Kirjoitan tätä makuuhuoneeni pienellä työpöydällä ikivanhalla Thinkpadillani, jonka käyttöjärjestelmä on edesmenneen ystäväni säätämä fuckyoulinux (Debian). Luulin tämän koneen olevan mennyttä, mutta niin tämä vain tässä hurisee ja suoltaa tekstiä ruudulle. Macbookini on väliaikaisesti telakalla odottamassa toimivaa virtalähdettä. Ensisijaisesti tämän koneen pitäisi olla offline, pelkästään kirjoituskone, mutta menkööt testailun piikkiin. Eilen yritin opiskella ja opiskelinkin kuinka irronneen näppäimistön kirjaimen (tai tässä tilanteessa alaspäinnuolen) saa paikoilleen. Ei saa, alle puolen millimetrin metalliosat näppäimen alla ovat vääntyneet, joten näillä mennään. Tällä ei onneksi pyöri suoratoistopalvelut, ja ennen toiminut pilvipalvelintallennus ei näköjään sekään toimi enää. Palaan siis takaisin muistitikkujen aikaan, mikä onkin jo tullut taas tutuksi kun olen kiikuttanut proosaryhmän kotitehtäviä tulostettavaksi lähikirjastoon, joka sijaitsee kätevästi samassa pihassa kuin proosaryhmä. Jos kaipaan liikkuvaa kuvaa sängyssä nautittavaksi, voin valita kohtuullisen suppeasta DVD-hyllystäni esimerkiksi Villiä Pohjolaa, sillä DVD-asema tästä sentään löytyy. (Sitä taas ei löydy monista uudemmista värkeistä, pöytäkoneeni on viimeisin Mac Mini, josta sellainen löytyy, sekin jo yli kymmenen vuotta vanha malli. En valita, pärjään hyvin näillä.) Tekee hyvää, kun on sen verran tilaa ja laitteita, että kaikkea ei tarvitse multipaskata saman pöydän ääressä, jolloin keskittyminen väkisinkin herpaantuu eikä mistään tule lopulta mitään.

Syksyn seesteisyys ja tulevan talven odotus on aiheuttanut tyytyväistä rauhallisuutta muutenkin. Olen lukenut enemmän kuin aikoihin (uusin kirjalistaus tulee taas lähiaikoina), huomaan asettuvani helposti turvallisiin rutiineihini, riittämättömyyden tunne pysyy suurimmaksi osaksi kaukana, kaikkeen tähän auttavat Wanhat Cunnon Terweet Elontawat, kuten rytmien säännöllisyys, alkoholinkäytön minimointi, et cetera, et cetera. Kyllä te tiedätte, kukaan meistä ei nuorene.

Eilen sain yhteydenoton vanhalta ystävältäni: hän oli etsinyt facebookista sieltä taannoin piilottamaani kuvakansiota Maailman Komein Mustelma, sitä löytämättä. Halusi näyttää kaverilleen, joka kehui hienoa mustelmaansa, että minkälainen on oikea mustelma. Ainakin viisitoista vuotta vanhaan tarinaan ja sen kuvalliseen dokumentointiin liittyy olennaisesti mökkilaiturilla tapahtunut ex-tyttöystäväni hiusten parturointi, kolmijalkainen jakkara ja kylki edellä rantakiveen taaksepäin siltä jakkaralta istualtaan kaatunut allekirjoittaja. Jep, jakkaran taaimmainen jalka meni laiturin lankkujen väliin. Mustelma ulottui parhaimmillaan reidestä melkein kainaloon, napaan ja perseeseen. Hyvä että tuli dokumentoitua, oli piristävää kuulla että siitä puhutaan edelleen.

Koronaväsymystä, pitkään talveen kyllästymistä, aurinkoisista pakkaspäivistä nauttimista. Riittämättömyyden tunteita, anhedoniaa, tylsistymistä neljän seinän sisällä kun juuri mikään tekeminen ei kiinnosta. Vahvaa suoratoistopalveluiden väärinkäyttöä. Pitkiä säännöllisiä yöunia, herääminen ilman kelloa: ikkuna auki, vaatteet päälle, ovi keittiöön auki, puinen elegantin muotoinen ovistopperi. Kävely olohuoneeseen ja työpöydän ääreen, tietokoneen herätys, netistä Radio Helsinki. Keittiöön: vedenkeitin päälle ja vitamiinitabletit + verenpainelääkkeet. Aamutoimet wc:ssä. Koko ajan kasvavasta teevalikoimasta (kiitos ystävälleni A:lle) jotain hyvää ja teekupin kanssa työpöydän ja internetin ääreen.

Muutaman ikivanhan sarjakuvan uusien sivujen tsekkaus, uutisotsikoiden nopea läpiselaaminen, rss-lukijan kymmenien blogifeedien päivitys ja lueskelu. Päivällä kotona hääräilyä, ehkä kävelylenkki valoisaan aikaan, semilaiskaa messengeröintiä lähipiirin kanssa. Kirjoittaminen ei innosta joten ei sitten kirjoiteta, maalaaminen tuntuu päämäärättömältä (mitä vikaa on päämäärättömyydessä?), lukeakaan ei jaksa ihan loputtomiin. Keskittymiskyky vaihtelee. Kokkailua, ei valmisruokaa. Spagettia ja linssi-pinaatti-pakastevihannes-tomaattikastiketta, jota on ilo syödä kylmänä keskellä yötä paahtoleivän päällä. Tuntuu siltä kuin kaikki junnaisi paikallaan, mitään ei tapahdu (nii-i, Sherlock), mutta miksi pitäisi aina tapahtua jotain, mitä vikaa on samankaltaisissa rauhallisissa päivissä yksin kotona?

Ahdistavimmissa riittämättömyyden tunteen hetkissä – joita ei onneksi ole kovin usein – muistutan itseäni siitä, että olen tehnyt asioita: viime vuonna valmistuin visualistiksi ja loppuvuodesta osallistuin kolmen kuukauden ”– – intensiiviseen Luovuutta Lasitalossa [IG] learning-by-doing koulutukseen, jossa rakennettiin luoville aloille uusia avauksia ja areenoja pandemian jälkeiseen maailmaan; luoden hyvinvointia, terveyttä ja elinvoimaa alueille, ihmisille ja yrityksiin taiteen keinoin.” Juuri ennen joulua olin mukana tekemässä Ruotomielen joulubiisiin musavideota. Olen ostanut laadukkaampia maalaustarvikkeita (mm. Derwent Inktense -värejä) ja kyniä ja hetkittäin saanut niistä tosi inspiroivia fiiliksiä. Pitäisi muistaa, että ei aina tarvitse olla koko ajan 4K FULL HD, joskus riittää 480p. Armollisuutta itselle ja muille.