Category Archives ⇒ oma pää

02/12

· joonasn – alleviivattua, oma pää, universumi

Hämärä karkaa uudeksi päiväksi, lumi nousee maasta pitkin puiden runkoja, latvojen hiljaisuus hiipuu, haukka istuu turkoosin pilven lonkalla ja katselee matona luikertelevaa junaa.

Rosa Liksom, Hytti nro 6, s. 31, WSOY 2011.

Aamulla uneni karkaa liian aikaisin, olen työpöydän ääressä aamuteeni ja internetini kanssa jo ennen seitsemää. Avaan toisen ikkunan verhot kokonaan, ja seuraan kuinka yöllä valkoiseksi muuttuneen pihapiirin värit vaihtuvat auringon hiljalleen noustessa. Jossain vaiheessa siirryn sohvalle katselemaan sinistä ja pilvetöntä taivasta. Kuuntelen hiljaisella Brian Enon Discreet Music -levyä, hengitän musiikin mukana punaisen peiton ja sinisen taivaan alla, näen kuun juuri ja juuri pilkistävän parvekkeeni katon reunan alta.

12/11

· joonasn – internet, oma pää, pelit ja pensselit

Kun viettää viikon arkipäivät flunssassa torkkuen ja pyörien on hyvää aikaa miettiä hitaan elämän rutiinien tärkeyttä. Unohdin päiväkirjani ystävän luo viime viikolla. Siihen kirjoittaminen ei ole useasti muuta kuin päivän tapahtumien muistiin merkkaamista parilla rivillä. Olen aiemminkin stressannut jos en kirjoita siihen päivittäin (ja se johtui luultavasti siitä, että en ymmärtänyt miksi stressasin siitä: miksi on tärkeää että muistan minä päivinä kävin lähikaupassa viime viikolla?). Nyt olen tajunnut miksi: olen viimeisen puolentoista vuoden aikana saanut siitä huomaamattani itselleni Tärkeän Rutiinin. Tiedättehän, sellaisen jota kaipaa jos sitä ei ole. Sellaisen rutiinin, jota kirjoittajan sanotaan tarvitsevan. Se oli hienoa huomata siksi, että sen myötä tajusin, että vaikka suurempi kirjoittaminen ei ole vielä samalla rutiinitasolla, niin pienempi on. Mikä tarkoittaa sitä, että luultavasti se suurempi kirjoittaminenkin on mahdollista saada samalla tavalla päivittäiseksi, luonnostaan pakolliseksi. Mikä itse asiassa oli sen päiväkirjakirjoittamisen alkuperäinen idea, tai ainakin pieni toive sen idean taustalla: ”ehkä tästä saattaisi olla jotain apua?”.

Muita rutiineja, jotka auttavat elämääni: kuittien kerääminen ja säilyttäminen (auttaa ruokailun ja rahankäytön suunnittelua ja kaupassa käymistä, ei tarvitse mennä tyhjin mielin ostoksille tai miettiä päänsä puhki mahdollisia ateriavaihtoehtoja), listojen tekeminen (todo, tobuy), rss-lukijan käyttö blogien seuraamiseen (tällä hetkellä niitä on 59), selaimen perinteiset bookmarkit (niitä on yhteensä varmaan parituhatta, vuoden alusta niitä on kertynyt tähän selaimeen 368 kappaletta). Suuressa mittakaavassa kaikki tämä vapauttaa aikaa myös itsetutkiskeluun – kun kaikkea ei tarvitse pitää mielessä ja miettiä erikseen – ja sitä kautta itsensä kehittämiseen. Kaikki nuo aiemmin mainitsemani rutiinit auttavat järjestämään elämääni siihen suuntaan, että sen puitteet olisivat mahdollisimman hyvät kaikenlaiselle luomistyölle sekä rauhalliselle ja mielekkäälle elämälle, sellaiselle jonka haluan. Aiemmin oravanpyörässä ollessani siihen ei ollut aikaa tai mahdollisuutta. En usko että olisin ehtinyt keksiä kaikkea tätä silloin. Mikä on vähän outoa, useinhan sanotaan että päivätyön tuoma rutiini on jotenkin elämänhallintaa kasassapitävä voima?

26/10

· joonasn – oma pää

On taas sellainen päivä. Herään ensimmäistä kertaa viideltä. Luen Haruki Murakamin The Wind-Up Bird Chroniclea pari tuntia, juon teetä. Yhdeksän tienoilla menen takaisin sänkyyn ja nukun vielä pari tuntia lisää. Välttelen kaikkea mitä pitäisi tehdä, ja vain tehdäkseni edes jotain käyn ulkona viemässä viikonloppuna kirjoitetun postikortin lähikaupan postilaatikkoon. Kun palaan laitan pyykit koneeseen ja siivoan keittiön tasot. Silti koen riittämättömyyttä. En jaksaisi imuroida. Pystyn keskittymään viisitoista minuuttia kerrallaan. Kirja, internet, Netflix. Netflix, kitara, internet. En puhu koko päivänä sanaakaan jos pyykkitelineen alle tippuneille vaatteille mutistuja kirosanoja ei lasketa. Ehkä laulan illalla suihkussa. Kuuntelen Leonard Cohenin Take This Waltzin pari kertaa peräkkäin. Se aiheuttaa jotain nostalgian värittämiä oloja, joita en ehdi purkaa ajatuksiksi tai sanoiksi, ja sitten on taas kulunut viisitoista minuuttia, aika tehdä jotain muuta. Ikävöin jotain, mutta en tiedä mitä. Tai tarkemmin sanottuna en usko aivojani kun ne yrittävät pyörittää ajatuksiani aikoja sitten elämästäni kadonneiden ihmisten ympärillä. Ne ajatukset tulevat mieleen helposti, mutta ovat luultavasti kuitenkin vain oireita jostain muusta. Mikä on sekä helpottavaa että lievästi huolestuttavaa. En haluaisi tuhlata energiaani ikivanhojen asioiden ikävöimiseen. Tai minkä tahansa muunkaan. Ehkä tällaisina päivinä on vain järkevintä koittaa elää hyvin, kuunnella itseään ja yrittää pienin askelin löytää näiden oireilevien ajatusten taustalla olevat syyt. Tai jättää niiden miettiminen johonkin toiseen hetkeen, edessä on kuitenkin pitkä talvi ja paljon aikaa ajatella.

22/10

· joonasn – kirja, oma pää

Tammikuussa suunnittelin saavani käsikirjoituksen ensimmäisen version valmiiksi tämän vuoden aikana. En tiedä mitä ajattelin. Kirjoitan koko ajan – enemmän tai vähemmän – ja tarinan kokonaiskuva on selkeytynyt huomattavasti verrattuna siihen mitä se oli vuosi sitten, mutta itse kirjoittaminen on edelleen hidasta. Elokuussa poistin työtiedostosta parikymmentä sivua monta vuotta sitten kirjoitettuja pätkiä, jotka tuntuivat ylimääräisiltä ja olemassaolollaan häiritsivät keskittymistäni ja tarinan eteenpäin menemistä. Mutta kaikesta huolimatta olen optimistinen, ja satunnaisista epätoivon hetkistä pääsen yli muistuttamalla itseäni siitä, että minulla ei ole mitään kiirettä: tarina ja teksti elää omaa elämäänsä, ja kun vain jaksan siirrellä kiviä kasasta toiseen kaikki on hyvin. Juuri tällä hetkellä olen kahden kohtauksen ristiaallokossa, en ole varma onko työn alla oleva kohtaus (joulukohtaus!) valmis vielä vai ei, enkä halua jättää sitä kesken jos siihen löytyy vielä lisää jotain: se tuntuu vielä jotenkin vajaalta.

Mutta kirjan hitaasta etenemisestä huolimatta olen tyytyväinen elämääni. Viimeisen vuoden aikana olen löytänyt täysin uudenlaisen rauhallisuuden, stressittömyyden, jonka johdosta olen pystynyt keskittymään minulle tärkeisiin asioihin ilman että aikataulut tai muiden ihmisten odotukset ahdistavat. Nautin yksinolostani enemmän kuin koskaan. Olen löytänyt kaikenlaista tekemistä, mikä pitää minut sen verran kiireisenä että en milloinkaan ehdi tylsistyä. Pidän huolta huonekasveistani, kirjoitan ja vastaanotan postikortteja, soitan ja opettelen pianoa, seuraan blogeja, terapiakirjoitan, seuraan ikivanhoja tv-sarjoja (Cheers, 3rd Rock From The Sun), kokkailen, puhun puhelimessa ystävieni kanssa, kirjoitan päiväkirjaa, luen, piirrän ja maalaan. Sisustan ja siivoan, opettelen ja korjaan. Nukun hyvin ja säännöllisesti, käytän huomattavasti vähemmän alkoholia kuin vuosi sitten tähän aikaan, ja vaikka olenkin loppukuusta aina täysin rahaton (re: lopputili josta meni 1500 € liikaa veroja koska en muistanut että verokortissani on kuukausikohtainen tuloraja, joten olen ollut koko vuoden käytännössä sen 1500 € miinuksella + työkkärin kolmen kuukauden karenssi koska irtisanoin itseni) uskon selviäväni tästä vuodesta ilman maksuhäiriömerkintöjä tai muitakaan suurempia vaikeuksia.

19/10

· joonasn – oma pää, universumi

Ihmettelen kelloa: se on vasta vähän vaille seitsemän illalla. Tuntuu siltä, että se olisi jo kymmenen. Elän hiljaiseloa, en käy lähikauppaa kauempana. Lähetän ja saan postikortteja. Katson liikaa Netflixiä ja pelaan tunteja putkeen kaksikymmentä vuotta vanhoja tietokonepelejä. Olen päivissä sekaisin. Luen vähän (Irvingin Kaikki isäni hotellit) ja kirjoitan vielä vähemmän. Mutta tämä on kaikki suunniteltua (vakuutan itselleni), ensimmäinen osa valmistautumisesta pitkään pimeään talveen. En siis stressaa. Aamuisin mittaan verenpaineeni. Se on normaaleissa lukemissa, ei koholla. Jossain vaiheessa päivää kirjoitan edellisen päivän muistiin parilla rivillä. Maanantain täydellinen haaskaaminen tuottaa edelleen nautintoa, vaikka en ole käynyt päiväduunissa vuoteen. Nukahdan helposti, herään ennen aamupäivää ilman ongelmia. En näe unia – tai jos näen, unohdan ne heti herättyäni. Kastelen basilikat aina kun muistan, luultavasti kuitenkin liian harvoin.

09/10

· joonasn – oma pää, universumi

Kun on ollut viikon muualla, on miellyttävää palata omaan rauhalliseen, puhtaaseen ja siistiin asuntoon. Ehdin jo unohtaa kuinka viihdyn täällä. Pari viikkoa sitten toteutettu siivousprojekti on vähentänyt yleistä sekasortoisuutta ja pitänyt mielialan korkealla vaikka nyt voi jo ajatella pitkän pimeän talven tulevan ihan kohta. The lazy float down the river summer on taas tältä vuodelta ohi. Sisällä on edelleen vähän kylmä, mutta onneksi keskuslämmitys oli laitettu päälle poissaoloni aikana. Päivät menevät nopeaa. Hyvät ystäväni lähtivät reissuun ja palaavat vasta jouluksi. Olen rauhallinen, takaisin omassa arjessani, tyytyväinen, hetkittäin jopa onnellinen?

At lunchtime I bought a huge orange—
The size of it made us all laugh.
I peeled it and shared it with Robert and Dave—
They got quarters and I had a half.

And that orange, it made me so happy,
As ordinary things often do
Just lately. The shopping. A walk in the park.
This is peace and contentment. It’s new.

The rest of the day was quite easy.
I did all the jobs on my list
And enjoyed them and had some time over.
I love you. I’m glad I exist.

Wendy Cope

Arkistosta: ”There is a rush to normal in many of us that closes us off, not only to the depth of our own suffering but also, as a consequence, to the suffering of others.”

· joonasn – arkisto, oma pää, universumi

Kirjoitettu alun perin 6. elokuuta 2013

Trauma is not just the result of major disasters. It does not happen to only some people. An undercurrent of trauma runs through ordinary life, shot through as it is with the poignancy of impermanence.

Mark Epstein, The Trauma of Being Alive @ NYTimes.com

Kts. myös edellinen kirjoitus.

21/09

· joonasn – oma pää, pelit ja pensselit, universumi

Olin perjantain ja lauantain nostalgian vallassa. Sen aiheutti ensin erään vuosia vanhan logodesignin etsiminen tietokoneelta ja erinäisiltä muilta tallennusmedioilta. Tiedostoa ei löytynyt, eikä se ollutkaan mitenkään tärkeää, mutta etsiessä törmäsin kymmeniin vanhoihin tekstinpätkiin ja valokuviin, muistoihin jotka olin ehtinyt jo unohtaa monta kertaa. Seuraavaksi sain päähäni käydä läpi muutaman sekalaisen muuttolaatikon kellarin häkkivarastosta ja asunnon kaapeista. Laatikoista löysin lisää unohtuneita ihmisiä ja tapahtumia. Rakkauskirjeitä, yhdessä mukana jopa kaksi eri väristä hiuskiehkuraa, käsittämätöntä: niiden entisen omistajan kanssa en ole ollut yhteydessä kolmeentoista vuoteen. Sosiaalisen median profiilikuvassaan hän makaa hymyillen nurmikolla komean sänkikasvoisen miehen vieressä, aurinko leikkii heidän onnellisilla kasvoillaan. Suljen välilehden nopeasti, yritän ajatella jotain muuta. Nopeasti irtirevityille paperinpaloille kirjoitettuja viestejä lähtemisistä ja tulemisista; postikortteja joiden teksteissä ihmiset väittävät että eivät ole sellaisia ihmisiä jotka lähettävät ikinä kortteja mutta tässä tämä nyt on; kohta kaksikymmentä vuotta vanhoja valokuvia. (Nyt kaikki omistamani analogiset valokuvat, negatiivit ja polaroidit ovat yhdessä kenkälaatikossa makuuhuoneen kaapin hyllyn perimmäisessä nurkassa. Sieltä käsin ne tuskin pystyvät enää vaikuttamaan mielialaan. Mutta on kai hyvä tietää että ne ovat siellä, olemassa, kuitenkin?) Myös ikivanhojen paperisten tiliotteiden tapahtumien viestikentät – ”oo siellä jossain mun” – aiheuttivat lähes sietämätöntä kaihoa, joka on onneksi jo laantunut. Sen tilalle on tullut epämääräinen ja haalea surumielisyys, jossa on jotain niin tuttua. On taas syksy.

Arkistosta: Kesälle (ja muistille)

· joonasn – arkisto, oma pää, universumi

Kirjoitettu alun perin 17. toukokuuta 2010


Ensin ajattelin vain postata tämän kuvan, mutta etsiessäni jotain muuta löysin eräältä vanhalta kovalevyltä yhden vanhan tekstin, jossa on paljon kesänostalgiaa. Olkoon tuleva kesänne sellainen, jota tulette muistelemaan myöhemmin. Seuraavat rivit on kirjoitettu noin viisi vuotta sitten.

Muistan. Olin alle kolmen, uin parkettilattiaa pitkin rivitalon päätyhuoneistomme keittöstä olohuoneeseen (tai toisinpäin, en tiedä) maaten mahallani naapurin samanikäisen tytön kanssa.

Muistan. Olin ensimmäisellä luokalla. Olin ihastunut toisella luokalla olevaan tyttöön, hän oli kauneinta mitä olin koskaan siihen mennessä tiennyt. Ystävystyin tytön veljen kanssa, ja menin eräs iltapäivä heidän kotiinsa. Maailman kaunein tyttö teki keittiössä pakastimen päällä matematiikan tehtäviään ja kysyi minulta: ”Saanko kysyä sinulta jotain?” Minä sanoin: ”Saat”, luullen hänen kysyvän jotain matematiikkaan liittyvää. ”Tykkäätkö sinä minusta?”, hän kysyi. Sanoin: ”En.”

Muistan kuinka alaluokilla ollessani isoveljeni häpesi minua kun seisoin aamunavauksessa villasukat jalassa. En nähnyt siinä mitään väärää.

Muistan kuinka rakastunut olin monta vuotta ala-asteella yhteen ja samaan tyttöön. Ja kuinka hän särki sydämeni kerta toisensa jälkeen. Tunsin itseni vankkumattomaksi romantikoksi, olin jopa ylpeä siitä, ja olin varma, että oikeus toteutuu ja saan hänet vielä joskus.

Muistan ala-asteaikojen pitkät, loppumattomilta tuntuvat kesäillat ja pitkät kesät. Muistan istuneeni leikkimökin katolla kevätjuhlan jälkeen, uudet koripallotossut jalassa. Oli kuuma, kaikki muut olivat jo lähteneet. Oloni oli rauhallinen, toiveikas, odottava mutta ei kärsimätön. Muistan kuinka valkealta sora näytti Seuralan pihalla ja kuinka vihreät koivukujan uudet lehdet olivat auringon paisteessa.

Muistan kesäiltojen uintireissut, muistan vuotta vanhemman tytön josta pidin hetken aikaa, myöhemmin sain kuulla että hän tunsi samoin. Silloin oli jo liian myöhäistä tehdä asialle mitään, olimme ajautuneet erillemme. Tunsin että meillä oli samankaltainen huumorintaju. (-”Mikä ajaja ei osaa ajaa?” -”Ruuvimeisseli!”)
Mielestäni hän oli kaunis nauraessaan, ja hänellä oli luonnonpunaiset hiukset ja pisamia. Minua ei häirinnyt edes se, että hänen isäpuolensa oli kylän suurin maanviljelijä.

Muistan kuinka johonkin aikaan (yhden kesän ajan) kaikilla oli tapana iltaisin kokoontua koulun kentälle, ja kuinka ilmassa oli jotain, kihelmöintiä siitä, saisinko tänään juteltua jonkun tietyn tytön kanssa, nauraisiko hän jutuilleni, olisinko hetken hänen maailmansa keskipiste. Ilmapiiri oli vapautunut, kaikki olivat ystäviä keskenään, tietäen hetken katoavaisuuden, tiedostaen oman lapsuutensa ja nuoruutensa menevän äkkiä. Seuraavana kesänä kaipasin noita iltoja ja toivoin niiden jatkuvan, vaikka tiesin taian kadonneen pitkän ja pimeän talven aikana.

Muistan luokkaretkemme, pitkän bussimatkan, leirikeskuksen, kielletyn hedelmän liikkuessamme öisin, pokerinpeluun, tyttöjen pitkät yöpaidat, sen kuinka hämmästyin aamuyöstä lintujen äänien sinfoniaa auringon noustessa korkeiden mäntyjen ylle. Muistan opettajien muovisten kauppakassien läpi näkyneen ”ALKO”-tekstin. Muistan muistelleeni tuota matkaa vuosikausia kaiken tapahtuneen jälkeen. Ihminen on tietyn ikäinen vain hetken aikaa, viettää tietyssä paikassa silmänräpäyksen ajan, ja tajuaa vasta tuon hetken mentyä mitä se oikeasti merkitsi ja liian usein katuu sitä, ettei tajunnut nauttia silloin kun oli sen aika.

Muistan kuinka eräs tyttö sai suuresta kivestä ohimoonsa kerran uimarannalla, kun hänen serkkunsa yritti heittää kiveä veteen ja epäonnistui. Muistan sen äänen.

Muistan kuinka kesähelteellä jätimme kengänjälkiämme tien halkeamien korjauksessa käytettyyn pikeen. Muistan kuinka kerran kaukana toisella laidalla kylää upotin peukalonpään kokoisen kiven mustaan notkeaan pikeen ja peitin sen siihen. Muistan miettineeni kuinka kauan se siinä pysyisi. Muistan sillä hetkellä tajunneeni ajan, itseni, tien asfaltin suhteen.

Muistan kaatuneeni pyörällä kun kokeilin kaverini yllyttämänä ajaa pyörää oikea käsi vasemmassa sarvessa ja vasen oikeassa. Muistan kuinka lippalakkiini jäi jälki pääni osuessa soratiehen.

Muistan kuinka ihmeelliseltä minusta tuntui kun ensimmäisen kerran oli etelässä kesällä, ja siellä oli yöllä pimeää.

Muistan kun kaiversin kotini lähellä pikkumettässä olevaan mäntyyn nimikirjaimeni linkkuveitsellä. Muistan naapurin poikatytön lippalakin.

Muistan kuinka erään parhaan ystäväni luona hoidossa ollessani päiväunet piti aina nukkua kasvot seinään päin. Samassa hoitopaikassa muut pilkkasivat pyörääni, sanoivat laittaneensa naulan kumien läpi. Muut pitivät raaoista perunoista, minä en.

Muistan kuinka kieltäydyin antamasta suukkoa eräälle tytölle tienhaarassa. Hän luuli että olin suuttunut. En ollut, pelkäsin.

Muistan majan, aukean paikan tiheän katajapensaikon keskellä. Vain me kaksi tiesimme mistä sinne päästään.

Muistan saaneeni uuden ystävän ensimmäisellä luokalla. Hän on vieläkin aivan saman näköinen.

Muistan kesäisten kaupunkireissujen jälkeen autossa olleen ällöttävän makean kuuman mansikoiden hajun. Muistan kuinka kesäisin takaovemme oli aina auki, yölläkin. Muistan takapihalta lähteneen polun parhaan ystäväni luo. Muistan kuinka naapurin pappa söi Sisuja tupakanpolttamisen sijasta.

Muistan isoveljen mopojen rassauksen liiterissä. Siellä oli aina hämärää ja kosteaa. Muistan kuinka saunan ikkunasta lauteilla istuessaan näki suoraan oliko isoveli liiterissä. Liiterissä oli myös vara-avain, piilossa, roikkuen ruskeasta solmitusta nauhasta oven vieressä ylhäällä.

Muistan kuinka paras ystäväni veti minua turpaan kun en lähtenyt heidän kanssaan kauppaan. Heidän kauppareissunsa kestivät yleensä noin puoli vuorokautta, ja minun oli mentävä syömään ja saunaan. Olin oppinut välttämään niitä matkoja.

Muistan kuinka etupihan portaiden sivujen tummanharmaa rappaus lähti irti jos sitä vähänkin yritti. Muistan etupihan perällä naapurin papan puolella olleen suuren puisen autonkorjaustelineen, johon auto ajettiin että sen pohjan alla pystyi melkein seisomaan. Mielestäni se oli ihmeellinen rakennelma. En koskaan nähnyt ainoatakaan autoa sen päällä.

Muistan kuinka kävelin postilaatikolle kesäaamuna. Meidän postilaatikkomme oli ainoa metallinen koko rivistä. Postilaatikoilta näki pitkälle kumpaankin suuntaan tietä, toiselta puolelta pitkälti ohi Hassisen talon ja toiselta Ronkaisten mutkaan asti, jonka jälkeen alkoi jo iso tie. Postilaatikolta kun katsoi pellon yli, näki ison tien ja koulun joka näkyi paksun ja synkän kuusiaidan takaa.

Muistan kuinka talvella hukkasin luistimen suojani hankeen kävellessäni pellon viertä kentälle. Löysin ne kuitenkin keväällä, mutta jouset olivat venyneet niin että ne olivat käytännössä käyttökelvottomat. Ja olin muutenkin jo saanut uudet suojat.

15/09

· joonasn – oma pää

Yksitoista vuotta sitten näinä päivinä satoi räntää: ”13. syyskuuta 2004 klo 8:43: Heräsimme, sataa räntää.” Nyt on ollut kaunista ja lämmintä, ja sen purkautuneen lankakeränkin pää on löytynyt, ja kerä on taas tallessa, ei levinneenä ympäri asuntoa, asuinaluetta, öistä hautausmaata ja sen harvoja valoja. Ei sillä että en osaisi kävellä hautausmaan läpi pimeässäkin: se reitti on iskostunut vuosien kulkemisen myötä syvälle selkärankaani. Eli ei hätää, löydän kyllä tieni, vaikka pimeässä. Ja jos epäröin, tiedän että tukiverkko antaa valo- ja äänimerkkejä. Merkitsee polun reunat kuunvalossa kiiltävällä kissankullalla. Syksy. Pienemmän basilikan – sen ihan pienen – siirsin jo sisälle, suurempi saa keinua parvekkeella niin kauan kuin pärjää siellä omat pimeät yönsä.