Category Archives ⇒ universumi

09/10

· joonasn – oma pää, universumi

Kun on ollut viikon muualla, on miellyttävää palata omaan rauhalliseen, puhtaaseen ja siistiin asuntoon. Ehdin jo unohtaa kuinka viihdyn täällä. Pari viikkoa sitten toteutettu siivousprojekti on vähentänyt yleistä sekasortoisuutta ja pitänyt mielialan korkealla vaikka nyt voi jo ajatella pitkän pimeän talven tulevan ihan kohta. The lazy float down the river summer on taas tältä vuodelta ohi. Sisällä on edelleen vähän kylmä, mutta onneksi keskuslämmitys oli laitettu päälle poissaoloni aikana. Päivät menevät nopeaa. Hyvät ystäväni lähtivät reissuun ja palaavat vasta jouluksi. Olen rauhallinen, takaisin omassa arjessani, tyytyväinen, hetkittäin jopa onnellinen?

At lunchtime I bought a huge orange—
The size of it made us all laugh.
I peeled it and shared it with Robert and Dave—
They got quarters and I had a half.

And that orange, it made me so happy,
As ordinary things often do
Just lately. The shopping. A walk in the park.
This is peace and contentment. It’s new.

The rest of the day was quite easy.
I did all the jobs on my list
And enjoyed them and had some time over.
I love you. I’m glad I exist.

Wendy Cope

Arkistosta: ”There is a rush to normal in many of us that closes us off, not only to the depth of our own suffering but also, as a consequence, to the suffering of others.”

· joonasn – arkisto, oma pää, universumi

Kirjoitettu alun perin 6. elokuuta 2013

Trauma is not just the result of major disasters. It does not happen to only some people. An undercurrent of trauma runs through ordinary life, shot through as it is with the poignancy of impermanence.

Mark Epstein, The Trauma of Being Alive @ NYTimes.com

Kts. myös edellinen kirjoitus.

21/09

· joonasn – oma pää, pelit ja pensselit, universumi

Olin perjantain ja lauantain nostalgian vallassa. Sen aiheutti ensin erään vuosia vanhan logodesignin etsiminen tietokoneelta ja erinäisiltä muilta tallennusmedioilta. Tiedostoa ei löytynyt, eikä se ollutkaan mitenkään tärkeää, mutta etsiessä törmäsin kymmeniin vanhoihin tekstinpätkiin ja valokuviin, muistoihin jotka olin ehtinyt jo unohtaa monta kertaa. Seuraavaksi sain päähäni käydä läpi muutaman sekalaisen muuttolaatikon kellarin häkkivarastosta ja asunnon kaapeista. Laatikoista löysin lisää unohtuneita ihmisiä ja tapahtumia. Rakkauskirjeitä, yhdessä mukana jopa kaksi eri väristä hiuskiehkuraa, käsittämätöntä: niiden entisen omistajan kanssa en ole ollut yhteydessä kolmeentoista vuoteen. Sosiaalisen median profiilikuvassaan hän makaa hymyillen nurmikolla komean sänkikasvoisen miehen vieressä, aurinko leikkii heidän onnellisilla kasvoillaan. Suljen välilehden nopeasti, yritän ajatella jotain muuta. Nopeasti irtirevityille paperinpaloille kirjoitettuja viestejä lähtemisistä ja tulemisista; postikortteja joiden teksteissä ihmiset väittävät että eivät ole sellaisia ihmisiä jotka lähettävät ikinä kortteja mutta tässä tämä nyt on; kohta kaksikymmentä vuotta vanhoja valokuvia. (Nyt kaikki omistamani analogiset valokuvat, negatiivit ja polaroidit ovat yhdessä kenkälaatikossa makuuhuoneen kaapin hyllyn perimmäisessä nurkassa. Sieltä käsin ne tuskin pystyvät enää vaikuttamaan mielialaan. Mutta on kai hyvä tietää että ne ovat siellä, olemassa, kuitenkin?) Myös ikivanhojen paperisten tiliotteiden tapahtumien viestikentät – ”oo siellä jossain mun” – aiheuttivat lähes sietämätöntä kaihoa, joka on onneksi jo laantunut. Sen tilalle on tullut epämääräinen ja haalea surumielisyys, jossa on jotain niin tuttua. On taas syksy.

Arkistosta: Kesälle (ja muistille)

· joonasn – arkisto, oma pää, universumi

Kirjoitettu alun perin 17. toukokuuta 2010


Ensin ajattelin vain postata tämän kuvan, mutta etsiessäni jotain muuta löysin eräältä vanhalta kovalevyltä yhden vanhan tekstin, jossa on paljon kesänostalgiaa. Olkoon tuleva kesänne sellainen, jota tulette muistelemaan myöhemmin. Seuraavat rivit on kirjoitettu noin viisi vuotta sitten.

Muistan. Olin alle kolmen, uin parkettilattiaa pitkin rivitalon päätyhuoneistomme keittöstä olohuoneeseen (tai toisinpäin, en tiedä) maaten mahallani naapurin samanikäisen tytön kanssa.

Muistan. Olin ensimmäisellä luokalla. Olin ihastunut toisella luokalla olevaan tyttöön, hän oli kauneinta mitä olin koskaan siihen mennessä tiennyt. Ystävystyin tytön veljen kanssa, ja menin eräs iltapäivä heidän kotiinsa. Maailman kaunein tyttö teki keittiössä pakastimen päällä matematiikan tehtäviään ja kysyi minulta: ”Saanko kysyä sinulta jotain?” Minä sanoin: ”Saat”, luullen hänen kysyvän jotain matematiikkaan liittyvää. ”Tykkäätkö sinä minusta?”, hän kysyi. Sanoin: ”En.”

Muistan kuinka alaluokilla ollessani isoveljeni häpesi minua kun seisoin aamunavauksessa villasukat jalassa. En nähnyt siinä mitään väärää.

Muistan kuinka rakastunut olin monta vuotta ala-asteella yhteen ja samaan tyttöön. Ja kuinka hän särki sydämeni kerta toisensa jälkeen. Tunsin itseni vankkumattomaksi romantikoksi, olin jopa ylpeä siitä, ja olin varma, että oikeus toteutuu ja saan hänet vielä joskus.

Muistan ala-asteaikojen pitkät, loppumattomilta tuntuvat kesäillat ja pitkät kesät. Muistan istuneeni leikkimökin katolla kevätjuhlan jälkeen, uudet koripallotossut jalassa. Oli kuuma, kaikki muut olivat jo lähteneet. Oloni oli rauhallinen, toiveikas, odottava mutta ei kärsimätön. Muistan kuinka valkealta sora näytti Seuralan pihalla ja kuinka vihreät koivukujan uudet lehdet olivat auringon paisteessa.

Muistan kesäiltojen uintireissut, muistan vuotta vanhemman tytön josta pidin hetken aikaa, myöhemmin sain kuulla että hän tunsi samoin. Silloin oli jo liian myöhäistä tehdä asialle mitään, olimme ajautuneet erillemme. Tunsin että meillä oli samankaltainen huumorintaju. (-”Mikä ajaja ei osaa ajaa?” -”Ruuvimeisseli!”)
Mielestäni hän oli kaunis nauraessaan, ja hänellä oli luonnonpunaiset hiukset ja pisamia. Minua ei häirinnyt edes se, että hänen isäpuolensa oli kylän suurin maanviljelijä.

Muistan kuinka johonkin aikaan (yhden kesän ajan) kaikilla oli tapana iltaisin kokoontua koulun kentälle, ja kuinka ilmassa oli jotain, kihelmöintiä siitä, saisinko tänään juteltua jonkun tietyn tytön kanssa, nauraisiko hän jutuilleni, olisinko hetken hänen maailmansa keskipiste. Ilmapiiri oli vapautunut, kaikki olivat ystäviä keskenään, tietäen hetken katoavaisuuden, tiedostaen oman lapsuutensa ja nuoruutensa menevän äkkiä. Seuraavana kesänä kaipasin noita iltoja ja toivoin niiden jatkuvan, vaikka tiesin taian kadonneen pitkän ja pimeän talven aikana.

Muistan luokkaretkemme, pitkän bussimatkan, leirikeskuksen, kielletyn hedelmän liikkuessamme öisin, pokerinpeluun, tyttöjen pitkät yöpaidat, sen kuinka hämmästyin aamuyöstä lintujen äänien sinfoniaa auringon noustessa korkeiden mäntyjen ylle. Muistan opettajien muovisten kauppakassien läpi näkyneen ”ALKO”-tekstin. Muistan muistelleeni tuota matkaa vuosikausia kaiken tapahtuneen jälkeen. Ihminen on tietyn ikäinen vain hetken aikaa, viettää tietyssä paikassa silmänräpäyksen ajan, ja tajuaa vasta tuon hetken mentyä mitä se oikeasti merkitsi ja liian usein katuu sitä, ettei tajunnut nauttia silloin kun oli sen aika.

Muistan kuinka eräs tyttö sai suuresta kivestä ohimoonsa kerran uimarannalla, kun hänen serkkunsa yritti heittää kiveä veteen ja epäonnistui. Muistan sen äänen.

Muistan kuinka kesähelteellä jätimme kengänjälkiämme tien halkeamien korjauksessa käytettyyn pikeen. Muistan kuinka kerran kaukana toisella laidalla kylää upotin peukalonpään kokoisen kiven mustaan notkeaan pikeen ja peitin sen siihen. Muistan miettineeni kuinka kauan se siinä pysyisi. Muistan sillä hetkellä tajunneeni ajan, itseni, tien asfaltin suhteen.

Muistan kaatuneeni pyörällä kun kokeilin kaverini yllyttämänä ajaa pyörää oikea käsi vasemmassa sarvessa ja vasen oikeassa. Muistan kuinka lippalakkiini jäi jälki pääni osuessa soratiehen.

Muistan kuinka ihmeelliseltä minusta tuntui kun ensimmäisen kerran oli etelässä kesällä, ja siellä oli yöllä pimeää.

Muistan kun kaiversin kotini lähellä pikkumettässä olevaan mäntyyn nimikirjaimeni linkkuveitsellä. Muistan naapurin poikatytön lippalakin.

Muistan kuinka erään parhaan ystäväni luona hoidossa ollessani päiväunet piti aina nukkua kasvot seinään päin. Samassa hoitopaikassa muut pilkkasivat pyörääni, sanoivat laittaneensa naulan kumien läpi. Muut pitivät raaoista perunoista, minä en.

Muistan kuinka kieltäydyin antamasta suukkoa eräälle tytölle tienhaarassa. Hän luuli että olin suuttunut. En ollut, pelkäsin.

Muistan majan, aukean paikan tiheän katajapensaikon keskellä. Vain me kaksi tiesimme mistä sinne päästään.

Muistan saaneeni uuden ystävän ensimmäisellä luokalla. Hän on vieläkin aivan saman näköinen.

Muistan kesäisten kaupunkireissujen jälkeen autossa olleen ällöttävän makean kuuman mansikoiden hajun. Muistan kuinka kesäisin takaovemme oli aina auki, yölläkin. Muistan takapihalta lähteneen polun parhaan ystäväni luo. Muistan kuinka naapurin pappa söi Sisuja tupakanpolttamisen sijasta.

Muistan isoveljen mopojen rassauksen liiterissä. Siellä oli aina hämärää ja kosteaa. Muistan kuinka saunan ikkunasta lauteilla istuessaan näki suoraan oliko isoveli liiterissä. Liiterissä oli myös vara-avain, piilossa, roikkuen ruskeasta solmitusta nauhasta oven vieressä ylhäällä.

Muistan kuinka paras ystäväni veti minua turpaan kun en lähtenyt heidän kanssaan kauppaan. Heidän kauppareissunsa kestivät yleensä noin puoli vuorokautta, ja minun oli mentävä syömään ja saunaan. Olin oppinut välttämään niitä matkoja.

Muistan kuinka etupihan portaiden sivujen tummanharmaa rappaus lähti irti jos sitä vähänkin yritti. Muistan etupihan perällä naapurin papan puolella olleen suuren puisen autonkorjaustelineen, johon auto ajettiin että sen pohjan alla pystyi melkein seisomaan. Mielestäni se oli ihmeellinen rakennelma. En koskaan nähnyt ainoatakaan autoa sen päällä.

Muistan kuinka kävelin postilaatikolle kesäaamuna. Meidän postilaatikkomme oli ainoa metallinen koko rivistä. Postilaatikoilta näki pitkälle kumpaankin suuntaan tietä, toiselta puolelta pitkälti ohi Hassisen talon ja toiselta Ronkaisten mutkaan asti, jonka jälkeen alkoi jo iso tie. Postilaatikolta kun katsoi pellon yli, näki ison tien ja koulun joka näkyi paksun ja synkän kuusiaidan takaa.

Muistan kuinka talvella hukkasin luistimen suojani hankeen kävellessäni pellon viertä kentälle. Löysin ne kuitenkin keväällä, mutta jouset olivat venyneet niin että ne olivat käytännössä käyttökelvottomat. Ja olin muutenkin jo saanut uudet suojat.

08/08

· joonasn – alleviivattua, universumi

Iltarusko valjensi vetiset seinät, sivukujat, joiden lätäköt syttyivät hetkeksi märkään hohtoon. Jossakin päin likaisenharmaan udun seassa piileksi ikivanha kaupunki kuuluisan korun lailla, katseltavana, kuvattavana, kierreltävänä. Sitten avautui savun sekaan viljelyspalstojen paljous: yksitoikkoista laakeutta katkoivat joskus silloin tällöin korkeat rumat huvilat, joiden pääty näytti milloin minnekin päin; niiden värilliset koristetiilet imivät itseensä illan valon. Pikajunan syytämät kipinät kirkastuivat kaiken aikaa. Ne muistuttivat tulipunaisia kuoriaisia, joita yö on houkutellut lentoon. Ne putoilivat ja kytivät ratapenkereessä, osuivat lehtiin ja oksiin ja kaalinvarsiin ja mustuivat nokihiukkasiksi. Joku työhevosella ratsastava tyttö nosti nauravat kasvonsa; ratavallin luiskalla makasi pariskunta sylityksin. Sitten ulkona pimeni ja matkustajat näkivät lasista enää pelkän läpikuultavan kuvajaisensa.

Graham Greene, Idän pikajuna, s. 15, Tammi (Salamanteri-sarja) 1982.

19/07

· joonasn – oma pää, universumi

Vietin viikon 1850–luvulla rakennetussa taiteilijaresidenssissä, palasin kotiin torstai-iltana. Ystäväni on töissä residenssin vieressä sijaitsevassa taidemuseossa ja hän kutsui minut sinne kesälomailemaan, kun huomasi että oli viettämässä siellä viikon yksin kahden ulkomaalaisen vierailijan väliin jääneessä ajassa. Tartuin tilaisuuteen, ja pian istuin taas epämukavasti usein aiemminkin kiroamani halpabussiyhtiön äärimmäisen ahtaassa yläkerrassa matkustamassa läpi kesäisen Suomen, seudulle jossa en ole aiemmin ikinä käynytkään, suunnitelmana viettää rauhallista ja hiljaista aikaa poissa kaupungista, lukea paljon ja olla myös jonkinlaisella internet- ja Fb-lomalla. Kaikki tämä toteutui täydellisesti.

Koko päivän kestäneen matkustamisen, muutaman bussivaihdon ja lopuksi neljän kilometrin sateessa ilman karttaa kävelyn jälkeen olin perillä. Paikka oli täydellinen, niin hiljainen kuin vain voi olla, jostain kaukaa niittyjen takaa kuului vain lehmien ammuntaa. (Ammuntaa vai ammumista? Ei ainakaan ampumista.) Huoneeni oli yläkerrassa, ja sen vieressä oli suuri ja valoisa ateljeetila, jonka yhdessä nurkassa oli pieni random sohvakalusto, noin 20 vuotta vanha tv ja ihan kelvot stereot. Seuraavan viikon aikana löysin itseni useasti sen nurkan minulle liian lyhyeltä mutta silti erittäin mukavalta sohvalta, lukemassa jotain kolmesta mukaani ottamasta kirjasta (John Williams: Stoner, J.D. Salinger: Franny ja Zooey, Paul Auster & J.M. Coetzee: Here and Now: Letters 2008-2011) tai vain kuuntelemasta luonnon ääniä, sillä nurkkauksen vieressä oli ovi josta pääsi parvekkeelle. Tai katsomasta televisiosta iltaisin tulleita elokuvia, mutta silloin istuin nojatuolilla sohvan vieressä, koska useimmiten ystäväni torkkui peiton alla vieressäni ja teeskenteli seuraavansa mitä tahansa tyhmää elokuvaa, jonka olin päivällä hänen oltua töissään valinnut meille mahdolliseksi iltatekemiseksi, jos emme halunneet tehdä mitään järkevämpää. Elokuvia kuten Batman Forever tai Aliens. (Hän on kotoisin paikasta, missä kaikki elokuvat dubataan.)

Öisin kuuntelin luonnon ääniä (talon toisella puolella ne olivat erilaisia, joskus ohi saattoi kulkea mopo – niitä oli siellä paljon – tai pyöräileviä lapsia, jotka olivat vielä liian nuoria ajamaan mopolla) ja välillä suoraan sänkyni yläpuolella välikatossa rapistelevia hiiriä. (Toivoin niiden olevan niitä.)

Aamulla heräsin yksin tyhjästä talosta, alakerrassa keittiössä aamuteetä juodessani ja lukiessani, kuunnellessani keittiön ikivanhaa putkiradiota yhtäkkiä taivas repesi ja alkoi sataa niin lujaa, että en ole kokenut sellaista moneen kesään. Ja sitten tietysti ukkosti, yhtä yhtäkkiä kuin oli alkanut sataa. Näin salaman niin lähellä (ehkä noin 150 metrin päässä naapuritalon pihalla, tai siltä se näytti) että kuulin sen napsahduksen ja samantien, ehkä kymmeneosasekunnin jälkeen jyrähti niin että pelästyin kunnolla. Se salama vei museorakennuksesta sähköt, mutta ei talosta. Myrsky jatkui vielä muutaman tunnin, sinä aikana se tuntui laantuvan ja kasvavan monta kertaa.

Täydellinen rauhallisuus, pitkät keskustelut, radion kuunteleminen yöllä. Siellä oli jo öisin pimeää. Pitkästä aikaa rauhallinen, toiveikas, odottava tunne tulevaisuutta kohtaan. Mitä tahansa saattaa tapahtua, aivan oikeasti, ajattelin. Ääneen lukemista yhdessä tai hiljaa lukemista yhdessä tai yksin jääkylmän rommin tai valkoviinilasin äärellä, yläkerran ateljeessa. Ylipitkän heinän keskellä hylätyn näköinen ja pieni tenniskenttä, jonka reunalla muutama keinu ja kiipeilyteline, nekin pitkän aikaa sitten kelottunutta puuta. Neljän kilometrin kävely kauppaan – ja takaisin – melkein joka päivä. Naapuritalon – tai niin oletimme – tosi suuri ja komea/kaunis harmaa paksuhäntäinen kissa, jonka jokailtaisia ohikulkemisia yritimme aina seurata keittiön ikkunoista.

Tanssit ateljeessa keskellä yötä. Aamuiset viestilaput. Suuret taivaat, en osaa sanoa miten mutta jotenkin selkeästi erilainen luonto, yksin- tai yhdessäolon vaivaton rauhallisuus, irtautuminen kaikesta. Portaissa murtunut varvas, viimeisenä iltana ja lähdön hetkellä vähän nyrjähtänyt sydän.