Vaikka en valmistele tai vietä joulua muuten kuin maalaamalla lähipiirille kortteja, tunsin itseni aiemmin tänään hetkittäin hyvin voimattomaksi. Kilttien listalla on tänä vuonna neljätoista kotitaloutta, aatoksi ympäri maailmaa ehtii ehkä kuusi kaunista korttia, lopuista tulee valitettavasti uudenvuodenkortteja. Paahdoin leipää hellan paljaalla levyllä ja katsoin toisella silmällä Gilmore Girlsiä. Kamppailin koko päivän turhaan kakkoskoneeni kanssa, ilmeisesti kaksitoistavuotiaan Thinkpadin kovalevy alkaa viimeinkin vedellä viimeisiään. Jossain vaiheessa tajusin energiattomuuteni syyn: olen ollut ihmisten kanssa tekemisissä viisi päivää putkeen. Se on harvinaista, varsinkin näillä pimeyksillä, liukkauksilla. Jotka ovat kuitenkin olleet huomattavasti kevyempiä kuin viime vuonna tähän aikaan. Energiatasot nousivat tietysti heti kun tapasin vanhoja ystäviäni jotka pitivät lyhyen varikkokäynnin kotikonnuillani ennen jatkamistaan pohjoiseen, oikean joulun viettoon. Kävelin takaisin kotiin keskustasta, katuja peittävä märkä sorainen jää oli saanut päälleen pitävämmän huurteen ja hymyilin koko matkan kotiin.
Category Archives ⇒ oma pää
Kirjoja part VII
Viimeksi luettuja tai kesken olevia: Rosa Liksomin Hytti nro 6, Haruki Murakamin The Wind-Up Bird Chronicle (kesken), John Kennedy Toolen Typerysten salaliitto (kesken), Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta (kesken), Stephen Kingin Doloreksen tunnustus (kesken), Pauli Kallion Sarjakuvanovellit 1984-2009, John Irvingin Kaikki isäni hotellit. Tekosyynäni käytän yleistä kiirettä, vuodenajan pakollisia menoja ja vielä pakollisempaa pimeyttä. Ja tietysti Netflixiä. Goes without saying. Ylettömästä suoratoistopalveluiden käytöstä puhuminen kevyeen sävyyn on ollut jo pitkän aikaa in.
Lukemista odottavat ainakin Hanif Kureishin Musta albumi, Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo, Murakamin 1Q84 ja Kafka rannalla, Stephen Wrightin Meditations in Green ja luultavasti vielä pari muuta – ja ainakin pari ikuisuusprojektia.
02/12
Hämärä karkaa uudeksi päiväksi, lumi nousee maasta pitkin puiden runkoja, latvojen hiljaisuus hiipuu, haukka istuu turkoosin pilven lonkalla ja katselee matona luikertelevaa junaa.
Rosa Liksom, Hytti nro 6, s. 31, WSOY 2011.
Aamulla uneni karkaa liian aikaisin, olen työpöydän ääressä aamuteeni ja internetini kanssa jo ennen seitsemää. Avaan toisen ikkunan verhot kokonaan, ja seuraan kuinka yöllä valkoiseksi muuttuneen pihapiirin värit vaihtuvat auringon hiljalleen noustessa. Jossain vaiheessa siirryn sohvalle katselemaan sinistä ja pilvetöntä taivasta. Kuuntelen hiljaisella Brian Enon Discreet Music -levyä, hengitän musiikin mukana punaisen peiton ja sinisen taivaan alla, näen kuun juuri ja juuri pilkistävän parvekkeeni katon reunan alta.
12/11
Kun viettää viikon arkipäivät flunssassa torkkuen ja pyörien on hyvää aikaa miettiä hitaan elämän rutiinien tärkeyttä. Unohdin päiväkirjani ystävän luo viime viikolla. Siihen kirjoittaminen ei ole useasti muuta kuin päivän tapahtumien muistiin merkkaamista parilla rivillä. Olen aiemminkin stressannut jos en kirjoita siihen päivittäin (ja se johtui luultavasti siitä, että en ymmärtänyt miksi stressasin siitä: miksi on tärkeää että muistan minä päivinä kävin lähikaupassa viime viikolla?). Nyt olen tajunnut miksi: olen viimeisen puolentoista vuoden aikana saanut siitä huomaamattani itselleni Tärkeän Rutiinin. Tiedättehän, sellaisen jota kaipaa jos sitä ei ole. Sellaisen rutiinin, jota kirjoittajan sanotaan tarvitsevan. Se oli hienoa huomata siksi, että sen myötä tajusin, että vaikka suurempi kirjoittaminen ei ole vielä samalla rutiinitasolla, niin pienempi on. Mikä tarkoittaa sitä, että luultavasti se suurempi kirjoittaminenkin on mahdollista saada samalla tavalla päivittäiseksi, luonnostaan pakolliseksi. Mikä itse asiassa oli sen päiväkirjakirjoittamisen alkuperäinen idea, tai ainakin pieni toive sen idean taustalla: ”ehkä tästä saattaisi olla jotain apua?”.
Muita rutiineja, jotka auttavat elämääni: kuittien kerääminen ja säilyttäminen (auttaa ruokailun ja rahankäytön suunnittelua ja kaupassa käymistä, ei tarvitse mennä tyhjin mielin ostoksille tai miettiä päänsä puhki mahdollisia ateriavaihtoehtoja), listojen tekeminen (todo, tobuy), rss-lukijan käyttö blogien seuraamiseen (tällä hetkellä niitä on 59), selaimen perinteiset bookmarkit (niitä on yhteensä varmaan parituhatta, vuoden alusta niitä on kertynyt tähän selaimeen 368 kappaletta). Suuressa mittakaavassa kaikki tämä vapauttaa aikaa myös itsetutkiskeluun – kun kaikkea ei tarvitse pitää mielessä ja miettiä erikseen – ja sitä kautta itsensä kehittämiseen. Kaikki nuo aiemmin mainitsemani rutiinit auttavat järjestämään elämääni siihen suuntaan, että sen puitteet olisivat mahdollisimman hyvät kaikenlaiselle luomistyölle sekä rauhalliselle ja mielekkäälle elämälle, sellaiselle jonka haluan. Aiemmin oravanpyörässä ollessani siihen ei ollut aikaa tai mahdollisuutta. En usko että olisin ehtinyt keksiä kaikkea tätä silloin. Mikä on vähän outoa, useinhan sanotaan että päivätyön tuoma rutiini on jotenkin elämänhallintaa kasassapitävä voima?
26/10
On taas sellainen päivä. Herään ensimmäistä kertaa viideltä. Luen Haruki Murakamin The Wind-Up Bird Chroniclea pari tuntia, juon teetä. Yhdeksän tienoilla menen takaisin sänkyyn ja nukun vielä pari tuntia lisää. Välttelen kaikkea mitä pitäisi tehdä, ja vain tehdäkseni edes jotain käyn ulkona viemässä viikonloppuna kirjoitetun postikortin lähikaupan postilaatikkoon. Kun palaan laitan pyykit koneeseen ja siivoan keittiön tasot. Silti koen riittämättömyyttä. En jaksaisi imuroida. Pystyn keskittymään viisitoista minuuttia kerrallaan. Kirja, internet, Netflix. Netflix, kitara, internet. En puhu koko päivänä sanaakaan jos pyykkitelineen alle tippuneille vaatteille mutistuja kirosanoja ei lasketa. Ehkä laulan illalla suihkussa. Kuuntelen Leonard Cohenin Take This Waltzin pari kertaa peräkkäin. Se aiheuttaa jotain nostalgian värittämiä oloja, joita en ehdi purkaa ajatuksiksi tai sanoiksi, ja sitten on taas kulunut viisitoista minuuttia, aika tehdä jotain muuta. Ikävöin jotain, mutta en tiedä mitä. Tai tarkemmin sanottuna en usko aivojani kun ne yrittävät pyörittää ajatuksiani aikoja sitten elämästäni kadonneiden ihmisten ympärillä. Ne ajatukset tulevat mieleen helposti, mutta ovat luultavasti kuitenkin vain oireita jostain muusta. Mikä on sekä helpottavaa että lievästi huolestuttavaa. En haluaisi tuhlata energiaani ikivanhojen asioiden ikävöimiseen. Tai minkä tahansa muunkaan. Ehkä tällaisina päivinä on vain järkevintä koittaa elää hyvin, kuunnella itseään ja yrittää pienin askelin löytää näiden oireilevien ajatusten taustalla olevat syyt. Tai jättää niiden miettiminen johonkin toiseen hetkeen, edessä on kuitenkin pitkä talvi ja paljon aikaa ajatella.
22/10
Tammikuussa suunnittelin saavani käsikirjoituksen ensimmäisen version valmiiksi tämän vuoden aikana. En tiedä mitä ajattelin. Kirjoitan koko ajan – enemmän tai vähemmän – ja tarinan kokonaiskuva on selkeytynyt huomattavasti verrattuna siihen mitä se oli vuosi sitten, mutta itse kirjoittaminen on edelleen hidasta. Elokuussa poistin työtiedostosta parikymmentä sivua monta vuotta sitten kirjoitettuja pätkiä, jotka tuntuivat ylimääräisiltä ja olemassaolollaan häiritsivät keskittymistäni ja tarinan eteenpäin menemistä. Mutta kaikesta huolimatta olen optimistinen, ja satunnaisista epätoivon hetkistä pääsen yli muistuttamalla itseäni siitä, että minulla ei ole mitään kiirettä: tarina ja teksti elää omaa elämäänsä, ja kun vain jaksan siirrellä kiviä kasasta toiseen kaikki on hyvin. Juuri tällä hetkellä olen kahden kohtauksen ristiaallokossa, en ole varma onko työn alla oleva kohtaus (joulukohtaus!) valmis vielä vai ei, enkä halua jättää sitä kesken jos siihen löytyy vielä lisää jotain: se tuntuu vielä jotenkin vajaalta.
Mutta kirjan hitaasta etenemisestä huolimatta olen tyytyväinen elämääni. Viimeisen vuoden aikana olen löytänyt täysin uudenlaisen rauhallisuuden, stressittömyyden, jonka johdosta olen pystynyt keskittymään minulle tärkeisiin asioihin ilman että aikataulut tai muiden ihmisten odotukset ahdistavat. Nautin yksinolostani enemmän kuin koskaan. Olen löytänyt kaikenlaista tekemistä, mikä pitää minut sen verran kiireisenä että en milloinkaan ehdi tylsistyä. Pidän huolta huonekasveistani, kirjoitan ja vastaanotan postikortteja, soitan ja opettelen pianoa, seuraan blogeja, terapiakirjoitan, seuraan ikivanhoja tv-sarjoja (Cheers, 3rd Rock From The Sun), kokkailen, puhun puhelimessa ystävieni kanssa, kirjoitan päiväkirjaa, luen, piirrän ja maalaan. Sisustan ja siivoan, opettelen ja korjaan. Nukun hyvin ja säännöllisesti, käytän huomattavasti vähemmän alkoholia kuin vuosi sitten tähän aikaan, ja vaikka olenkin loppukuusta aina täysin rahaton (re: lopputili josta meni 1500 € liikaa veroja koska en muistanut että verokortissani on kuukausikohtainen tuloraja, joten olen ollut koko vuoden käytännössä sen 1500 € miinuksella + työkkärin kolmen kuukauden karenssi koska irtisanoin itseni) uskon selviäväni tästä vuodesta ilman maksuhäiriömerkintöjä tai muitakaan suurempia vaikeuksia.
19/10
Ihmettelen kelloa: se on vasta vähän vaille seitsemän illalla. Tuntuu siltä, että se olisi jo kymmenen. Elän hiljaiseloa, en käy lähikauppaa kauempana. Lähetän ja saan postikortteja. Katson liikaa Netflixiä ja pelaan tunteja putkeen kaksikymmentä vuotta vanhoja tietokonepelejä. Olen päivissä sekaisin. Luen vähän (Irvingin Kaikki isäni hotellit) ja kirjoitan vielä vähemmän. Mutta tämä on kaikki suunniteltua (vakuutan itselleni), ensimmäinen osa valmistautumisesta pitkään pimeään talveen. En siis stressaa. Aamuisin mittaan verenpaineeni. Se on normaaleissa lukemissa, ei koholla. Jossain vaiheessa päivää kirjoitan edellisen päivän muistiin parilla rivillä. Maanantain täydellinen haaskaaminen tuottaa edelleen nautintoa, vaikka en ole käynyt päiväduunissa vuoteen. Nukahdan helposti, herään ennen aamupäivää ilman ongelmia. En näe unia – tai jos näen, unohdan ne heti herättyäni. Kastelen basilikat aina kun muistan, luultavasti kuitenkin liian harvoin.
09/10
Kun on ollut viikon muualla, on miellyttävää palata omaan rauhalliseen, puhtaaseen ja siistiin asuntoon. Ehdin jo unohtaa kuinka viihdyn täällä. Pari viikkoa sitten toteutettu siivousprojekti on vähentänyt yleistä sekasortoisuutta ja pitänyt mielialan korkealla vaikka nyt voi jo ajatella pitkän pimeän talven tulevan ihan kohta. The lazy float down the river summer on taas tältä vuodelta ohi. Sisällä on edelleen vähän kylmä, mutta onneksi keskuslämmitys oli laitettu päälle poissaoloni aikana. Päivät menevät nopeaa. Hyvät ystäväni lähtivät reissuun ja palaavat vasta jouluksi. Olen rauhallinen, takaisin omassa arjessani, tyytyväinen, hetkittäin jopa onnellinen?
At lunchtime I bought a huge orange—
The size of it made us all laugh.
I peeled it and shared it with Robert and Dave—
They got quarters and I had a half.
And that orange, it made me so happy,
As ordinary things often do
Just lately. The shopping. A walk in the park.
This is peace and contentment. It’s new.
The rest of the day was quite easy.
I did all the jobs on my list
And enjoyed them and had some time over.
I love you. I’m glad I exist.
Arkistosta: ”There is a rush to normal in many of us that closes us off, not only to the depth of our own suffering but also, as a consequence, to the suffering of others.”
Kirjoitettu alun perin 6. elokuuta 2013
Trauma is not just the result of major disasters. It does not happen to only some people. An undercurrent of trauma runs through ordinary life, shot through as it is with the poignancy of impermanence.
Mark Epstein, The Trauma of Being Alive @ NYTimes.com
Kts. myös edellinen kirjoitus.
21/09
Olin perjantain ja lauantain nostalgian vallassa. Sen aiheutti ensin erään vuosia vanhan logodesignin etsiminen tietokoneelta ja erinäisiltä muilta tallennusmedioilta. Tiedostoa ei löytynyt, eikä se ollutkaan mitenkään tärkeää, mutta etsiessä törmäsin kymmeniin vanhoihin tekstinpätkiin ja valokuviin, muistoihin jotka olin ehtinyt jo unohtaa monta kertaa. Seuraavaksi sain päähäni käydä läpi muutaman sekalaisen muuttolaatikon kellarin häkkivarastosta ja asunnon kaapeista. Laatikoista löysin lisää unohtuneita ihmisiä ja tapahtumia. Rakkauskirjeitä, yhdessä mukana jopa kaksi eri väristä hiuskiehkuraa, käsittämätöntä: niiden entisen omistajan kanssa en ole ollut yhteydessä kolmeentoista vuoteen. Sosiaalisen median profiilikuvassaan hän makaa hymyillen nurmikolla komean sänkikasvoisen miehen vieressä, aurinko leikkii heidän onnellisilla kasvoillaan. Suljen välilehden nopeasti, yritän ajatella jotain muuta. Nopeasti irtirevityille paperinpaloille kirjoitettuja viestejä lähtemisistä ja tulemisista; postikortteja joiden teksteissä ihmiset väittävät että eivät ole sellaisia ihmisiä jotka lähettävät ikinä kortteja mutta tässä tämä nyt on; kohta kaksikymmentä vuotta vanhoja valokuvia. (Nyt kaikki omistamani analogiset valokuvat, negatiivit ja polaroidit ovat yhdessä kenkälaatikossa makuuhuoneen kaapin hyllyn perimmäisessä nurkassa. Sieltä käsin ne tuskin pystyvät enää vaikuttamaan mielialaan. Mutta on kai hyvä tietää että ne ovat siellä, olemassa, kuitenkin?) Myös ikivanhojen paperisten tiliotteiden tapahtumien viestikentät – ”oo siellä jossain mun” – aiheuttivat lähes sietämätöntä kaihoa, joka on onneksi jo laantunut. Sen tilalle on tullut epämääräinen ja haalea surumielisyys, jossa on jotain niin tuttua. On taas syksy.