Viimeksi luettuja ainakin: Alison Bechdelin sarjakuvaomaelämäkerta Hautuukoti (jonka alkuperäinen nimi Fun Home on paljon parempi), Michelle Zauneriin omaelämäkerta Crying in H Mart, Patrik Svenssonin Meren kutsu – tarinoita ihmisen uteliaisuudesta, Paul Kalanithin muistelmateoksen Henkäys on ilmaa vain, Mikko Lahtisen esseekokoelman Kirja on pitkä ajatus, Ulf Lundellin Susi etsii laumaansa, Mike Campbellin muistelmateoksen Heartbreaker, Carl Saganin kevyen The demon-haunted world – science as a candle in the dark, Heta Pyrhösen, Sanna Nyqvistin ja Päivi Koiviston toimittama Keltaiset esseet – Keltainen kirjasto tutkijoiden silmin, David Mametin Ravintoloissa kirjoittelua, Patricia Lockwoodin Kukaan ei puhu tästä, Roberto Bolañon hieno 2666, Veikko Huovisen Pojan kuolema, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät, Laura Lindstedtin Oneiron, Juhani Seppäsen Hullu työtä tekee, Adam Langerin Crossing California, Harper Leen Kaikki taivaan linnut, Alice Munron Viha, ystävyys, rakkaus, Kjell Westön Tritonus, Alberto Moravian 1934 ja Richard Raynerin suomalaiselta vaimoltaan inspiraation saanut ”suomensukuinen” The Cloud Sketcher.
Category Archives ⇒ oma pää
”Merkittävää takaketjun kireyttä” ja muutakin
Pari viime viikkoa ovat olleet kireydentäyteisiä monella tavalla. Kuukausi sitten kävin elämäni ensimmäistä kertaa fysioterapeutilla. Nyt se on todistettu ja papereihin kirjattu: minulla on tiukka perse. Ja oikeastaan kaikki jalkojen takapuolen lihakset. Tiesin toki olevani huono, tai melkein mahdoton, venymään, onhan sitä testattu jo varhaisista kouluajoista lähtien. Edellisen virkkeen voi ymmärtää usealla tavalla, mutta ei väärin. Judossakaan (~11–13-vuotiaana) en vain mitenkään venynyt niihin venyttelyasentoihin, jotka vaikuttivat olevan muille jos eivät helppoja niin ainakin mahdollisia. Terapeutin mukaan kireyteni on synnynnäistä. Yleensä jos ihminen makaa selällään ja hänen jalkaansa nostetaan ylöspäin, alkavat takareiden lihakset kirrata vastaan jossain 80˚ kulman tienoilla. Minulla jo 30˚ paikkeilla. ”Ft arvioa: Ajoittainen alaselän kipu. Oireet ja löydökset viittaavat L5-dermatomialueen hermojuuriärsytykseen. Ft hoito: Aktiivinen liikehoito.” Eli jokin hermo siellä on kireällä ja ärsyyntyy selkärangan normaalin ikärappeuman ja lihasten ylitiukkuuden vuoksi.
Fysioterapeutilla käynti ja harjoitusohjelman tekeminen pahensi ensin oireita, mutta lyhyt parasetamolikuuri auttoi. Seuraavalla viikolla vanha yhtyeemme Tunguska Press aktivoitui kolmentoista vuoden tauon jälkeen harjoittelemaan ja soittamaan keikan kitaristimme, parhaan ystäväni, naisystävän valmistujaisjuhliin. Minä siis soitan yhtyeessä bassoa. Edelläoleva linkki menee ainoan pitkäsoittomme youtubesoittolistaan. Lisää tietoa löytyy desibeli.netin aikalaiskritiikistä. Treenejä oli kaksi, keikkaa edeltävinä päivinä, mutta koska soitamme ja olemme soittaneet kaikki tahoillamme kaikki nämä välivuodet, ongelmia ei ollut, tai ne ratkaistiin viimeistään soundcheckissä juhlapäivänä. Keikka meni hienosti, juhlat olivat hyvät ja ihmiset mielissään.
En ole soittanut/esiintynyt lavalla virallisesti viimeisten keikkojemme jälkeen (vuoden 2012 syksyllä). Treeneissä soitto kulki niin hyvin, että keikkaakaan ei tarvinnut jännittää. Toki itse esitystilanne on normaalista poikkeava, stressaava ja nautittava kokemus, jonka jälkeen menee pari tuntia ns. normaalitilaan palautumiseen.
* * *
Valmistujaisjuhlayön valvominen teki viime viikon yöunista pätkittäisiä, mikä ahdisti hieman: olin lähdössä nopealle juhlamatkalle Helsinkiin hyvän ystäväni muistojuhliin viikonloppuna. Nopealle siinä mielessä, että tarkoitus oli junailla Helsinkiin, kävellä juhliin, lähteä juhlista aamulla, kävellä asemalle ja junailla samantien takaisin kotiin. Näin toki kävikin, ilman suurempia vastoinkäymisiä. Iskiaskivutkin pysyivät suurimmaksi osaksi poissa, vaikka kävely onkin edelleen vähän hankalaa ja kivuliasta. Nopeaksi ei kuitenkaan voi mainita VR:n itäreitin (Kajaani, Kuopio, mitä näitä nyt on) käyttämistä. Halpa hinta kostautui kahdeksan ja puolen tunnin matkustusajalla, kun nopeimmillaan Oulu–Helsinki -välin junailee viidessä ja puolessa tunnissa, ja normaalistikin kai kuudessa ja puolessa.
Nämäkin juhlat olivat hyvät ja lämminhenkiset. Kannattaako muunlaisissa käydäkään, jos tällaisia järjestetään. Radiopuhelimet veti keikan. Tapasin vanhoja ystäviä ja sain uusia tuttuja, jopa puhelinnumeron eräältä erittäin kauniilta ja mielenkiintoiselta naiselta, joka kuitenkin kieltäytyi karkaamasta mukaani Ouluun aamujunalla. Hän ilmaisi kyllä viehtyneensä minusta, mutta luuli että olen parisuhteessa, jonkun juhlissa ohikuulemansa juttuni perusteella. Mitä tästä opimme? Aina kannattaa pitää huoli mitä puhuu julkisesti, joku voi ymmärtää kohtalokkaasti väärin. Tai kirjoittaa.
Huomasin myös, että minun täytyy ostaa vähän paremmat juhlavaatteet: tunsin itseni vähän epäsiistiksi eriparisissa pikkutakissa ja housuissa räätälöityjen pukujen ja kalliin näköisten tyylikkäiden silmälasien (ihmisten?) keskellä. Vaikka housuni ja paitani ja takkini ovat aivan sopivat ja aivan tarpeeksi skarpin näköiset, eli eivät liian suuret/pienet, kuluneet tai rikkinäiset, katselin muiden hienoja (ja kalliin näköisiä) vaatteita vähän kateellisena.
* * *
Tällä viikolla ei ole onneksi mitään menoja, koska seuraavana viikonloppuna niitä taas on. Erään taideprojektin – josta lisää myöhemmin, ihan rahahommista puhutaan kuitenkin – työryhmän ensimmäinen kokous ja todennäköisesti myös kuolleen ystäväni pohjoisempana asuvien jälkeenjääneiden jonkinlainen kokoontuminen, koska hautajaiset ovat käsittääkseni Keminmaassa lauantaina, ja on ilmeisesti ollut puhetta että niiden jälkeen kokoonnuttaisiin täällä, Oulussa. Minä en lähde hautajaisiin, koska se taideprojektin kokous, enkä haluaisikaan: ikivanhat kotihoodit eivät houkuttele juuri koskaan muutenkaan, eivätkä varsinkaan näillä pimeillä sadekeleillä, enkä tuntenut edesmenneen perhettä tai sukulaisia, hänen siskoaan lukuunottamatta, ja hänet tapasin Helsingissä.
* * *
Pimeys, aamuhämärä joka kestää iltapäivällä alkavaan iltahämärään saakka, virkistävän monipuolinen fyysinen ja henkinen kipuilu, ihmisähky ja siitä kotona yksin hiljaa toipuminen, rahattomuus, juhlien jälkeiset kaihotilat ja krapulat, riittämättömyyden tunteet, omaan elämään tylsistymisen tunteet, anhedonia, yleinen surkeus, tuho ja kuolema. Mutta myös jännittävät uudet työkuviot taideprojektin sovittajana, kitaristina ja äänisuunnittelijana, talousvaikeuksien ohimenevyys ja jo tiedossa ja melkein näköpiirissä olevat paremmat ajat, ystäväpiirini tuki toisillemme, rakkaus ja ilo ja lämpö, hyvä tee, hyvät kirjat ja kynät ja keskustelut.
19/09
Se valinta, kelle haluaa olla uskollinen, ja mitä sen myötä tulee valinneeks pois, on eettinen teko, joka ei pelkästään ”sulje ovia”, vaan luo todellisuutta.
Rakkaus niinku, Johannes Ekholm, s. 99, Otava 2016.
Olen lukenut Johannes Ekholmin tuotantoa. Ekholmin kirjoissa minua viehättää niiden anarkistinen muoto ja dialogin tuominen framille. En vain pidä Ekholmin tyylistä, joka on jotenkin hengästyttävä ja minun makuuni liian nuortenkirjamainen (ja ainakin Karmakooma on ihan rehellinen nuortenkirja). Myös teosten minäkeskeisyys on puuduttavaa. Keskittymiskyvyn puuttuminen, eettisesti toimimisen mahdottomuus, nettikeskustelujen kasvottomuus, työn sirpaloituminen, mielenterveys- ja päihdeongelmat, kaikki näkyvät Ekholmin sivuilla. Luin ensin Rakkaus niinkun ja Karmakooman, Planet Fun Fun ja Päähenkilö jäivät kesken. Olen Ekholmin kanssa samanikäinen ja myös työhistoriamme on samansuuntainen: kumpikin halusi ja pyrki ja pääsi mainosalalle, mutta jättäytyi myöhemmin pois oravanpyörästä. Ekholm tutuissa fiiliksissä 40-vuotishaastattelussaan Hesarissa vuonna 2024:
Katson omaa elämänkaartani niin, että minulla oli jo varhain käsitys siitä, mitä haluan tehdä. Väliin tuli kuitenkin kymmenen vuoden ajanjakso, jolloin yritin pakottaa itseäni yhteiskunnan jäseneksi. Olin ahkera opiskelija, yrittäjä ja työntekijä. Tuntui tärkeältä, kun oli omaa rahaa ja pystyi pärjäämään. Se ei kuitenkaan ollut henkisesti palkitsevaa. Pärjääminen ei riitä.
* * *
Joku on spreijannut keskustan rakennustyömaan vaneriaitaan helvetin isoilla mustilla kirjaimilla FUCK CANCER. Asiaa.
* * *
Oletteko huomanneet, että kotihoito ajaa pienimmillä autoilla?
* * *
Mielenterveydestä ja kirjoittamisesta puheen ollen: missasin Neil Hardwickin uusimman muistelmateoksen varauksen lähikirjastossani, ja nyt olen taas listalla sijalla 211. Ensimmäisellä kierroksella sijoitukseni oli 27.
* * *
Oulun taidemuseon ääliömäisesti nimetty abstraktin taiteen kokoelmanäyttely oli erittäin hyvä, vahva suositus. ”Näyttelyssä tutustutaan ei-esittävän taiteen ulottuvuuksiin toiminnallisesti ja vuorovaikutteisesti.” Oli hauskaa, että näyttelyssä oli Jorma Kuulalta pienempi teos samaa teossarjaa, josta yhden öljyvärityön omistan itsekin:
21/08
Päivät täyttyvät tavallisuudesta, niin, lomapäivätkin. Elokuu juoksee jo radan päätykaarteeseen ja katselee taakseen menneitä helteitä, miettii mitä tämän kesän duuneista jäi käteen. Rahaa ei. Ainakin polkupyörä, pitkästä aikaa aivan oikea aikuisten vaihdepyörä, jolla poljin heinäkuun aikana työmatkoja noin 310 kilometriä, ja joka helpottaa elämääni satunnaisen kesätyömatkailun lisäksi muutenkin. Sellainen harmaa ja aivan tyylikäs kotimainen hybridi, joka on sopivan vanha jotta sen saa lähikaupunginosasta parillasadalla, mutta joka on hyvin pidetty ja vähän käytetty ja kaikin puolin tarpeisiini sopiva. Helteellä sopivissa vaatteissa omaan tahtiin pyöräily voittaa bussiaikataulujen mukaan kävelyn, venailun ja kuumassa bussissa hikoilun sata nolla. Vanha liian suuri ja kauluksesta ja kainaloista kellastunut valkoinen kauluspaita pitää auringon säteet pois iholta eikä tartu hiestä nihkeään ihoon kiinni kun ilmavirta pyöräillessä tekee tehtävänsä. Nollasta kahdenkymmenenkahden kilometrin päivämatkoihin siirtyminen ei aiheuttanut suuria vaikeuksia vaikka helle olikin, ehkä peruskuntoni onkin parempi kuin mitä kuvittelin? Kypärä on päässä, tietysti.
Toinen suurempi asia mihin kesäduunirahat menivät, oli ulosoton viimeiset rippeet. Siellä roikkui vielä noin tonnin verran maksettavaa, vanhoja Kelan tukia, jotka virasto halusi takaisin melko pian keskeyttäessäni opintoni väliaikaisesti joulukuussa 2019. (En enää muista millä perusteella Kela peri tukia takaisin sillä opiskelin samalla työmarkkinatuella jolla olin siis jatkuvasti muutenkin. Kun tämä tapahtui ei minulla riittänyt lusikoita asian selvittelyyn, ja Kela siirtää asiat ulosottovirastolle hyvin ripeästi, jonka jälkeen sitä oli myöhäistä selvitellä.) Opintojen keskeytys johtui ylikuormittumisesta: olin harjoittelussa ison vaateliikkeen miestenosastolla, mikä tarkoitti erittäin aikaisia aamuja vaate- ja kenkäkuormien rekittämisessä ja muussa roudauksessa, samalla kun muutama muukin koulujuttu oli kesken. Tämän lisäksi tein koko ajan töitä omille asiakkailleni. Koska minulla ei ole säännöllisiä tuloja, riippui ihan siitä milloin ulosottolaitos aktivoituu perimään saataviaan, että milloin jouduin niitä maksamaan. Kiitos ulosottomieheni Patrick 2019—2025, se on nyt ohi. No hard feelings. Ehkä viimein kuukauden kuluttua kun maksuhäiriömerkintäni ovat viimein poistuneet rekisteristä saan vaihdettua kännykkäliittymäni halvempaan vaihtoehtoon, Telia on viime vuosien ajan säännöllisesti poistanut valikoimistaan halvimpia liittymiä ja tämä on hilannut puhelinlaskujani suuremmaksi hitaasti mutta varmasti jo vuosien ajan.
13/07
TOTUUDEN SANOJA
Protestanttinen etiikka ei protestoi eikä kysy: Miksi ihmeessä? Minun kysymykseni kuuluu: Eikö vähempikin riittäisi? Mitä oikein haemme? Olemme oppineet naureskelemaan duunarille, joka pudottaa työkalunsa niille sijoilleen, kun tehtaanpilli iltapäivällä parahtaa. Tällaista asennetta ei tänä päivänä (toim. huom: teksti on julkaistu vuonna 2004!) arvosteta. Haemme selitystä käyttäytymiselle, joka haiskahtaa eettisesti arvelluttavalta.
––
Onko työnteko sittenkin kulutuksen seuraus? Näin päin kausaalisuhde näyttää vahvemmalta. Kulutus johtaa suuremmalla välttämättömyydellä työntekoon kuin työnteko kulutukseen. Kulutus on siis ensisijaista työntekoon nähden. Havainto on hätkähdyttävä. En käy töissä viedäkseni perheeni etelänmatkalle, vaan vien heidät etelänmatkalle, jotta kävisin töissä. Joku toinen raataa pitkää päivää unelmissaan entistä hienompi auto. Jonain päivänä työ palkitaan ja hieno auto saa uuden omistajan. Mutta työ ei aiheuta autoa (paitsi autotehtaassa) vaan auto työn. Tässä tapauksessa pelkkä ajatus autosta, unelma suorastaan, riittää. Se on jo sinällään ilmaus sitoutumisesta kulutusprosessiin. Unelma on optio autokauppiaan teryleenihousujen kiiltävässä takataskussa.
––
Vanhanmalliseksi koetun puhelimen omistaminen herättää muissa helposti ivallisia kommentteja. Miksi? Kommentoijat eivät sinällään pyri olemaan pahansuopia. Mikä saa heidät parjaamaan vanhanaikaisia puhelimiamme? Jos he soittavat, he eivät edes tiedä minkälainen puhelin minulla on. Mikä minun vanhassa puhelimessani häiritsee heitä? Eivät samat vanhat tylsät juttuni, vaan se, että kerron konkreettisesti, etten sitoudu kulutukseen samalla innolla kuin he. Kyseenalaistaako minun valintani epämiellyttävällä tavalla heidän valintansa mielekkyyden? Vai viestitänkö, että olen mahdollisesti yleisemmälläkin tasolla sitoutumatta heidän normistoonsa?
––
Tämän päivän (edelleen, 2004) kulutusyhteiskunnan tyypillinen ilmiö on vanhempien ilmoittama huonon omantunnon kokemus siitä, että he viettävät liian vähän aikaa lastensa kanssa. Yleisin selitys on työnteko. Kuitenkin vanhemmat samanaikaisesti sitoutuvat ympäröivän yhteisön normeihin. Eli mitä vahvempi norminmukainen käyttäytyminen, sitä huonompi omatunto. Merkillinen ilmiö. Tämän huonon omantunnonkin kulutusideologia on kääntänyt voitokseen, sillä se pyritään kompensoimaan pikemminkin hankinnoin kuin esimerkiksi tätä hankintakapasiteettia heikentävällä työmäärän vähentämisellä.
Viime syyskuussa edesmennyt Juhani Seppänen, Hullu työtä tekee, Otava 2004. Lihavointi minun. En ole vielä lukenut tätä parisataasivuista kirjaa edes loppuun, mutta alleviivattavaa on tullut jo niin paljon, että osa siitä jääköön toiseen postiin. Seppänen tunnetaan parhaiten hänen kirjastaan Selvästi juovuksissa, jossa hän kertoo omasta alkoholin suurkulutuksestaan työskennellessään työterveyslääkärinä ja pohtii ihmisen suhdetta alkoholiin. Seppänen taisi saada potkut työnantajaltaan kirjansa julkaisun jälkeen, mikä on – tietysti – aika punk rock.
On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.
Tove Jansson, Muumilaakson marraskuu, s.10., WSOY 2000.
I don’t think in terms of ”best” or ”worst”. Making art isn’t like competing in the Olympics.
Oh well, of course, everything looks bad if you remember it.
Homer Simpson vuoden 1997 legendaarisessa jaksossa, jossa ääninäytteli myös Johnny Cash.
Think small: big money.
Albert (Rob Reiner!), The Bear S04E05. Reiner on näyttelijä ja ohjaaja, jonka tunnetuimmat ohjaustyöt ovat Kun Harry tapasi Sallyn, Kunnian miehiä, Piina ja toinenkin King-filmatisointi Stand by Me – viimeinen kesä.
16/05
Nimetön, Joonas Nissi, tussi ja kuivapastelliliitu, 2000.
Billy Connolly, Windswept & Interesting, Two Roads, 2021.
08/04
THE HORRORS PERSIST BUT SO DO I
Helmikuu päättyi töiden merkeissä tutun asiakkaan luona. Maaliskuu alkoi sairastamisella. Flunssa vei reilut puolitoista viikkoa – ja olikin oikea kunnon flunssa, mutta vastoin kuin yleensä käy kun olen kipeänä, en menettänyt ruokahaluani täysin. Mikä oli hienoa. Ystävät tarjoutuivat käymään kauppa-asioilla, ja otin avun vastaan. Ruokahalun menettäminen kipeänä voi olla vähän hankala juttu useamman päivän kestettyään. Mutta onneksi nyt ei. Tervehdyttyäni oli aika palata töihin asiakkaan luo vielä pariksi päiväksi. Sen jälkeen – lisää töitä: vietin viikon toisen projektin parissa, taiteilijaystäväni sai viimein tilattua itselleen kotisivut. Ja ne saatiin tehtyä, puhelimessa monimutkaisetkin asiat suoristuvat ainakin vähän, vaikka puhelut vievätkin aikaa ja sovittujen puhelujen odottelu tuntuu päivystämiseltä ja stressaavalta. En pidä siitä mutta joskus täytyy puhua työpuheluita. Simple as that. Ja maaliskuu menikin siinä. Puff. Jaan linkin ystäväni sivuihin myöhemmin, koska en ole varma onko hän julkaissut niitä vielä virallisesti.
Parin viime viikon aikana olen myös nähnyt ihmisiä livenä vapaa-ajalla. Kuten lähiystävä ja hänen ystävänsä – nykyään kai minunkin – joka myös asuu samoilla hoodeilla, he istuvat luonani viettämässä rauhallista ja krapulaista lauantai-iltaa. A friend-with-benefits, joka käy saunomassa ja tilaa ruokaa kotiinkuljetuksella kun valittelen että en jaksaisi kokkailla. Rakas sukulainen, jonka ruokia viime viikolta syön edelleen, ja jonka kanssa kävimme parin tunnin keskustelun lähinnä masentavista aiheista, kuten joskus käy. Vanha ystävä, joka palauttaa scifisarjan DVD-levyn mutta ei jää lasilliselle koska on vähentänyt radikaalisti alkoholinkulutustaan. Ystävät kauempaa laittavat tekstiviestejä ja teemmekin hataria suunnitelmia.
Mitä yritän sanoa, on: olen uupunut ihmisten seuraan ja seurusteluun. Olen myös tehnyt paljon töitä, ehkä vähän liikaakin. Ihmisyliannostus saa minut ärtyiseksi ja vetäytymään, ja tarvitsen omaa aikaa yksin kotona. Tarvitsen Kaiken Ajan Olla Yksin Kotona, on todenmukaisemmin kirjoitettu. Onneksi kalenteri on tyhjä ainakin pääsiäisen yli ja lähiystävätkin ovat kiireisiä omissa töissään ja reissuillaan. Ja he kyllä tuntevat minut ja tietävät tarpeeni, ja sen että en voi käytännössä venyä niiden kanssa ollenkaan ilman että se vaikuttaa heikentävästi mielenterveyteeni ja kostautuu. Ei mitään mikä ei lientyisi kolmen–neljän päivän erakoitumisella ja aikatauluttomuudella. Aion pitää kalenterini mahdollisimman tyhjänä, vapun tienoilla olenkin jo toisella puolella maata mökkilomalla. Matkan tarkoitus on hääkutsu, mökki on pieni, söpö ja kaksikerroksinen, ei naapureita näköetäisyydellä. Vietän siellä pari ylimääräistäkin yötä.
VAIN TAHROJA PAPERILLA
Dear reader, I’m sure you have a tough job, but reflect on this: You don’t have to try to decipher Auden’s handwriting.
Alan Jacobsin blogi – The Homebound Symphony – on yksi nykyisiä suosikkejani. Kirjoituksesta tuli mieleen samaa asiaa käsittelevä oma vanha kirjoitukseni. Jacobs on pohjoisamerikkalainen professori, kriitikko ja englanninkielisen kirjallisuuden tutkija.
Hienostuneesti nahistunut
Täydellinen kauneus, kuten vaikka kirsikankukat, on vasta lähtökohta. Kun se ylitetään, päästään kohti epätäydellistä kauneutta, joka on kauneuden korkeampi muoto. Ajatus perustuu zen-buddhalaiseen tavoitteeseen tyytyä vaillinaisuuteen ja puutteeseen ilman, että ne herättävät tunteita ei-riittävästä tai kyvyttömyydestä.
Aino Frilander Hesarin artikkelissa Hienostuneesti nahistunut japanilaisista puupiirroksista vuodelta 2022.
EDIT 20.2.2025: Japanilaisiin puupiirroksiin voit tutustua kattavasti netissä osoitteessa Ukiyo-e.org.
Even if you’ve only seen a few Japanese woodblock prints, you’ve seen the work of Hiroshige and Hokusai, thousands of examples of which you can find in the vast Japanese woodblock database of Ukiyo‑e.org. – – This English-Japanese bilingual site, a project of programmer and Khan Academy engineer John Resig, launched in 2012 and now boasts 213,000 prints from 24 museums, universities, libraries, auction houses, and dealers worldwide.
Openculture.com: Enter a Digital Archive of 213,000+ Beautiful Japanese Woodblock Prints
Ystävilleni
Kirjoitettu alun perin 14. helmikuuta 2015:
Out-takes from the Life of a Happy Man, Jonas Mekas, 2012, 16mm & digital video via this isn’t happiness
”’Enshittification’ is complete.”
I believe that 2025 is the beginning of a new era. We are becoming more and more disappointed in the technology that surrounds and enslaves us. For instance, when social media was in its infancy, we were promised new ways of communicating and sharing ideas. However, nobody likes their relationship with social media anymore. We have come full circle. We are done. We are all totally fried. Our mental health and concentration has been shot to pieces. “Enshittification” is complete.
Timo Kaukolampi kotisivuillaan. Kaukolampi on musiinkintekijä, jonka tiedän lähinnä parinkymmenen vuoden takaa yhtyeistä Larry and the Lefthanded ja Op:l Bastards, joka joutui vaihtamaan alkuperäisen nimensä autojätti Opelin vaatimuksesta. Näköjään tästä on Hesarikin eilen kirjoittanut. Olisin voinut julkaista 73 AM:n taannoisen esikois-EP:n ilmaiseksi myös digijakelijan kautta, jolloin se olisi päätynyt mm. Spotifyhin. Osa päätöksestäni julkaista se itse Bandcampissa johtuu Spotifyn suurella rahalla promotoimasta oikeistolaisesta vihapuheesta. Itse olen mukana ystäväni perhespotifytilauksessa, joten en tue Spotifya rahallisesti, mutta käytän sitä kyllä. Onko tämä ristiriitaista? Ehkä se vähän on.
Facebookista ikävöin vain paria ryhmää, jotka liittyvät vahvasti taiteeni tekemiseen kuuluvaan fiilistelyyn ja yhteen sen monista manifestaatioista eli kamarunkkaukseen, josta olen puhunut aiemminkin. Ryhmissä on paljon tietoa, jota ei oikeastaan ole missään muualla (mikä on tietysti osa Ongelmaa). Kuinka relevanttia kaikki se tieto on tekemiseeni on kyseenalaista. Vai tykkäänkö vain katsella kuvia kiinnostavista laitteista ja soittimista? Guilty as charged! Lapsena selasin hyvin kiinnostuneena kaikenlaiset postissa tulleet mainoslehdet ja kuponkiuutiset ja teininä ostelin vähillä kuukausirahoillani Guitar World -lehtiä R-Kioskeilta. Samaa viettiä tyydytin lapsena todennäköisesti myös tarroilla ja jääkiekkokorteilla. Kortteja en ole ostanut lapsuuden jälkeen, tarroja saatan silloin tällöin ostaa. Viimeksi ostin pari arkkia Hämähäkkimies- ja Turtles -sarjakuvalehtien välissä 1996 tulleita tarroja. Kitarakamaryhmien hyvä puoli nousee esille silloin kun vanhat laitteet eivät toimi kuin niiden pitäisi, tai kaipaat neuvoa uuden (vanhan) laitteen hankintaan. Ja luulen että ne toimivat myös vertaistukena. Olen käynyt kerran selaamassa näitä ryhmiä sen jälkeen kun lähdin facebookista pari viikkoa sitten. Onko tämä ristiriitaista? Ehkä se vähän on.
Kitarakamoista jauhamista voi toteuttaa onneksi hyvin myös pikaviestitse ja livenä. Internetissäkin on paikkoja sosiaalisen median ulkopuolella. Keskustelufoorumeiden kulta-aika oli 2000-luvun alussa, mutta kyllä niistä osa on aktiivisia edelleen. Olen ollut kotimaisen muusikoiden.netin jäsen vuodesta 2002! ”Olet kirjoittanut keskusteluun 1164 kirjoitusta ja aloittanut 82 uutta aihetta, joihin on kirjoitettu yhteensä 737 vastausta (keskimäärin 9 per aihe)”, sanoo tilasto.
Toteutin samanlaisen muuton myös Instagramista, samoin seurauksin. Ikävöin vanhojen ystävieni (ja vähän muidenkin) turhanpäiväisiä päivityksiä, selfieitä ja meemejä heidän reelseissään, joten olen käynyt silloin tällöin klikkailemassa sielläkin. Lapsuuden ja teiniajan hyvän ystävän – sen jonka kilauttaa kaverille -kaveri olisin ollut telkkarissa jos hän olisi päässyt ensimmäisestä vaiheesta jatkoon ehkä kymmenen vuotta sitten – elämää tulee mielellään seurattua sitä kautta. Kuten muutaman muun vanhan ystävän, joiden kanssa ei varsinaisesti pidetä yhteyttä, mutta se yhteys säilyy, juuri näiden heidän slice-of-life kuvaraporttien ja niiden tykkäilyn ja kommentoinnin mahdollistamana. Osa instassa seuraamiani ovat onneksi myös Blueskyssä ja/tai Mastodonissa.
KAIKKI TÄMÄ sanoakseni, että vaikka en VIRALLISESTI ole enää Metan alustoilla, hengailen silti välillä vielä Metan alustoilla. Onko tämä ristiriitaista? Ehkä se vähän on. Teenkö siitä itselleni ongelmaa? Se jää nähtäväksi.