni ensimmäistä kertaa fysioterapeutilla. Nyt se on todistettu ja papereihin kirjattu: minulla on tiukka perse. Ja oikeastaan kaikki jalkojen takapuolen lihakset. Tiesin toki olevani huono, tai melkein mahdoton, venymään, onhan sitä testattu jo varhaisista kouluajoista lähtien. Edellisen virkkeen voi ymmärtää usealla tavalla, mutta ei väärin. Judossakaan (~11–13-vuotiaana) en vain mitenkään venynyt niihin venyttelyasentoihin, jotka vaikuttivat olevan muille jos eivät helppoja niin ainakin mahdollisia. Terapeutin mukaan kireyteni on synnynnäistä. Yleensä jos ihminen makaa selällään ja hänen jalkaansa nostetaan ylöspäin, alkavat takareiden lihakset kirrata vastaan jossain 80˚ kulman tienoilla. Minulla jo 30˚ paikkeilla. ”Ft arvioa: Ajoittainen alaselän kipu. Oireet ja löydökset viittaavat L5-dermatomialueen hermojuuriärsytykseen. Ft hoito: Aktiivinen liikehoito.” Eli jokin hermo siellä on kireällä ja ärsyyntyy selkärangan normaalin ikärappeuman ja lihasten ylitiukkuuden vuoksi. 

Fysioterapeutilla käynti ja harjoitusohjelman tekeminen pahensi ensin oireita, mutta lyhyt parasetamolikuuri auttoi. Seuraavalla viikolla vanha yhtyeemme Tunguska Press aktivoitui kolmentoista vuoden tauon jälkeen harjoittelemaan ja soittamaan keikan kitaristimme, parhaan ystäväni, naisystävän valmistujaisjuhliin. Minä siis soitan yhtyeessä bassoa. Edelläoleva linkki menee ainoan pitkäsoittomme youtubesoittolistaan. Lisää tietoa löytyy desibeli.netin aikalaiskritiikistä. Treenejä oli kaksi, keikkaa edeltävinä päivinä, mutta koska soitamme ja olemme soittaneet kaikki tahoillamme kaikki nämä välivuodet, ongelmia ei ollut, tai ne ratkaistiin viimeistään soundcheckissä juhlapäivänä. Keikka meni hienosti, juhlat olivat hyvät ja ihmiset mielissään.

En ole soittanut/esiintynyt lavalla virallisesti viimeisten keikkojemme jälkeen (vuoden 2012 syksyllä). Treeneissä soitto kulki niin hyvin, että keikkaakaan ei tarvinnut jännittää. Toki itse esitystilanne on normaalista poikkeava, stressaava ja nautittava kokemus, jonka jälkeen menee pari tuntia ns. normaalitilaan palautumiseen.

* * *

Valmistujaisjuhlayön valvominen teki viime viikon yöunista pätkittäisiä, mikä ahdisti hieman: olin lähdössä nopealle juhlamatkalle Helsinkiin hyvän ystäväni muistojuhliin viikonloppuna. Nopealle siinä mielessä, että tarkoitus oli junailla Helsinkiin, kävellä juhliin, lähteä juhlista aamulla, kävellä asemalle ja junailla samantien takaisin kotiin. Näin toki kävikin, ilman suurempia vastoinkäymisiä. Iskiaskivutkin pysyivät suurimmaksi osaksi poissa, vaikka kävely onkin edelleen vähän hankalaa ja kivuliasta. Nopeaksi ei kuitenkaan voi mainita VR:n itäreitin (Kajaani, Kuopio, mitä näitä nyt on) käyttämistä. Halpa hinta kostautui kahdeksan ja puolen tunnin matkustusajalla, kun nopeimmillaan Oulu–Helsinki -välin junailee viidessä ja puolessa tunnissa, ja normaalistikin kai kuudessa ja puolessa.

Nämäkin juhlat olivat hyvät ja lämminhenkiset. Kannattaako muunlaisissa käydäkään, jos tällaisia järjestetään. Radiopuhelimet veti keikan. Tapasin vanhoja ystäviä ja sain uusia tuttuja, jopa puhelinnumeron eräältä erittäin kauniilta ja mielenkiintoiselta naiselta, joka kuitenkin kieltäytyi karkaamasta mukaani Ouluun aamujunalla. Hän ilmaisi kyllä viehtyneensä minusta, mutta luuli että olen parisuhteessa, jonkun juhlissa ohikuulemansa juttuni perusteella. Mitä tästä opimme? Aina kannattaa pitää huoli mitä puhuu julkisesti, joku voi ymmärtää kohtalokkaasti väärin. Tai kirjoittaa.

Huomasin myös, että minun täytyy ostaa vähän paremmat juhlavaatteet: tunsin itseni vähän epäsiistiksi eriparisissa pikkutakissa ja housuissa räätälöityjen pukujen ja kalliin näköisten tyylikkäiden silmälasien (ihmisten?) keskellä. Vaikka housuni ja paitani ja takkini ovat aivan sopivat ja aivan tarpeeksi skarpin näköiset, eli eivät liian suuret/pienet, kuluneet tai rikkinäiset, katselin muiden hienoja (ja kalliin näköisiä) vaatteita vähän kateellisena.

* * *

Tällä viikolla ei ole onneksi mitään menoja, koska seuraavana viikonloppuna niitä taas on. Erään taideprojektin – josta lisää myöhemmin, ihan rahahommista puhutaan kuitenkin – työryhmän ensimmäinen kokous ja todennäköisesti myös kuolleen ystäväni pohjoisempana asuvien jälkeenjääneiden jonkinlainen kokoontuminen, koska hautajaiset ovat käsittääkseni Keminmaassa lauantaina, ja on ilmeisesti ollut puhetta että niiden jälkeen kokoonnuttaisiin täällä, Oulussa. Minä en lähde hautajaisiin, koska se taideprojektin kokous, enkä haluaisikaan: ikivanhat kotihoodit eivät houkuttele juuri koskaan muutenkaan, eivätkä varsinkaan näillä pimeillä sadekeleillä, enkä tuntenut edesmenneen perhettä tai sukulaisia, hänen siskoaan lukuunottamatta, ja hänet tapasin Helsingissä.

* * *

Pimeys, aamuhämärä joka kestää iltapäivällä alkavaan iltahämärään saakka, virkistävän monipuolinen fyysinen ja henkinen kipuilu, ihmisähky ja siitä kotona yksin hiljaa toipuminen, rahattomuus, juhlien jälkeiset kaihotilat ja krapulat, riittämättömyyden tunteet, omaan elämään tylsistymisen tunteet, anhedonia, yleinen surkeus, tuho ja kuolema. Mutta myös jännittävät uudet työkuviot taideprojektin sovittajana, kitaristina ja äänisuunnittelijana, talousvaikeuksien ohimenevyys ja jo tiedossa ja melkein näköpiirissä olevat paremmat ajat, ystäväpiirini tuki toisillemme, rakkaus ja ilo ja lämpö, hyvä tee, hyvät kirjat ja kynät ja keskustelut.

19/09

· joonasn – alleviivattua, internet, kuvat, luettua, oma pää, pelit ja pensselit, universumi

Se valinta, kelle haluaa olla uskollinen, ja mitä sen myötä tulee valinneeks pois, on eettinen teko, joka ei pelkästään ”sulje ovia”, vaan luo todellisuutta.

Rakkaus niinku, Johannes Ekholm, s. 99, Otava 2016.

Olen lukenut Johannes Ekholmin tuotantoa. Ekholmin kirjoissa minua viehättää niiden anarkistinen muoto ja dialogin tuominen framille. En vain pidä Ekholmin tyylistä, joka on jotenkin hengästyttävä ja minun makuuni liian nuortenkirjamainen (ja ainakin Karmakooma on ihan rehellinen nuortenkirja). Myös teosten minäkeskeisyys on puuduttavaa. Keskittymiskyvyn puuttuminen, eettisesti toimimisen mahdottomuus, nettikeskustelujen kasvottomuus, työn sirpaloituminen, mielenterveys- ja päihdeongelmat, kaikki näkyvät Ekholmin sivuilla. Luin ensin Rakkaus niinkun ja Karmakooman, Planet Fun Fun ja Päähenkilö jäivät kesken. Olen Ekholmin kanssa samanikäinen ja myös työhistoriamme on samansuuntainen: kumpikin halusi ja pyrki ja pääsi mainosalalle, mutta jättäytyi myöhemmin pois oravanpyörästä. Ekholm tutuissa fiiliksissä 40-vuotishaastattelussaan Hesarissa vuonna 2024:

Katson omaa elämänkaartani niin, että minulla oli jo varhain käsitys siitä, mitä haluan tehdä. Väliin tuli kuitenkin kymmenen vuoden ajanjakso, jolloin yritin pakottaa itseäni yhteiskunnan jäseneksi. Olin ahkera opiskelija, yrittäjä ja työntekijä. Tuntui tärkeältä, kun oli omaa rahaa ja pystyi pärjäämään. Se ei kuitenkaan ollut henkisesti palkitsevaa. Pärjääminen ei riitä.

* * *

Joku on spreijannut keskustan rakennustyömaan vaneriaitaan helvetin isoilla mustilla kirjaimilla FUCK CANCER. Asiaa.

* * *

Oletteko huomanneet, että kotihoito ajaa pienimmillä autoilla?

* * *

Mielenterveydestä ja kirjoittamisesta puheen ollen: missasin Neil Hardwickin uusimman muistelmateoksen varauksen lähikirjastossani, ja nyt olen taas listalla sijalla 211. Ensimmäisellä kierroksella sijoitukseni oli 27.

* * *

Oulun taidemuseon ääliömäisesti nimetty abstraktin taiteen kokoelmanäyttely oli erittäin hyvä, vahva suositus. ”Näyttelyssä tutustutaan ei-esittävän taiteen ulottuvuuksiin toiminnallisesti ja vuorovaikutteisesti.” Oli hauskaa, että näyttelyssä oli Jorma Kuulalta pienempi teos samaa teossarjaa, josta yhden öljyvärityön omistan itsekin:

21/08

· joonasn – oma pää, pelit ja pensselit, universumi

Päivät täyttyvät tavallisuudesta, niin, lomapäivätkin. Elokuu juoksee jo radan päätykaarteeseen ja katselee taakseen menneitä helteitä, miettii mitä tämän kesän duuneista jäi käteen. Rahaa ei. Ainakin polkupyörä, pitkästä aikaa aivan oikea aikuisten vaihdepyörä, jolla poljin heinäkuun aikana työmatkoja noin 310 kilometriä, ja joka helpottaa elämääni satunnaisen kesätyömatkailun lisäksi muutenkin. Sellainen harmaa ja aivan tyylikäs kotimainen hybridi, joka on sopivan vanha jotta sen saa lähikaupunginosasta parillasadalla, mutta joka on hyvin pidetty ja vähän käytetty ja kaikin puolin tarpeisiini sopiva. Helteellä sopivissa vaatteissa omaan tahtiin pyöräily voittaa bussiaikataulujen mukaan kävelyn, venailun ja kuumassa bussissa hikoilun sata nolla. Vanha liian suuri ja kauluksesta ja kainaloista kellastunut valkoinen kauluspaita pitää auringon säteet pois iholta eikä tartu hiestä nihkeään ihoon kiinni kun ilmavirta pyöräillessä tekee tehtävänsä. Nollasta kahdenkymmenenkahden kilometrin päivämatkoihin siirtyminen ei aiheuttanut suuria vaikeuksia vaikka helle olikin, ehkä peruskuntoni onkin parempi kuin mitä kuvittelin? Kypärä on päässä, tietysti.

Toinen suurempi asia mihin kesäduunirahat menivät, oli ulosoton viimeiset rippeet. Siellä roikkui vielä noin tonnin verran maksettavaa, vanhoja Kelan tukia, jotka virasto halusi takaisin melko pian keskeyttäessäni opintoni väliaikaisesti joulukuussa 2019. (En enää muista millä perusteella Kela peri tukia takaisin sillä opiskelin samalla työmarkkinatuella jolla olin siis jatkuvasti muutenkin. Kun tämä tapahtui ei minulla riittänyt lusikoita asian selvittelyyn, ja Kela siirtää asiat ulosottovirastolle hyvin ripeästi, jonka jälkeen sitä oli myöhäistä selvitellä.) Opintojen keskeytys johtui ylikuormittumisesta: olin harjoittelussa ison vaateliikkeen miestenosastolla, mikä tarkoitti erittäin aikaisia aamuja vaate- ja kenkäkuormien rekittämisessä ja muussa roudauksessa, samalla kun muutama muukin koulujuttu oli kesken. Tämän lisäksi tein koko ajan töitä omille asiakkailleni. Koska minulla ei ole säännöllisiä tuloja, riippui ihan siitä milloin ulosottolaitos aktivoituu perimään saataviaan, että milloin jouduin niitä maksamaan. Kiitos ulosottomieheni Patrick 2019—2025, se on nyt ohi. No hard feelings. Ehkä viimein kuukauden kuluttua kun maksuhäiriömerkintäni ovat viimein poistuneet rekisteristä saan vaihdettua kännykkäliittymäni halvempaan vaihtoehtoon, Telia on viime vuosien ajan säännöllisesti poistanut valikoimistaan halvimpia liittymiä ja tämä on hilannut puhelinlaskujani suuremmaksi hitaasti mutta varmasti jo vuosien ajan.

13/07

· joonasn – alleviivattua, oma pää

TOTUUDEN SANOJA

Protestanttinen etiikka ei protestoi eikä kysy: Miksi ihmeessä? Minun kysymykseni kuuluu: Eikö vähempikin riittäisi? Mitä oikein haemme? Olemme oppineet naureskelemaan duunarille, joka pudottaa työkalunsa niille sijoilleen, kun tehtaanpilli iltapäivällä parahtaa. Tällaista asennetta ei tänä päivänä (toim. huom: teksti on julkaistu vuonna 2004!) arvosteta. Haemme selitystä käyttäytymiselle, joka haiskahtaa eettisesti arvelluttavalta.

––

Onko työnteko sittenkin kulutuksen seuraus? Näin päin kausaalisuhde näyttää vahvemmalta. Kulutus johtaa suuremmalla välttämättömyydellä työntekoon kuin työnteko kulutukseen. Kulutus on siis ensisijaista työntekoon nähden. Havainto on hätkähdyttävä. En käy töissä viedäkseni perheeni etelänmatkalle, vaan vien heidät etelänmatkalle, jotta kävisin töissä. Joku toinen raataa pitkää päivää unelmissaan entistä hienompi auto. Jonain päivänä työ palkitaan ja hieno auto saa uuden omistajan. Mutta työ ei aiheuta autoa (paitsi autotehtaassa) vaan auto työn. Tässä tapauksessa pelkkä ajatus autosta, unelma suorastaan, riittää. Se on jo sinällään ilmaus sitoutumisesta kulutusprosessiin. Unelma on optio autokauppiaan teryleenihousujen kiiltävässä takataskussa.

––

Vanhanmalliseksi koetun puhelimen omistaminen herättää muissa helposti ivallisia kommentteja. Miksi? Kommentoijat eivät sinällään pyri olemaan pahansuopia. Mikä saa heidät parjaamaan vanhanaikaisia puhelimiamme? Jos he soittavat, he eivät edes tiedä minkälainen puhelin minulla on. Mikä minun vanhassa puhelimessani häiritsee heitä? Eivät samat vanhat tylsät juttuni, vaan se, että kerron konkreettisesti, etten sitoudu kulutukseen samalla innolla kuin he. Kyseenalaistaako minun valintani epämiellyttävällä tavalla heidän valintansa mielekkyyden? Vai viestitänkö, että olen mahdollisesti yleisemmälläkin tasolla sitoutumatta heidän normistoonsa? 

––

Tämän päivän (edelleen, 2004) kulutusyhteiskunnan tyypillinen ilmiö on vanhempien ilmoittama huonon omantunnon kokemus siitä, että he viettävät liian vähän aikaa lastensa kanssa. Yleisin selitys on työnteko. Kuitenkin vanhemmat samanaikaisesti sitoutuvat ympäröivän yhteisön normeihin. Eli mitä vahvempi norminmukainen käyttäytyminen, sitä huonompi omatunto. Merkillinen ilmiö. Tämän huonon omantunnonkin kulutusideologia on kääntänyt voitokseen, sillä se pyritään kompensoimaan pikemminkin hankinnoin kuin esimerkiksi tätä hankintakapasiteettia heikentävällä työmäärän vähentämisellä.

Viime syyskuussa edesmennyt Juhani Seppänen, Hullu työtä tekee, Otava 2004. Lihavointi minun. En ole vielä lukenut tätä parisataasivuista kirjaa edes loppuun, mutta alleviivattavaa on tullut jo niin paljon, että osa siitä jääköön toiseen postiin. Seppänen tunnetaan parhaiten hänen kirjastaan Selvästi juovuksissa, jossa hän kertoo omasta alkoholin suurkulutuksestaan työskennellessään työterveyslääkärinä ja pohtii ihmisen suhdetta alkoholiin. Seppänen taisi saada potkut työnantajaltaan kirjansa julkaisun jälkeen, mikä on – tietysti – aika punk rock.

On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.

Tove Jansson, Muumilaakson marraskuu, s.10., WSOY 2000.

I don’t think in terms of ”best” or ”worst”. Making art isn’t like competing in the Olympics.

Paul Auster.

Oh well, of course, everything looks bad if you remember it.

Homer Simpson vuoden 1997 legendaarisessa jaksossa, jossa ääninäytteli myös Johnny Cash.

Think small: big money.

Albert (Rob Reiner!), The Bear S04E05. Reiner on näyttelijä ja ohjaaja, jonka tunnetuimmat ohjaustyöt ovat Kun Harry tapasi Sallyn, Kunnian miehiä, Piina ja toinenkin King-filmatisointi Stand by Me – viimeinen kesä.

08/04

· joonasn – internet, oma pää, universumi

THE HORRORS PERSIST BUT SO DO I

Helmikuu päättyi töiden merkeissä tutun asiakkaan luona. Maaliskuu alkoi sairastamisella. Flunssa vei reilut puolitoista viikkoa – ja olikin oikea kunnon flunssa, mutta vastoin kuin yleensä käy kun olen kipeänä, en menettänyt ruokahaluani täysin. Mikä oli hienoa. Ystävät tarjoutuivat käymään kauppa-asioilla, ja otin avun vastaan. Ruokahalun menettäminen kipeänä voi olla vähän hankala juttu useamman päivän kestettyään. Mutta onneksi nyt ei. Tervehdyttyäni oli aika palata töihin asiakkaan luo vielä pariksi päiväksi. Sen jälkeen – lisää töitä: vietin viikon toisen projektin parissa, taiteilijaystäväni sai viimein tilattua itselleen kotisivut. Ja ne saatiin tehtyä, puhelimessa monimutkaisetkin asiat suoristuvat ainakin vähän, vaikka puhelut vievätkin aikaa ja sovittujen puhelujen odottelu tuntuu päivystämiseltä ja stressaavalta. En pidä siitä mutta joskus täytyy puhua työpuheluita. Simple as that. Ja maaliskuu menikin siinä. Puff. Jaan linkin ystäväni sivuihin myöhemmin, koska en ole varma onko hän julkaissut niitä vielä virallisesti.

Parin viime viikon aikana olen myös nähnyt ihmisiä livenä vapaa-ajalla. Kuten lähiystävä ja hänen ystävänsä – nykyään kai minunkin – joka myös asuu samoilla hoodeilla, he istuvat luonani viettämässä rauhallista ja krapulaista lauantai-iltaa. A friend-with-benefits, joka käy saunomassa ja tilaa ruokaa kotiinkuljetuksella kun valittelen että en jaksaisi kokkailla. Rakas sukulainen, jonka ruokia viime viikolta syön edelleen, ja jonka kanssa kävimme parin tunnin keskustelun lähinnä masentavista aiheista, kuten joskus käy. Vanha ystävä, joka palauttaa scifisarjan DVD-levyn mutta ei jää lasilliselle koska on vähentänyt radikaalisti alkoholinkulutustaan. Ystävät kauempaa laittavat tekstiviestejä ja teemmekin hataria suunnitelmia.

Mitä yritän sanoa, on: olen uupunut ihmisten seuraan ja seurusteluun. Olen myös tehnyt paljon töitä, ehkä vähän liikaakin. Ihmisyliannostus saa minut ärtyiseksi ja vetäytymään, ja tarvitsen omaa aikaa yksin kotona. Tarvitsen Kaiken Ajan Olla Yksin Kotona, on todenmukaisemmin kirjoitettu. Onneksi kalenteri on tyhjä ainakin pääsiäisen yli ja lähiystävätkin ovat kiireisiä omissa töissään ja reissuillaan. Ja he kyllä tuntevat minut ja tietävät tarpeeni, ja sen että en voi käytännössä venyä niiden kanssa ollenkaan ilman että se vaikuttaa heikentävästi mielenterveyteeni ja kostautuu. Ei mitään mikä ei lientyisi kolmen–neljän päivän erakoitumisella ja aikatauluttomuudella. Aion pitää kalenterini mahdollisimman tyhjänä, vapun tienoilla olenkin jo toisella puolella maata mökkilomalla. Matkan tarkoitus on hääkutsu, mökki on pieni, söpö ja kaksikerroksinen, ei naapureita näköetäisyydellä. Vietän siellä pari ylimääräistäkin yötä.

VAIN TAHROJA PAPERILLA

Alan Jacobs blogissaan:

Dear reader, I’m sure you have a tough job, but reflect on this: You don’t have to try to decipher Auden’s handwriting.

Alan Jacobsin blogi – The Homebound Symphony – on yksi nykyisiä suosikkejani. Kirjoituksesta tuli mieleen samaa asiaa käsittelevä oma vanha kirjoitukseni. Jacobs on pohjoisamerikkalainen professori, kriitikko ja englanninkielisen kirjallisuuden tutkija.