Category Archives ⇒ universumi

Arkistosta: Kesälle (ja muistille)

· joonasn – arkisto, oma pää, universumi

Kirjoitettu alun perin 17. toukokuuta 2010


Ensin ajattelin vain postata tämän kuvan, mutta etsiessäni jotain muuta löysin eräältä vanhalta kovalevyltä yhden vanhan tekstin, jossa on paljon kesänostalgiaa. Olkoon tuleva kesänne sellainen, jota tulette muistelemaan myöhemmin. Seuraavat rivit on kirjoitettu noin viisi vuotta sitten.

Muistan. Olin alle kolmen, uin parkettilattiaa pitkin rivitalon päätyhuoneistomme keittöstä olohuoneeseen (tai toisinpäin, en tiedä) maaten mahallani naapurin samanikäisen tytön kanssa.

Muistan. Olin ensimmäisellä luokalla. Olin ihastunut toisella luokalla olevaan tyttöön, hän oli kauneinta mitä olin koskaan siihen mennessä tiennyt. Ystävystyin tytön veljen kanssa, ja menin eräs iltapäivä heidän kotiinsa. Maailman kaunein tyttö teki keittiössä pakastimen päällä matematiikan tehtäviään ja kysyi minulta: ”Saanko kysyä sinulta jotain?” Minä sanoin: ”Saat”, luullen hänen kysyvän jotain matematiikkaan liittyvää. ”Tykkäätkö sinä minusta?”, hän kysyi. Sanoin: ”En.”

Muistan kuinka alaluokilla ollessani isoveljeni häpesi minua kun seisoin aamunavauksessa villasukat jalassa. En nähnyt siinä mitään väärää.

Muistan kuinka rakastunut olin monta vuotta ala-asteella yhteen ja samaan tyttöön. Ja kuinka hän särki sydämeni kerta toisensa jälkeen. Tunsin itseni vankkumattomaksi romantikoksi, olin jopa ylpeä siitä, ja olin varma, että oikeus toteutuu ja saan hänet vielä joskus.

Muistan ala-asteaikojen pitkät, loppumattomilta tuntuvat kesäillat ja pitkät kesät. Muistan istuneeni leikkimökin katolla kevätjuhlan jälkeen, uudet koripallotossut jalassa. Oli kuuma, kaikki muut olivat jo lähteneet. Oloni oli rauhallinen, toiveikas, odottava mutta ei kärsimätön. Muistan kuinka valkealta sora näytti Seuralan pihalla ja kuinka vihreät koivukujan uudet lehdet olivat auringon paisteessa.

Muistan kesäiltojen uintireissut, muistan vuotta vanhemman tytön josta pidin hetken aikaa, myöhemmin sain kuulla että hän tunsi samoin. Silloin oli jo liian myöhäistä tehdä asialle mitään, olimme ajautuneet erillemme. Tunsin että meillä oli samankaltainen huumorintaju. (-”Mikä ajaja ei osaa ajaa?” -”Ruuvimeisseli!”)
Mielestäni hän oli kaunis nauraessaan, ja hänellä oli luonnonpunaiset hiukset ja pisamia. Minua ei häirinnyt edes se, että hänen isäpuolensa oli kylän suurin maanviljelijä.

Muistan kuinka johonkin aikaan (yhden kesän ajan) kaikilla oli tapana iltaisin kokoontua koulun kentälle, ja kuinka ilmassa oli jotain, kihelmöintiä siitä, saisinko tänään juteltua jonkun tietyn tytön kanssa, nauraisiko hän jutuilleni, olisinko hetken hänen maailmansa keskipiste. Ilmapiiri oli vapautunut, kaikki olivat ystäviä keskenään, tietäen hetken katoavaisuuden, tiedostaen oman lapsuutensa ja nuoruutensa menevän äkkiä. Seuraavana kesänä kaipasin noita iltoja ja toivoin niiden jatkuvan, vaikka tiesin taian kadonneen pitkän ja pimeän talven aikana.

Muistan luokkaretkemme, pitkän bussimatkan, leirikeskuksen, kielletyn hedelmän liikkuessamme öisin, pokerinpeluun, tyttöjen pitkät yöpaidat, sen kuinka hämmästyin aamuyöstä lintujen äänien sinfoniaa auringon noustessa korkeiden mäntyjen ylle. Muistan opettajien muovisten kauppakassien läpi näkyneen ”ALKO”-tekstin. Muistan muistelleeni tuota matkaa vuosikausia kaiken tapahtuneen jälkeen. Ihminen on tietyn ikäinen vain hetken aikaa, viettää tietyssä paikassa silmänräpäyksen ajan, ja tajuaa vasta tuon hetken mentyä mitä se oikeasti merkitsi ja liian usein katuu sitä, ettei tajunnut nauttia silloin kun oli sen aika.

Muistan kuinka eräs tyttö sai suuresta kivestä ohimoonsa kerran uimarannalla, kun hänen serkkunsa yritti heittää kiveä veteen ja epäonnistui. Muistan sen äänen.

Muistan kuinka kesähelteellä jätimme kengänjälkiämme tien halkeamien korjauksessa käytettyyn pikeen. Muistan kuinka kerran kaukana toisella laidalla kylää upotin peukalonpään kokoisen kiven mustaan notkeaan pikeen ja peitin sen siihen. Muistan miettineeni kuinka kauan se siinä pysyisi. Muistan sillä hetkellä tajunneeni ajan, itseni, tien asfaltin suhteen.

Muistan kaatuneeni pyörällä kun kokeilin kaverini yllyttämänä ajaa pyörää oikea käsi vasemmassa sarvessa ja vasen oikeassa. Muistan kuinka lippalakkiini jäi jälki pääni osuessa soratiehen.

Muistan kuinka ihmeelliseltä minusta tuntui kun ensimmäisen kerran oli etelässä kesällä, ja siellä oli yöllä pimeää.

Muistan kun kaiversin kotini lähellä pikkumettässä olevaan mäntyyn nimikirjaimeni linkkuveitsellä. Muistan naapurin poikatytön lippalakin.

Muistan kuinka erään parhaan ystäväni luona hoidossa ollessani päiväunet piti aina nukkua kasvot seinään päin. Samassa hoitopaikassa muut pilkkasivat pyörääni, sanoivat laittaneensa naulan kumien läpi. Muut pitivät raaoista perunoista, minä en.

Muistan kuinka kieltäydyin antamasta suukkoa eräälle tytölle tienhaarassa. Hän luuli että olin suuttunut. En ollut, pelkäsin.

Muistan majan, aukean paikan tiheän katajapensaikon keskellä. Vain me kaksi tiesimme mistä sinne päästään.

Muistan saaneeni uuden ystävän ensimmäisellä luokalla. Hän on vieläkin aivan saman näköinen.

Muistan kesäisten kaupunkireissujen jälkeen autossa olleen ällöttävän makean kuuman mansikoiden hajun. Muistan kuinka kesäisin takaovemme oli aina auki, yölläkin. Muistan takapihalta lähteneen polun parhaan ystäväni luo. Muistan kuinka naapurin pappa söi Sisuja tupakanpolttamisen sijasta.

Muistan isoveljen mopojen rassauksen liiterissä. Siellä oli aina hämärää ja kosteaa. Muistan kuinka saunan ikkunasta lauteilla istuessaan näki suoraan oliko isoveli liiterissä. Liiterissä oli myös vara-avain, piilossa, roikkuen ruskeasta solmitusta nauhasta oven vieressä ylhäällä.

Muistan kuinka paras ystäväni veti minua turpaan kun en lähtenyt heidän kanssaan kauppaan. Heidän kauppareissunsa kestivät yleensä noin puoli vuorokautta, ja minun oli mentävä syömään ja saunaan. Olin oppinut välttämään niitä matkoja.

Muistan kuinka etupihan portaiden sivujen tummanharmaa rappaus lähti irti jos sitä vähänkin yritti. Muistan etupihan perällä naapurin papan puolella olleen suuren puisen autonkorjaustelineen, johon auto ajettiin että sen pohjan alla pystyi melkein seisomaan. Mielestäni se oli ihmeellinen rakennelma. En koskaan nähnyt ainoatakaan autoa sen päällä.

Muistan kuinka kävelin postilaatikolle kesäaamuna. Meidän postilaatikkomme oli ainoa metallinen koko rivistä. Postilaatikoilta näki pitkälle kumpaankin suuntaan tietä, toiselta puolelta pitkälti ohi Hassisen talon ja toiselta Ronkaisten mutkaan asti, jonka jälkeen alkoi jo iso tie. Postilaatikolta kun katsoi pellon yli, näki ison tien ja koulun joka näkyi paksun ja synkän kuusiaidan takaa.

Muistan kuinka talvella hukkasin luistimen suojani hankeen kävellessäni pellon viertä kentälle. Löysin ne kuitenkin keväällä, mutta jouset olivat venyneet niin että ne olivat käytännössä käyttökelvottomat. Ja olin muutenkin jo saanut uudet suojat.

08/08

· joonasn – alleviivattua, universumi

Iltarusko valjensi vetiset seinät, sivukujat, joiden lätäköt syttyivät hetkeksi märkään hohtoon. Jossakin päin likaisenharmaan udun seassa piileksi ikivanha kaupunki kuuluisan korun lailla, katseltavana, kuvattavana, kierreltävänä. Sitten avautui savun sekaan viljelyspalstojen paljous: yksitoikkoista laakeutta katkoivat joskus silloin tällöin korkeat rumat huvilat, joiden pääty näytti milloin minnekin päin; niiden värilliset koristetiilet imivät itseensä illan valon. Pikajunan syytämät kipinät kirkastuivat kaiken aikaa. Ne muistuttivat tulipunaisia kuoriaisia, joita yö on houkutellut lentoon. Ne putoilivat ja kytivät ratapenkereessä, osuivat lehtiin ja oksiin ja kaalinvarsiin ja mustuivat nokihiukkasiksi. Joku työhevosella ratsastava tyttö nosti nauravat kasvonsa; ratavallin luiskalla makasi pariskunta sylityksin. Sitten ulkona pimeni ja matkustajat näkivät lasista enää pelkän läpikuultavan kuvajaisensa.

Graham Greene, Idän pikajuna, s. 15, Tammi (Salamanteri-sarja) 1982.

19/07

· joonasn – oma pää, universumi

Vietin viikon 1850–luvulla rakennetussa taiteilijaresidenssissä, palasin kotiin torstai-iltana. Ystäväni on töissä residenssin vieressä sijaitsevassa taidemuseossa ja hän kutsui minut sinne kesälomailemaan, kun huomasi että oli viettämässä siellä viikon yksin kahden ulkomaalaisen vierailijan väliin jääneessä ajassa. Tartuin tilaisuuteen, ja pian istuin taas epämukavasti usein aiemminkin kiroamani halpabussiyhtiön äärimmäisen ahtaassa yläkerrassa matkustamassa läpi kesäisen Suomen, seudulle jossa en ole aiemmin ikinä käynytkään, suunnitelmana viettää rauhallista ja hiljaista aikaa poissa kaupungista, lukea paljon ja olla myös jonkinlaisella internet- ja Fb-lomalla. Kaikki tämä toteutui täydellisesti.

Koko päivän kestäneen matkustamisen, muutaman bussivaihdon ja lopuksi neljän kilometrin sateessa ilman karttaa kävelyn jälkeen olin perillä. Paikka oli täydellinen, niin hiljainen kuin vain voi olla, jostain kaukaa niittyjen takaa kuului vain lehmien ammuntaa. (Ammuntaa vai ammumista? Ei ainakaan ampumista.) Huoneeni oli yläkerrassa, ja sen vieressä oli suuri ja valoisa ateljeetila, jonka yhdessä nurkassa oli pieni random sohvakalusto, noin 20 vuotta vanha tv ja ihan kelvot stereot. Seuraavan viikon aikana löysin itseni useasti sen nurkan minulle liian lyhyeltä mutta silti erittäin mukavalta sohvalta, lukemassa jotain kolmesta mukaani ottamasta kirjasta (John Williams: Stoner, J.D. Salinger: Franny ja Zooey, Paul Auster & J.M. Coetzee: Here and Now: Letters 2008-2011) tai vain kuuntelemasta luonnon ääniä, sillä nurkkauksen vieressä oli ovi josta pääsi parvekkeelle. Tai katsomasta televisiosta iltaisin tulleita elokuvia, mutta silloin istuin nojatuolilla sohvan vieressä, koska useimmiten ystäväni torkkui peiton alla vieressäni ja teeskenteli seuraavansa mitä tahansa tyhmää elokuvaa, jonka olin päivällä hänen oltua töissään valinnut meille mahdolliseksi iltatekemiseksi, jos emme halunneet tehdä mitään järkevämpää. Elokuvia kuten Batman Forever tai Aliens. (Hän on kotoisin paikasta, missä kaikki elokuvat dubataan.)

Öisin kuuntelin luonnon ääniä (talon toisella puolella ne olivat erilaisia, joskus ohi saattoi kulkea mopo – niitä oli siellä paljon – tai pyöräileviä lapsia, jotka olivat vielä liian nuoria ajamaan mopolla) ja välillä suoraan sänkyni yläpuolella välikatossa rapistelevia hiiriä. (Toivoin niiden olevan niitä.)

Aamulla heräsin yksin tyhjästä talosta, alakerrassa keittiössä aamuteetä juodessani ja lukiessani, kuunnellessani keittiön ikivanhaa putkiradiota yhtäkkiä taivas repesi ja alkoi sataa niin lujaa, että en ole kokenut sellaista moneen kesään. Ja sitten tietysti ukkosti, yhtä yhtäkkiä kuin oli alkanut sataa. Näin salaman niin lähellä (ehkä noin 150 metrin päässä naapuritalon pihalla, tai siltä se näytti) että kuulin sen napsahduksen ja samantien, ehkä kymmeneosasekunnin jälkeen jyrähti niin että pelästyin kunnolla. Se salama vei museorakennuksesta sähköt, mutta ei talosta. Myrsky jatkui vielä muutaman tunnin, sinä aikana se tuntui laantuvan ja kasvavan monta kertaa.

Täydellinen rauhallisuus, pitkät keskustelut, radion kuunteleminen yöllä. Siellä oli jo öisin pimeää. Pitkästä aikaa rauhallinen, toiveikas, odottava tunne tulevaisuutta kohtaan. Mitä tahansa saattaa tapahtua, aivan oikeasti, ajattelin. Ääneen lukemista yhdessä tai hiljaa lukemista yhdessä tai yksin jääkylmän rommin tai valkoviinilasin äärellä, yläkerran ateljeessa. Ylipitkän heinän keskellä hylätyn näköinen ja pieni tenniskenttä, jonka reunalla muutama keinu ja kiipeilyteline, nekin pitkän aikaa sitten kelottunutta puuta. Neljän kilometrin kävely kauppaan – ja takaisin – melkein joka päivä. Naapuritalon – tai niin oletimme – tosi suuri ja komea/kaunis harmaa paksuhäntäinen kissa, jonka jokailtaisia ohikulkemisia yritimme aina seurata keittiön ikkunoista.

Tanssit ateljeessa keskellä yötä. Aamuiset viestilaput. Suuret taivaat, en osaa sanoa miten mutta jotenkin selkeästi erilainen luonto, yksin- tai yhdessäolon vaivaton rauhallisuus, irtautuminen kaikesta. Portaissa murtunut varvas, viimeisenä iltana ja lähdön hetkellä vähän nyrjähtänyt sydän.

28/06

· joonasn – oma pää, pelit ja pensselit, universumi

Mistä huomaa viettäneensä liikaa aikaa neljän seinän sisällä? Ääniä, joita olen vihannut viime aikoina:

– jääkaapin uuden kompressorin äärettömän äänekäs NAKS
– mikron järkyttävä metallinen ja päässä kaikuva DING
– tietokoneen kaiuttimien hiljainen mutta tasaisesti hulluksi tekevä BZZZZ
– alaoven sulkemisesta johtuva, neljänteen kerrokseen kuuluva rikas matalataajuuksinen BKRRONK
– parvekkeen oven HHHNHNNNNHRRRÄÄÄÄ
– kylpyhuoneen lavuaarin HBLRLRLRLRLGRRRRHBLOHBLOHLOHLORILORIRYYYYYST
– stereoiden oikuttelevan CD-soittimen kanteen nyrkkini aiheuttama PAM PAM PAM PAM PAM PAM. PAM. PAM.

PAM.

 

 

NAKS.

10/06

· joonasn – alleviivattua, kuvat, oma pää, universumi

07062015385

Kuinka vähän me muutummekaan. Läpi elämämme meitä seuraa oma varjomme, joka karrikoi meitä, mutta jonka vain ystävämme huomaavat. Itse olemme liian lähellä itseämme kiinnittääksemme siihen huomiota, vaikka se aivan häpeämättömästi pelleilisi kustannuksellamme liioitellen varjomme pituutta illalla ja lyhentäen sen kääpiöksi keskipäivän aikaan. Ja sitten nuo viivat, jotka on painettu vasempaan kämmeneemme… Jos joku jumala voisi yhdellä silmäyksellä nähdä jälkemme maapallolla, niin ihmettelenpä eivätkö kuviot olisi samat kuin ne, jotka on piirretty kämmeneemme.

Graham Greene, Pakoteitä, s. 200, Tammi 1982.

Viikon aikana on tapahtunut paljon. Hain viereisestä kaupunginosasta maaliskuussa sinne jättämäni pyörän. Se oli onneksi vielä siellä. Seurasin lentonäytöstä parvekkeeltani. Lupasin antaa noin tunnin varoitusajalla ystäväni digipianolle määrittämättömän pitkän säilytyspaikan, joten nyt asunnossani on piano. That’s pretty allright. Sain aikaisen syntymäpäivälahjan (Olemisen sietämätön keveys) ihmiseltä, joka lähti toiselle puolelle Suomea, ja jota ikävöin jo nyt. Matkustin Tampereelle ja takaisin (kuva Semaforista). Tapasin rakkaita ystäviäni, tanssin ja grillasin, söin ja join hyvin. Opin mitä on manchego ja mikä on naudan tomahawk.

Nyt kalenterini näyttää kiitettävän tyhjältä. Ennen juhannusta aion opetella pianolla vähintään viisi biisiä, ja kirjoittaa noin liuskan päivässä, elää rauhallista kesäistä kotielämää ilman mitään suurempia liikkeitä mihinkään suuntaan.

31/05

· joonasn – oma pää, universumi

”Sussa on niin paljon rauhallista energiaa.” Tämä on vain yksi monista lämmittävistä asioista, joita olen saanut kuulla ystäviltäni tällä viikolla. Tuollaisten asioiden kuuleminen – pyytämättä – on pysäyttävää ja aiheuttaa syvää kiitollisuutta ja lämpöä. (Ehkä se rauhallinen energia johtuu vain siitä, että olen ollut taas  jonkinlaisen unettomuuden vallassa. Nukun kyllä, mutta loppuviikosta unet olivat pätkittyjä tunnin painajaisiin välille 00–07, aamuisin sain nukuttua paremmin, mutta silloinkin vain muutaman tunnin kerrallaan. Viime yö meni jo paljon paremmin, joten odotan ensi yön olevan jo kohtuullisen normaali. Unennäkökiintiö alkaa kyllä olla tältä alkuvuodelta täynnä, terveisiä vaan Morfeukselle, Fobetorille & Fantasokselle: ei enää.)

Viime joulun aikoihin stressasin unettomuuksissani joulukorttien maalaamista ja ajoissa lähettämistä; perjantaina stressasin samaa. So it goes? Olin luvannut ystävälleni maalata hänelle valmistujaislahjaksi kortin (”koska määki oisin halunnu joulukortin!”). Noin tuntia ennen juhlien alkua maalasin korttia silmät ristissä kylmän hien vallassa, mutta niin se vain valmistui ja kuivuikin ajallaan, ja lahjan saaja oli siihen silminnähden tyytyväinen. Kehuivat sitä muutkin juhlijat. Juhlat olivat pienessä yksiössä. Unettomuuteni, pari päivää ennen hankitun krapulan jälkitärinöiden, asunnon kuumuuden ja yleisen sosiaalisen pelon takia jouduin käymään välillä asunnon wc:ssä hengittelemässä ja rauhoittumassa. Onneksi siellä oli suuri auki oleva ikkuna. Muutama lasi valkoviiniä toki auttoi, milloinpa se olisi pettänyt. Mutta kun pääsimme sateen läpi illan suunnitelmaan sisältyvään keikkapaikkaan – joka oli täyteen ahdettu thairavintola (kyllä, thairavintola) – en enää kestänyt sitä ryysistä, vaan jätin puoliksi juodun valkoviinilasilliseni ystävälleni ja karkasin paikalta.

Charlotte Mew

· joonasn – alleviivattua, kuvat, universumi

rooms

The laconic obituary statement on her death, ”Charlotte Mew, said to be a writer”, would have pleased Charlotte Mew herself, as she had a deprecatory opinion of herself and her writing.

The Penguin Book Of Women Poets, toim. Carol Cosman, Joan Keefe & Kathleen Weaver, s. 363, Penguin Books 1978.