Jotkut sanovat että raha ei tee onnelliseksi. Jotkut eivät välitä pilkkusäännöistä varsinkaan lyhyissä lauseissa, ja varsinkaan blogiteksteissä. Jotkut ei tykkää kursiivista. Deal with it. Olen tehnyt elämääni rikastuttavia hankintoja internetin kauppapaikoilta ja paikallisista romukaupoista. Hankinnat ovat onnellistuttaneet minua. Hankintoihin tarvitsen rahaa, kuten kuka tahansa paitsi superjulkkikset, tässäkin tapauksessa tuhlasin edesmenneen Mutsini hyvin maltillista ja kohta entistä perintöä. Hänen siskonsa ajaa pienen keltaisen Kiansa luokseni ja lähdemme huonekalukaupoille. Hän myös antaa minulle itse 70-luvulla kansalaisopiston kurssilla tekemänsä lipaston, joka sopii korkeudeltaan makuuhuoneeni pienen työpöydän jatkoksi.
Paikallisen melkein purkukuntoisen marketin toisen kerroksen romukauppa – anteeksi, toisen käden tavaramyymälä – on oiva tapa päästä eroon ylimääräisestä rahasta ja tilasta. He loistavat myös käsine- ja päähinevalikoimallaan, koska samassa tilassa toimii myös löytötavarapalvelu. Jos etsit käytettyä juomapulloa, on valittavanasi noin joogasalillinen (toisten ihmisten eritteiden jämiä). Mikäs siinä. Tällä kertaa mukaani tarttuu jo aiemmin netistä bongaamani lukittava kuuden laatikon laatikosto rullalla (ISKU) ja romanialaiseksi paljastunut pieni täyspuinen sarjapöytä! Sarjapöytä, mikä ihana sana ja asia. Linkki toimii sen aikaa, että huomaavat myyneensä sen. Torissa hinnat ovat korkeammat kuin paikan päällä, ihan vain heads uppina kuten sanotaan. Hankintani ovat aina kohtuullisen kilttejä ja vaatimattomia, ja 90% ajasta käytettyjä. Tästäkin on todennäköisesti kiittäminen Mutsiani, ja 90-luvun kirpparikulttuuria, jolloin oppi hankkimaan melkein kaiken käytettynä. Aikuisiällä köyhyys on tietysti rajoittanut hankintoja, ja tulee rajoittamaan taas ennemmin kuin myöhemmin. Kaikki tulee olemaan hyvin sittenkin, ja minulla on kaikki tämä ihana tavara rumpukone vanhat punnukset puupalikassa uudet vaatteet alennusmyynnistä tietokone kaksi pulloa yleispuhdistussuihketta ja kengät ja laskin 70-luvulta kolme pöytää jokainen toistansa pienempi!
* * *
Blogilla oli syntymäpäivä viime viikolla! Go you blogi. Go you. On asioita, joita en ole sinulle vielä kertonut. Stick around.
Tänään ostin itseni onnelliseksi: orkidea sai tekoauringon. Tämä on testi. Mietin ostanko 
(Kuvassa näkyy myös hyvin lukion äidinkielenopettajaani kovasti ärsyttänyt käsialani piirre: älyttömän pitkät sanavälit. Tästä tavasta olen sittemmin oppinut eroon.)
Kirjoituksessa mainittu pyörä telakalla olohuoneessani pari vuotta sitten. Pyörä – joka ei ole Jopo vaan Strada – on hankittu joskus 70-luvulla Kemissä isäni vaimolle, joka on kuulemma ”syhkässyt sillä Simoa myöten ympäri Kemiä”, mistä se aikoinaan kulkeutui mummilaani, ja on siis ollut minulla tuosta keväästä 2003 saakka, viime vuodet ajokelvottomana (jalkajarrusysteemi jumitti lopulta niin pahasti, että sillä ei voinut ajaa), mutta nyt se on jo korjattu ja ajokelpoinen: juuri ennen nykyisten lumien tuloa ystäväni ja naapurini vei oman pyöränsä huoltoon paikalliseen työpajakeskukseen ja otti samalla viallisen takarenkaan mukaan, joten tämäkin ikuisuusprojekti eteni. Pyörä pitää vielä keväällä huoltaa ja käydä läpi, vaatii todennäköisesti renkaiden kumien vaihdon, vanhoissa renkaissa ei ole juuri minkään vertaa kuviota jäljellä.
Viidentenä pääsiäispäivänä tein ystäväni avustuksella Hyvän Teon. Yllä näkyvä koiran pään muotoon pakotettu metallinen esine on koiran avaimenperä. Tämä oli koiran omistajan termi, ja koira oli kahden miehen seurueemme koiratuntijan mukaan avaimenperän perusteella todennäköisesti husky-merkkinen, ja tämän seikan koiran omistaja myöhemmin vahvisti. Itse mietimme aiemmin mikä se on suomeksi, se sotaleffoistakin tuttu dog tag. Avaimen- tai koiranperä löytyi naapuruston kevyen liikenteen sillalta, sen kääntöpuolelle on kaiverrettu koiran nimi ja kaksi puhelinnumeroa. Kehittelimme traagisen tarinan siitä kuinka koira on kuollut jo aikapäiviä sitten, puhelinnumeroiden takana elävät ihmiset eronneet riitaisasti, ja kuinka revimme auki kaikki haavat lähettämällä heille kuvaviestin muistoksi entisestä yhteisestä elämästään ja koirastaan. Totuus on tarua tylsempää: koira on hengissä, mutta tapaamiseen ilmaantui vain mies ja lapsi, joten tarina ei kerro onko nainen kuollut vai ei. Mies oli iloinen (joten ehkä nainenkin elää), kiitti päivänsä piristyksestä ja kertoi avaimenperän kadonneen jo neljä tai viisi kuukautta sitten, ja että he olivat hankkineet sen kun koira oli vielä ihan pentu. En tajunnut kysyä kuinka vanha se nyt on, mutta päätellen metallin kulumisesta varsinkin killuttimen kääntöpuolelta en usko että se enää kovin pieni on.