Kirjoitettu alun perin 28. marraskuuta 2012
Twin Peaks taitaa olla taas tv:ssä? Jos saatte jostakin käsiinne muistaakseni tämän vuosituhannen alkuvuosina julkaistun wrapped-in-plastic Artisan ”Special Edition” boksin, etsikää sen sisällöstä jännä dokkarinomainen haastattelukokoelma Postcards from The Cast (voin myös muistaa nimen väärin, olen ilmeisesti jättänyt omat boksini N:n luo).
Nämä pätkät ovat siis DVD-julkaisun ekstramateriaalien tekijöiden tekemiä haastatteluja Twin Peaks -näyttelijöistä, yleensä heidän kotonaan, reilu kymmenen vuotta itse sarjan tuotannon jälkeen. Ne kaikki ovat jollain tavalla mieleenpainuvia, mutta ehdottomasti sekavin ja kiinnostavin stoori (jopa Ben Hornea näytelleen Richard Baymerin Amazon-Ayahuasca-trippailutarina jää toiseksi) näistä on yksikätisen kenkäkauppiaan roolista (en viitsi spoilata enempää..) yleisön tietoisuuteen tulleen Al Strobelin tarina, jonka pääkohdat yritän nyt parhaani mukaan kertoa teille.
Strobel oli ollut omien sanojensa mukaan nuori hurjapää autonrassaaja, ja oli onnistunut harrastuksekseen hankkimaan (ja rassaamaan) itselleen aivan liian tykin pelin, auton mitä kenelläkään niin nuorella tyypillä ei olisi saanut olla (taas hänen omien sanojensa mukaan). Eräänä talvi-iltana (selvin päin, vai ei?) hän oli kengittänyt supernopealla autollaan kunnolla metsähallituksen puolelle, ja kun Strobel heräsi hän istui sokeana vankan puun juurella. Puu oli vankka, mutta Strobelin hotrod oli katkaissut sen yli kymmenen metrin korkeudelta.
Strobel paleli, eikä vieläkään nähnyt mitään. Toisella kädellään hän tunnusteli päätään, ja huomasi että hänen päälakensa oli jossain muualla kuin normaalisti. Samalla hän tajusi, että syy miksi hän ei nähnyt mitään oli juuri tämä samainen päälaki: se oli irronnut melkein kokonaan, ja nyt roikkui hänen kasvoillaan peittäen kaiken näkyvyyden. Hän teki mitä kuka tahansa (vitsi, vitsi) olisi siinä tilanteessa tehnyt eli käänsi irtonaisen päälaen takaisin kiinni-asentoon kuin pahvilaatikon kannen.
Hotrod-Strobelin ongelmat eivät loppuneet tähän, muistaakseni hän huomasi jonkun muunkin kuin hengityksensä (ja irtonaisen aivokoppansa) höyryävän kuulaassa talviyössä. Hänen toinen kätensä oli irronnut törmäyksessä kokonaan, ja olkapään tyngästä tuli pelottavan paljon verta. Strobel ajatteli varmasti kuolevansa puun juurelle. Hän menetti tajuntansa, nousi irti ruumiistaan, ja tuijotteli tapahtumapaikkaa kymmenien metrien korkeudesta ja näki sieltä käsin jonkun matkan päässä olevan talon, jossa oli valot.
Jos tässä vaiheessa asiat ovat olleet vielä kohtuullisen selväjärkisiä, seuraava pätkä pistää miettimään: Strobel ei halunnut kuolla – tässä vaiheessa hän puhuu kohtuullisen perinteisestä valotunnelista, jonka läpi hän kulki ja joka kulki hänen lävitseen ”like an inverted glove” –, joten hän (edelleen levitoidessaan kymmenien metrien korkeudessa oman silpoutuneen ruumiinsa yläpuolella) ajatteli että hänen on pakko saada jonkinlainen yhteys tähän mieheen, kenen ilmeisesti maille hän oli rakettinsa täräyttänyt. Kuinka kävikään, talossa asuva mies oli ollut suihkussa juuri Strobelin onnettomuuden aikaan, joten hän ei ollut kuullut mitään – vaikka talo olikin kohtuullisen lähellä onnettomuuspaikkaa – mutta jostain syystä tällä miehellä (joka osoittautui vapaalla tai eläkkeellä olevaksi poliisiksi, en muista) tuli mieleen että hänen pitää käydä takapihallaan taskulampun kanssa, ja sieltä, pimeän metsän lähes siimeksestä, hän löysi tajuttoman, koko ajan kuolemaa kohti vuotavan ja ruhjoutuneen Strobelin.
Long story short, Strobel selvisi hengissä näyttelemään maailman ikonisimmassa tv-sarjassa. Kun haastattelijat saivat viimein sanan suustaan, he kysyivät Strobelilta onko hän pystynyt ikinä muulloin irtautumaan ruumiistaan. Strobel (joka oli ehkä ajanut onnettomuuden jälkeenkin autoa työkseen pitkän aikaa, en ole ihan varma tästä) vastasi että kyllä, tottakai, nykyään vähemmin kuin ennen. Ennen hän saattoi ajaa pitkiä pätkiä öisiä Amerikan aavikkoalueita halkovia valtateitä lentäen noin kymmenen metrin korkeudessa autonsa yläpuolella, sillä välin kun hänen ruumiinsa ajoi autoa 120km/h nopeudella normaalisti kuskin paikalla ratin takana.
Asfaltilla makuuhuoneeni ikkunan alla muutaman metrin levyisessä syvänteessä pyörivien lehtien lakkaamaton rapina kuulostaa aivan sateelta. Silloin kun ei sada, siis. Juuri nyt sataa taas. Pihan puut ovat myrskyn jäljiltä kadottaneet oksiaan, ja niitä täytyy varoa kun kävelee diagonaalisesti pihan läpi polkua pitkin hämärällä ja pimeällä. Tähtitaivas näkyy hienosti: vieressä kulkevan ison tien katuvalot eivät pala, tietä ja sen alla kulkevia putkia on remontoitu jo kauan, ja kuukin on piilossa. Nukun edelleen ikkuna raollaan, viileys rauhoittaa. Pidän koko ajan enemmän siitä, että minulla on sopivan kokoinen ja kaikin puolin hyvä asunto sopivalla paikalla rauhallisella alueella. Muutama vuorokausi ilman ihmiskontaktia yksin neljän seinän sisällä menee paljon helpommin nykyään. Olen muutenkin ajatellut paljon sitä kuinka paljon vähemmän elämässäni on stressiä verrattuna esim. vuoden, kahden tai kolmen takaiseen syksyyn. Se auttaa varsinkin niinä päivinä kun jostain syystä kokee riittämättömyyden tunteita.