Category Archives ⇒ oma pää

17/01/25

· joonasn – alleviivattua, internet, oma pää, pelit ja pensselit

Voi näitä varauksia, joita tarvitsen uskaltaakseni kirjoittaa mitä ajattelen! Sillä kyllä, suurin osa kaikesta mikä tekee elämästä elämisen arvoista, suurin osa kaikesta mikä syventää elämäntunnetta kestävällä tavalla, syntyy kypsistä päätöksistä ja lujasta tahdosta ja ponnistelusta. Mutta silti on hetkiä, sekunteja, niitä jotka, varastaakseni Rolf Aggestamin runosta, eivät koskaan lopu. [– –]

Joistakin nuoruuteni sekunneista tuli minulle elämän pituisia, siitä huolimatta että en tullut eläneeksi koko elämääni niiden ihmisten kanssa, jotka olivat kanssani silloin. [– –]

Mutta jotainhan niiden sekuntien täytyy merkitä, miksi ne muuten olisivat jääneet minuun koko elämäni ajaksi? Ja eikö niiden viipyilevä luonne ole riittävä syy kertoa niistä, yrittää, kenties turhaankin, tehdä niistä ikuisia muillekin?

Kjell Westö, Vuodet – Veljekset kertovat, s. 124, Otava 2022.

* * *

Taideprojektini 73 AM:n ensimmäinen julkaisu on nyt kuunneltavissa Bandcampissa. Nykyään itsenäiselle artistille mahdollisena julkaisuvaihtoehtona – kuten eräs muusikkoystäväni kertoi – on digijakelupalvelu kuten esimerkiksi kotimainen Texicalli Digital, joka julkaisee teoksesi ilmaiseksi kaikkiin tärkeimpiin digipalveluihin – Youtube, Spotify etc. – 20% siivulla kertyneestä digitulosta. Haluan kuitenkin pitää oman tekemiseni kynnyksen mahdollisimman matalalla ja keskitetysti DIY:nä, ja Bandcamp sopii siihen mainiosti. Seuraava teos on jo suunnitteilla, ja se olisi tarkoitus äänittää vähän hifimmällä kalustolla. Tämä jääköön siis historiaan ehkä tällaisena kevyen kynnyksen pelinavauksena, ja ehkä seuraava julkaistaan myös muissa palveluissa.

* * *

Liityin loppuvuodesta Threadsiin. Yksi sen ehdottomasti parhaista puolista on sisällön piilottaminen itse määrittelemiesi sanojen perusteella. Tässä oma tämänhetkinen ja koko ajan kasvava listani kielletyistä sanoista: AI, chatgpt, emojia, gaala, garmin, hauis, hoitolapsi, juoksut, kahvi, koira, koiraa, koirakuume, koiran, koiranpentu, koirat, lapsi, laskiaispulla, leuanveto, leukoja, mäykky, pennun, pentu, pieraisin, pieraisit, pieru, pierua, pierun, raskaus, tekoäly, tekoälyn, tekoälyä, tinder, unen, unessa, unessani, unet, uni, unia, unien, unta, vauva, älykello.

Blogin 995. kirjoitus.

22/12

· joonasn – oma pää, pelit ja pensselit, universumi

Blogissa on ollut – kuten elämässäkin – melko hiljaista. Liukastuin ulkona naapuritalon kulmalla kuukausi sitten ja lensin kyljelleni. Oikea olkavarsi otti onneksi suurimman osuman, mutta käsi on kipuillut vieläkin. Luin jostain 6–8 viikkoa ja uskon siihen. Välillä käsivarsi on siteessä ja kipeytyy käytössä. Kahvat ja kiertoliikkeet sattuvat. Ennen liukastumistani vasen olkapääni oli kipuillut, en ole loukannut sitä vaan se protestoi jotain vääränlaisia liikkeitä ja ehkä bassonsoiton epäergonomiaa. No. Tietysti kun oikea käsi oli melkein käyttökelvoton ainakin pari päivää (ennemmin viikon, José) tuli vasemmalle kädelle lisää töitä, ja jo valmiiksi kipuillut olkapää ei tykännyt. Eli nyt olen ollut välillä yläraajarajoittunut kummaltakin puolelta. Käsi on koko ajan parempi vaikka olenkin huono lepuuttamaan sitä. Olkapää ei tykkää jonkunlaisesta nukkuma-asennosta. En koskaan muista sitä, mutta se onneksi ei unohda. Juuston höylääminen osoittautui joko hankalaksi tai liian kivuliaaksi riippuen kädestä.

On vuoden pimein aika, ja tänne tuli lumi vasta aiemmin tällä viikolla, eli aika myöhään. Aiemmin syksyllä sitä tuli kerran niin paljon että sitä kerkesi vähän kasautua tiettyihin paikkoihin, mutta muuten täällä on ollut vain maa kuurassa jos sitäkään. Pidän lumisesta winter wonderland -maisemasta vaikka suuri talvifani en olekaan. Perjantai-iltana kävin vanhan ystäväni kanssa yhteisen ystävämme haudalla. Hautausmaa (Oulujoen) oli erityisen kaunis, joka paikkaa peitti enimmäkseen koskemattomat viisitoista senttiä kevyttä lunta.

Olin myös puolitoista viikkoa pienessä kuumeessa. Ei juuri muita oireita kuin kuumeen aiheuttamat kolotukset, joten mikä lie? Vaihtoehtojahan riittää, kuten toivottavasti kaikki muistavat. Pitäkää huoli käsihygieniastanne yhteisessä joulupöydässä. Ei mennä ottamaan lihapullia (ei vielä täysin kielletty) tai leikkeleitä (täysin canceloitu) paljain nakein toisen lautaselta muuten kuin lähimmäisten seurassa. Pitäkää kopelointi ja lääppiminen minimissä kun ”vaihdatte viihteelle”.  Itse aion tehdä päin vastoin: vietän uuden vuoden aaton kaksistaan hyvässä naisseurassa, enkä siis voi luvata mitään.

* * *

Kesäkuussa kirjoitin musiikkiprojektistani 73 AM. Syksyn aikana materiaalista alkoi realisoitua ensimmäinen julkaisu, EP-mittainen Love Catch These Fragments, joka on Mielilevyt -levy-yhtiön julkaisukalenterissa. Tämä kaikki kuulostaa hyvin suurelta verrattuna siihen kuinka pienimuotoista se on. Mielilevyt on ystäväni ja naapurini yhden miehen levy-yhtiö, pitkäaikainen sellainen kuitenkin. Mies on niin old school, ettei hänellä ole juurikaan web-presenssiä yhtiölleen, joka on kuitenkin melko aktiivinen ollut vuodesta 2002. Tällä vuosikymmenellä julkaisuja ei ole ollut, linkki Discogsiin. Kuitenkin, kymmenen yhdessä toimivaa raitaa kasattuani ja (22 minuutin?) kokonaisuuden miksattuani (sikäli se sitä tarvitsi) äänitiedostot ovat tulleet muutaman kerran takaisin masteroijalta, samalta levy-yhtiön mieheltä, joka istuu asunnollani harva se päivä.

”Ongelmana” on se, että lofi-musiikkini on liian lofia, siitä puuttuvat täysin luonnolliset yläpäät – joita yleisesti ainakin bändimusiikissa on luonnostaan – joten masteroitunakin se kuulostaa pakatulta verrattuna mihin tahansa. ELI levy-yhtiö ei ehkä näe järkeväksi julkaista NÄIN erilaista, kokeilevaa, avantgardistista ja savuiseen 80-luvun digitaalikaikuun upotettua ja SUORAAN SANOTTUNA PASKAN KUULOISTA ”musiikkia”. Lukijan tulkittavaksi – ja ehkä myöhemmin kuultavaksi – jää kuinka paljon liioittelen. Nähtäväksi jää siis myös se, tuleeko virallista julkaisua levy-yhtiön toimesta. Nyt olemme siinä tilanteessa että realiteetit (äänityksen huonous ja koko projektin mahdottomuus saavuttaa edes minimaalisia yleisiä ”laatustandardeja”) meinaa jättää jalkoihinsa sen tosiasian, että tämä musiikki KUULOSTAA kuitenkin siltä miltä se kuulostaa kun se tulee ulos päästäni ja kitaravahvistimistani. Jos päädymme siihen tulokseen, että sitä ei julkaista (jolloin se ei luonnollisesti saa myöskään levy-yhtiön kumppanin, maailmanlaajuisen jakeluyhtiön, digijakelua), julkaisen sen todennäköisesti kuitenkin itse ainakin Bandcampissa ja Youtubessa.

Olen oikeastaan aika välinpitämätön sen suhteen tuleeko ”oikeaa” julkaisua vai ei. A) ns. oikea julkaisu ei tarkoita fyysistä äänitettä muutenkaan, ja B) en odota, että ihmisiä kiinnostaa näin marginaali musiikki joka lähentelee (ja lääppii) jonkinlaisen ääni-, teatteri- tai elokuvataiteen reunoja? Joten sillä ei ole suurta väliä? Joka tapauksessa: aion pitää siitä ääntä täällä, ja Facebookissa, ja Instassa, ja nykyään myös Threadsissa. Omalla nimelläni, tai ainakin blogin. Etsivät -> löytö. Ja koska C) tämä on ensimmäinen julkaisuni ja haluan tämän nyt vain alta pois, menkööt miten menee.

Blogin 994. kirjoitus.

Kirjoja part XXII

· joonasn – arkisto, luettua, oma pää, pelit ja pensselit

Viimeksi luettuja ainakin: David Mitchellin Ghostwritten, Nathan Hillin Wellness, uudelleen Emily Brontën karmiva Humiseva harju, Tommi Liimatan Muovikorvo, Haruki Murakamin Pimeän jälkeen, Ali Smithin Oli kerran kello nolla, Sōsuke Natsukawan Kissa joka suojeli kirjoja, Ville Rannan mainio ja paikallinen sarjakuvaromaani Viininjuojat, Gregory David Robertsin Shantaram, Paul Austerin Baumgartner, muistelmat: Pete Townshendin Kuka olen, Stephen Fryn nuoruudestaan kertova Fryn aikakirjat, Neil Hardwickin Hullun lailla, Chuck Palahniukin Consider this: Moments in my writing life after which everything was different, Salman Rushdien Veitsi: Mietteitä murhayrityksen jälkeen. Uudelleenluettu Siri Hustvedtin The Enchantment of Lily Dahl, Khalid Hosseinin Leijapoika, uudelleen John Hawkesin ikisuosikkini Adventures in the Alaskan Skin Trade, Terhi Kokkosen aivan hyvä esikoisjännäri Rajamaa ja John Steinbeckin tunkkainen Oikutteleva bussi.

Aiemmat luetut löytyvät nyt luettua-tagin alta.

18/10

· joonasn – alleviivattua, arkisto, oma pää

Melkein kaikki psykiatrian koulukunnat freudilaisista beckiläisiin ja kleinilaisiin ovat yhtä mieltä siitä, että juuri menetyksen kokeminen on keskeistä depression syntymekanismissa. Meitä melankoliasta kärsiviä yhdistää menettämisen tunne enemmän kuin mikään muu tekijä.

Neil Hardwick, Hullun lailla, s. 143, Otava 1999.

Luulen, että juuri näin tapahtui minulle vuoden 2009–2015 tienoilla: kahdeksan vuoden parisuhde maailman hienoimpana pitämääni ihmiseen loppui, vuoden päästä siitä alkanut uusi parisuhde ei kestänyt kahta vuotta kauempaa – yritin lopettaa sen jo vuoden seurustelun jälkeen –, paloin melkein loppuun päivätöissäni ja lopetin ne, kirjoittaminen ei sujunut, join liikaa, bändi hajosi. En ole aiemmin ajatellut asiaa Hardwickin mainitseman menetyksen kokemisen kautta, mutta siinä on järkeä. Paljon tapahtui, näin myöhemmin ajateltuna.

Nykyään asiat ovat paremmin, ja reilun kymmenen vuoden takaiset tapahtumat tulevat mieleeni vain siksi, että näihin aikoihin alkaa tosiaan tulla kymmenen vuotta siitä kun lopetin päivätöissä käymisen. Olen ajatellut, että sen jälkeen vietin vuosikausia vain yksin asunnossani viinin ja internetin äärellä, mutta ei se mennyt niin. (Lopetin työt marraskuussa 2014, ja jo tammikuussa 2016 asuin Muhulla.) Näin jälkeenpäin asioiden skaala asettuu aikajanalle kevyemmin, enkä enää pidä itseäni niin suurena luuserina kuin silloin. 2018 aloin opiskella visualistiksi, ja 2019 alussa muutin nykyiseen asuntooni, ja siitä pääsemmekin jo tälle vuosikymmenelle, jolloin suurin osa asioista on ollut paremmin ja elämä helpompaa, lähinnä alkoholin jatkuvan liiallisen käytön lopettamisen takia. Olen taipuvainen katastrofisoimaan, ja on vapauttavaa huomata, että omat ajattelumallit ja jollain tapaa iso osa pääni sisäistä omakuvaa ei olekaan totta, tai ei ainakaan niin totta kuin olin ajatellut. En myöskään kaipaa asioita, jotka olen menettänyt: saan niistä aivan tarpeekseni nykyäänkin kun teen silloin tällöin kolmipäiväistä 8–16 työviikkoa tai vietän pari tuntia sängyssä hyvän ystävän kanssa kerran kahdessa kuukaudessa.

03/09

· joonasn – kuvat, oma pää, universumi

A SHORT RIDE IN A FAST MACHINE

Luin artikkelin, jossa puhuttiin linnunlaulun positiivisesta vaikutuksesta ihmisen mielialaan. Wikipedia sanoo: ”Tervapääskyn ääni on kirkuva, laskeva ”sriiiiii sriiiiii sriiiiiii”. Se on totta. Meillä ne pesivät matalan kerrostalon vintillä tai kattorakenteissa, ja tänäkin kesänä ehkä alle kymmenen tervapääskyä lensi kirkuen makuuhuoneeni avoimen ison tuuletusikkunan takana yötä päivää siihen saakka kunnes ne lähtivät takaisin eteläiseen Afrikkaan jo elokuun alkupuolella. En ole varma lukisinko positiivisvaikutteiseksi linnunlauluksi esimerkiksi tervapääskyn tai vaikka lokin tai tiiran huutamisen.

SUSTAINING GET UP AND GO

Kesän aktiviteetteja: viime viikonlopun lähiostarin mainiot pikkufestivaalit; kummitädin luona lähikunnassa syömässä käyminen; paikallisliikenteen aivan uudet bussit, joilla kuljin töissä toisessa lähikunnassa (ja menen taas tällä viikolla pariksi päiväksi); mp3-soittimen laidasta-laitaan tarjonta (Black Sabbathin tuplakokoelmasta Miles Davisiin ja Dean Martinin tuplakokoelmasta ysäri-straight-edge-punkbändin Good Riddancen A Comprehensive Guide to Moderne Rebellion -levyyn); elokuun lopun pitkä viikonloppu asuntoautossa maalla entisillä kotihoodeilla (joita olen tietysti muistellut täälläkin) ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen, alla oleva kuva on sieltä.

NOBODY HERE BUT US STATUES

Ihmisen pitäisi muistaa olla toivomatta asioita. Minä halusin pitkät hiukset – pitkät hiukset pitkästä aikaa – mutta en muistanut niiden ärsyttävää epäkäytännöllisyyttä. Kiharat polkkamittaiset hiukset tunkevat kutittamaan ympäri kasvoja, jäävät silmälasien saranoiden tai rannekellon lukon väliin, ovat jatkuvasti aivan takussa ja keräävät pölyä irtohiuksina tai niiden kimppuina ympäri asuntoa. Hiukset menevät jo ponnarille (kuten meillä sanottiin), joten se helpottaa. En edelleenkään tiedä miksi kasvatan hiuksiani: ilman supersäännöllistä harjausta ne tosiaan MENEVÄT takkuun, aivan ns. rastoiksi saakka, aivan itsestään. Näin on käynyt – tai näin olen tehnyt tai vielä tarkemmin jättänyt tekemättä – muutaman kerran 18–29 -vuotiaana. Takkuhiuksista on käytetty termiä rastahiukset tai vain rastat, mikä ei ole kovin korrektia.

Tänä kesänä olen pitänyt pikkutakkia tasan kerran: se ei ole käytännöllinen lämpimällä ilmalla. Myös kesäkenkäni ovat mukavammat kuin moneen vuoteen. Kertooko tämäkin jostain, eikö tyyli olekaan enää tärkeintä? Olenko tulossa – no, tiedättehän te. Ei nyt puhuta siitä.

15/07

· joonasn – arkisto, oma pää, universumi

Mihin nämä viikot menevät? Kesän vapaaseen lojumiseen käytetty aika on tietysti kallisarvoista näillä leveysasteilla, mutta tietynlaiseen itsestä huolehtimiseen kuuluu myös rauhallinen elämä, juhlien välttely ei-minkään takia, pitkät yöunet, tiedätte kyllä.

Kirjoitettu alun perin 8. huhtikuuta 2010:

Haluaisin matkustaa outoon kaupunkiin, tavata siellä jonkun etäisesti tutun, tai olla ensin yksin siellä ja sitten tavata, jonkun väljän sopimuksenpuolikkaan tai keskustelun lomassa heitetyn maininnan seurauksena. Käydä paikoissa joihin kummallakaan ei ole sidettä. Sehän kyllä syntyy, side, matkan jälkeen kaikki mitä siitä kaupungista muistaa on sen toisen kanssa kävely myöhään illalla (kuulostaako etäisesti tutulta?), ehkä muutaman niistä paikoista. Talvipuutarha. Joku silta. Puisto. Aina joku puisto, aina on joku puisto jonka muistaa. Puita, korkeita puita, erilaisia puita kuin kotikaupungissa.

Ja aina aika menee nopeammin vaikka itse kävelisit hitaasti. Ja aina on syksy. Vaikka olisi kesä, on sitten myöhemmin kuitenkin aina syksy. Ja vaikka mitään ei sen jälkeen tapahtuisikaan vaikka mitään ei koskaan tapahtuisikaan jotkut asiat jäävät mieleen. Se on hullua, eikö? Jäävätkö vahvimmin mieleen tapahtuneet asiat vai pelkät menneet mahdollisuudet? Ja onko niissä loppujen lopuksi mitään eroa? Aika ja paikka ja ihmiset ainakin ovat samoja.

01/06

· joonasn – oma pää, pelit ja pensselit

Kesäkuu on täällä. Istun työpöytäni ääressä tuulettimen ja avoimen ikkunan ilmavirrassa ja käyn läpi digitaalisia äänitiedostoja nauhurilta ja teen niistä muistiinpanoja. Kyseessä on soolotaidemusiikkiprojektini 73 AM, jonka logon julkaisin instagramissani pari viikkoa sitten. Itse musiikki on vielä keskeneräistä, ja kun se pitää kuitenkin jotenkin genrettää, ehkä instrumentaali lo-fi ambient post-rock kitaramusa on tarpeeksi avara katto sille. Tässä siitä pieni maistianen:

Projekti alkoi noin puolitoista vuotta sitten, kun olin pitkästä aikaa tehnyt uusia kitarakamahankintoja ja korjauttanut ikivanhoja laitteitani. Harrastin teini-iässä ja kaksikymppisenä paljon niin sanottua kamarunkkausta, eli lähinnä sähkökitaran efektilaitteiden parissa puuhastelua, käytettyjen efektipedaalien ostamista, myymistä ja niiden käytön ja historian opiskelua. Niiltä ajoilta on edelleen olemassa huonolaatuisia digiäänityksiä. Kun aloitin harrastukseni uudelleen, ystäväni innostui nauhoittamaan uusia kitarajuttujani iphonellaan. Vanhin niistä äänityksistä on helmikuulta 2023. Viime vuoden syksyllä ostin käytetyn Boss BR-80 Micro Recorder diginauhurin, jolla voi äänittää joko laitteen omalla stereomikkiparilla tai suoraan kitarakamoista piuhalla sisään. Nauhuri toimii samalla periaatteella kuin vanhat C-kasettineliraiturit, eli se on erittäin helppokäyttöinen.

Kaikki tämä ja muu soittokamojen päivitys ja niiden loputon fiilistely on nyt siis ajautunut tilanteeseen, jossa pelkkä kamarunkkailu on muuttunut jonkinasteiseksi päämäärälliseksi tekemiseksi, maalin ollessa tulevaisuudessa siintävät mahdolliset sooloesiintymiset ja ehkä ainakin singlen julkaisu. Sisäpiirin palaute on kannustavaa ja oma fiilis tekemiseen on korkealla, mutta materiaali on sen verran undergroundia, että odotukseni ovat erittäin matalalla, mikä on tosi hyvä juttu: Robert M. Pirsigin neuvokkuusloukut, joista kirjoitin jo vuonna 2008, ovat todellinen asia.

* * *

Myöhäiset hyvän matkan toivotukset Paul Austerille ja Alice Munrolle, jotka kumpikin kuuluvat lempikirjailijoihini. Austerista varsinkin voisin kirjoittaa kokonaisen postauksen. David Mitchellin älyttömän hienon esikoisromaanin Ghostwritten eräs henkilö viittaa Austeriin ”sinä newyorkilaisena kirjailijana” (tms.) ja erään kirjan päähenkilön yhtyeen nimi on The Music Of Chance, eli Sattuman soittoa, Austerin 1992 suomennettu romaani. Luin Ghostwrittenin juuri pari päivää ennen Austerin kuolemaa 30. huhtikuuta 2024.

Kirjoja part XXI

· joonasn – arkisto, luettua, oma pää, pelit ja pensselit

Viimeksi luettuja ainakin: Viktor Suvorovin Akvaario, Tommi Liimatan muistelmat Manse: Markka-aika – Absoluuttisen Nollapisteen Tampere 1996-2001, Thurston Mooren muistelmat Sonic life – A memoir, Sōseki Natsumen kokoelma Unta kymmenen yötä ja muita kertomuksia, George Orwellin Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa, Nora Ephronin Sydän karrella ja kokoelma En voi mitään kaulalleni ja muita mietteitä naisen elämästä, Octavia E. Butlerin Aamunkoitto, Karl Ove Knausgårdin Kesä, Jenny Erpenbeckin Päivien loppu, Trent Daltonin Poika nielaisee maailmankaikkeuden, Graham Coxonin muistelmat Verse, chorus, monster!, Stephen Kingin Tukikohta, P. G. Wodehousen Wooster & Jeeves -kokoelmat Kiitos, Jeeves ja Hiiop, Jeeves, Graham Greenen Ahneiden pidot, Mac Montandonin toimittama Tom Waits -haastattelukokoelma Tom Waits – Takapihan taikuri, Stanley Donwoodin kokoelma Humor ja Tim Kreiderin esseekokoelma I wrote this book because I love you.

Lukemista odottavat ainakin Haruki Murakamin aiemmin englanniksi monta kertaa lukemani ja rakastamani Vieterilintukronikka, David Mitchellin Ghostwritten, ja todennäköisesti vielä muutama, jotka eivät tartu silmiini juuri nyt.

Aiemmin.

”Sää oot se, joka on näyttäny samalta kakskyt vuotta!”

· joonasn – oma pää, pelit ja pensselit, universumi

Meidän katumme alkaa muutamalla matalalla kerrostalolla, ykköstalo on toisella puolella katua. Näen sen työpöytäni äärestä. Mutta en näe erästä sen talon toisen kerroksen asunnon huoneen seinää, joka näyttää olevan täynnä valokuvia. Se jää katveeseen. Näen sen usein kävellessäni takaisin kotiin. En saa täysin selvää mutta vaikuttaa siltä, että useimmat kuvat ovat muotokuvia. Mahdollisuudet: eläkeläisen keräämiä perijöiden ja muiden jälkeläisten kuvia, jotka ovat lähteneet vitriineistä ja lipastojen päältä ja vallanneet seinän eräänlaisessa hallitussa räjähdyksessä, kun suku on siittänyt koko ajan lisää suita maailmaan, kuten joillain on tapana. Toinen vaihtoehto on tietysti sarjamurhaaja. Kuvia on varmaan satoja.

* * *

”Sää oot se, joka on näyttäny samalta kakskyt vuotta! Etkö ookki, se joka tykkää kirjottaa?” Näin sanoi tutun baarin pöydässä talvella eräs humalainen puolituttu nainen, joka oli siis todennäköisesti vieraillut useasti siinä samassa baarissa jo silloin aikoinaan. Niin, kai se minä olen, vaikka se onko kumpikaan asia kovinkaan totta useimpina päivinä jääköön salaisuudeksi. Nainen joi kaljatuopin nopeimmin, mitä olen nähnyt kenenkään tekevän pitkään aikaan. Siinä ei varmaan viittä sekuntia enempää mennyt.

* * *

Kävin lomailemassa Tampereella. Viikon rentoutumisen ja ihmisten kanssa olon jälkeen olisin tarvinnut viikon yksinoloa, mutta parin päivän päästä oli pakollinen sukutapaaminen, kun lähisuvun nuorin pääsi ripille. Rippilahjaksi annoin Zadie Smithin Valkoiset hampaat. Nuoriso kasvaa, hakee ja saa kesäduuneja, setä ikääntyy tietysti myös mutta nuorisosta poiketen sedälle tarjotaan kesäduunia. Kahden–kolmen päivän työviikko siintää horisontissa, ehkä. Neuvottelut jatkuvat pääsiäispyhien jälkeen.

Tampereella näin vanhoja ystäviä. Eräs oli tullut kaupunkiin ottamaan uutta tatuointia. Muistan, kuinka 20 vuotta sitten hän esitteli juuri ottamaansa ensimmäistä tatuointiaan, luultavasti Torniossa. Tämä uusi kuva on siis hänen toinen tatuointinsa. Yksi toinen ystävä oli kaupungissa elokuvajuhlien takia, hänen puolisonsa – elokuvaohjaaja – oli siellä työnsä takia. Airbnb-kämppäni oli rauhallisella paikalla Tampereen Työväen Teatterin kulmilla. Lähtöpäivänäni talon sisäpihalla kuvattiin Sorjosta, näin ainakin alaoveen kiinnitetty aanelonen varoitteli. Kerkesin tuotannon alta pois, raahasin aivan liian painavan matkalaukkuni hiekotussoraisen keskustan läpi Semaforiin ja join tuplavodkatonicin odotellessani pohjoisen junaa ja kuuntelin kun paikan omistaja haastatteli viereisessä pöydässä töihin haluavaa itäeurooppalaista tai venäläistä noin kolmekymppistä ravintola-alan opiskelijaa. Paikkaa ei irronnut vielä, mutta omistaja lupaili kyllä jotain kunhan toinen saisi opiskelunsa loppuun viimeistään kesäkuun alussa. Ylös- ja eteenpäin, slaavilainen ystäväni.

Olin jonkin verran ahdistunut, ehkä edelleen vähän krapulainen pitkän viikonlopun riennoista, ja koko ajan stressin ja ahdistuksen läpi yritti puskea pahoinvointi kuin lapsena automatkoilla. Pahoinvointi ei sitten koskaan tullutkaan (kuten se ei yleensäkään tule), tuplavodkatonic (joka taisi kyllä olla kossulla vaan, olin budjetissa) korjasi tilannetta, kuten myös junassa auki narskautettu kahden desin salmiakkikossu ja ravintolavaunusta haettu acidofilusjogurtti myslillä ja Dumle-kaurakaakao. Jälkeen päin ajateltuna heikko olo johtui todennäköisesti edellisen päivän huonosta ravinnosta: ihmiselle ei riitä (enää) yksi juustopastapussi ja purkki tonnikalaa päivän ainoaksi lämpimäksi ruuaksi. Quelle surprise! (Hyvinvointi ei ole vain pahoinvoinnin puuttumista.)

* * *

”Ikuri Arcade on flippereihin ja klassisiin kolikkopeleihin keskittynyt retropelihalli Tampereella.” Vahva suositus, varsinkin seuraaville: Atari Star Wars, joka on yllättävän hankala; Wayne Gretzky’s 3D Hockey, jossa tein elokuvanousun tilanteesta 5–1 ja voitin ystäväni jatkoajalla 5–6; minulle jo Commodore 64-ajoista tutun Operation Wolf -räiskinnän kolmososa kaksinpelinä. Flippereitä paikassa on 60- ja 70-luvuilta lähtien, ja onkin mielenkiintoista testailla eri ikäisiä flippereitä ja huomata kuinka pelit ovat kehittyneet, vanhat ovat yksinkertaisempia mutta silti todella mukavia ja edelleen kiinnostavia pelata. Täältä näet paikan kaikki pelit.