28/10

Kuten usein, keskusteleminen ja hyvät yöunet muuttavat maailman täysin toiseksi. Huomaan, että ahdistuneena ajattelen kaiken negatiivisemmaksi kuin se todellisuudessa on, ja peilaan asioita liikaa menneen ja koetun kautta. Tietysti meidän pitääkin oppia kokemuksistamme, mutta joskus täytyy myös osata luottaa siihen että kaikki menee hyvin.

27/10

Palasin myöhään maanantaina puolentoista viikon syyslomalta toisesta kaupungista. Nyt tuskailen taas kotona arjen pyörittämisen kanssa. On pimeää ja välillä valoisaakin, ainakin uuden lumen myötä. Sain (tietysti, se tapahtuu aina kun olen jossain muualla) tuhottua unirytmini täysin, nyt en saa päivistäni kiinni, valvon ja nukun liian pitkään, ja heräilen unistani epämääräisiin ahdistustiloihin, jotka ainakin osittain johtuvat ihmissuhteen vaikeuksista: tunnen olevani huono ihminen kun en saa välillä millään kiinni toisen haluista, peloista ja keskusteluista vaikka hän kuinka yrittää niitä jakaa. Ahdistun, jos tunnen olevani osallinen toisen ahdistumiseen. Enkä saa mitenkään selvitettyä itselleni olenko, vai onko toinen jotenkin kohtuuton vaatimuksissaan: olen ollut niin kauan ilman suhdetta että en muista enää mikä on normaalia suhteen tässä vaiheessa ja mikä ei. Ja onko sellaista (siis normaalitilaa) olemassakaan. Pelkään puhelintani ja Fb:n viestilaatikoita. Ja mietin toistanko samoja virheitä kuin aiemmin: ehkä emme vain ole yhteensopivia? Välillä kaikki on vain niin käsittämättömän vaikeaa. Tarvitsisin varmaan vain aikaa, rauhallisuutta ja vähän etäisyyttä kaikesta.

Kirjoja part IX

Viimeksi luettuja: Hotakaisen Ihmisen osa (en ole koskaan vielä lukenut ainoatakaan hyvää Hotakaista, dear Doc, olenko normaali?), Steinbeckin Hyvien ihmisten juhla & Torstai on toivoa täynnä, Irvingin Leski vuoden verran (jota Sari lukee juuri nyt), Aleksandr Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivä, Pete McCarthyn McCarthy’s Bar: A Journey of Discovery In Ireland, Petteri Tikkasen Black Peider itse ja Rosa Liksomin Unohdettu vartti. Liksomia olen kantanut kotiin melkein naapurissa sijaitsevasta kierrätyskeskuksesta jo kolmella tai neljällä perättäisellä käyntikerralla. Olen myös menettänyt uskoni kaikkeen hyvään luettuani liian suuren kasan maailmankirjallisuuden klassikkonovelleja, mutta edellä mainitut  Steinbeckit onneksi palauttivat sen.

Lukemista odottavat ainakin Banana Yoshimoton Kitchen (kesken), Baudelairen Pariisin ikävä, Anatole Francen Paita, Steinbeckin Routakuun aika, Ian McEwanin Lauantai – muistaakseni ensimmäinen McEwanini koskaan – ja Hemingwayn Kenelle kellot soivat.

Aiemmin: I, II, II revisited, III, IV, V, VI, VII & VIII.

27/09

Eikö olekin viisainta istua levossa ja rauhassa ja pohdiskella suopeasti tätä meidän maailmaamme, missä kauneutta alati pönkittää rumuuden jalusta: jos jalustan tuhoaa, vajoaa kauneus oitis maan rakoon.

John Steinbeck, Hyvien ihmisten juhla / Torstai on toivoa täynnä, s. 152, Otava (Suuri Suomalainen Kirjakerho) 1978.

24/09

Olen ajatellut paljon asioiden kontrolloimisen tarvetta ja kehyksiä mihin yritän saada tietyt jutut mahtumaan, miettinyt paljon elämän satunnaisia äärimmäisen vaikeita hetkiä ja turhaa tarvetta saada ne jotenkin ratkaistua, niin että kaikki menisi parhain päin. Mikä on tietysti lopulta turhaa. Kaikkea ei voi kontrolloida. Niin se käy.

Käsikirjoitukseni elää jonkinlaista murrosvaihetta. Eilen tehdessäni jotain aivan muuta tajusin yhtäkkiä että aiemmin kirjoittamani luvut, jotka asettuvat kirjan aikajanalla myöhemmäksi, täytyy ehkä siirtää sivuun koska ensimmäiseen osaan on tullut yksi uusi henkilö niiden kirjoittamisen jälkeen, ja tarinan kirjoittaminen eteenpäin siitä missä hahmot ovat tällä hetkellä (ensimmäisen osan epätietoinen loppu) tuntuu luonnollisemmalta kuin se, että yrittäisin kenkälusikalla avata myöhempien lukujen rakoja sen verran että saisin mahdutettua hänet – tai ainakin hänen toimintansa aiheuttamat aallot tarinan sisällä – niihin mukaan.

Kustannustoimittajanani tässä toimi eilen Sari. Hän kuunteli puhelimessa kärsivällisesti sekavan monologini – yritin siis aukaista uutta läpimurtoajatustani itsellenikin puhumalla sen auki – ja oli samaa mieltä: pitää kirjoittaa sitä mikä tuntuu luonnolliselta, ei sitä miten on ajatellut tarinan menevän. Kun poistan osittain haikein mielin mutta jännityksellä tulevaa odottaen käsikirjoituksesta 50 sivua (mikä ei ole kovin paljoa mutta kirjoitan tosi hitaasti) ajattelen pitkästä aikaa uudelleen lukemani Hyvien ihmisten juhlan taiteilija-laivanrakentaja Henriä, joka ei  halua saada laivaansa koskaan valmiiksi. Tunnen että tämä on oikea päätös, ei kai tässä ole mihinkään kiire.

20/09

img_3614-bw-1000px

Viikot ovat olleet taas valitettavan rikkonaisia. Kirjoittaminen jää laskutettavien töiden, sinne tänne matkustavien ihmisten ja vuoroveden lailla loiskuvien paskamyrskyjen jalkoihin. Olen läsnä yhdelle asialle kerrallaan, ja saan siitä kiittävää palautetta, vaikka en sitä tietysti palautteen tai kiitosten takia tee. En stressaa, koska nyt kalenteri näyttää kiitettävän tyhjältä, kuten myös pankkitili, joten suuria arkielämää sekoittavia liikkeitä ei voisikaan tehdä vaikka haluaisi. En halua, olen tyytyväinen, pidän yllä rutiiniani, päiväkuvitelmissani erakoidun ensi kuukaudeksi, keskityn vain töihin ja kirjoihin.