22/03

· joonasn – oma pää, universumi

Tiistaiaamuna viiden tienoilla herään siihen, että radio soittaa easy like a sunday moooo-oo-ooorning. Makaan hetken paikallani koska en tiedä missä olen. Olen sängyssäni. Mikä tämä biisi on. Tiedän tämän mutta kuka tämän esittää. Makaan hetken paikallani koska en saa sitä mieleeni. Aivoni ovat vielä unitilassa (kuvitteellisessa unihelsingissä menossa hammaslääkäriin, innolla.) Sitten skarppaan ja päätän että sen on pakko olla Faith No More. Aivoni väittävät vastaan. Nousen ja kävelen toiseen siipeen ja tarkistan. Se on! Sanon aivoilleni I FUCKING TOLD YOU SO BITCHEEEES ja menen takaisin sänkyyn.

Tasan kahden viikon päästä olen ollut kotona jo muutaman tunnin. Elämä tuntuu taas erilaiselta. Siitä parin viikon päästä Sari tulee lähelle. Sitten tulee kesä ja elämä on taas erilaista. Loppuuko sen erilaistuminen koskaan? Toivottavasti ei. Läppärin ruudulta Daisy Buchanan sanoo I wish I had done everything on earth with you. All my life. Samaistun.

16/03

· joonasn – oma pää, universumi

Useina viikkoina en ymmärrä ollenkaan miksi olen täällä. Niiden viikkojen päivinä – tai ennemminkin öinä – pääsen eteenpäin vain miettimällä sitä, että voin lähteä täältä vaikka huomenna. Tai viimeistään ylihuomenna, hyppään vain 500m päästä Tallinnan-bussiin ja jne. En kuitenkaan lähde. Vietin viikkoja kivun kanssa, se on nyt jo laantunut. Välillä en tiedä mitä teen. Makaan +15˚c huoneessa ja kuuntelen radiota, josta en ymmärrä mitään. Siis sitä kieltä. Täällä ei ole mitään, lähelläkään. Tarkemmin: ei mitään, aiemmin. Nyt on jo sen verran kevät, että metsäkauriit tulevat pihaan syömään. Yritän kuvata niitä ikivanhojen vääristävien ikkunalasien läpi. Luen kymmenen vuotta vanhoja Parnassoja ja juon halpaa vodkaa. Ne kummatkin auttavat.

En pysty kävelemään, koska ainoat ei-täysin-uppomutaiset kävelyreitit menevät saaren läpi menevän Ison Tien kautta. Isolla Tiellä kulkee kaksikymmentä isoa rekkaa putkeen, lautalta toiseen saareen, sillä tiellä ei voi kävellä meditatiivisesti. En voi kirjoittaa, koska käteni kipuilee. Nukkuminen on siinä ja tässä: en ole kohta kolmenkaan kuukauden jälkeen tottunut tämän talon ääniin. Suljetussa yläkerrassa asuu orava tai kaksi, enkä tule koskaan tottumaan ilmalämpöpumpun ääntelyyn. En myöskään sähköpattereiden naksumiseen. Enkä jääkaapin naksauksiin – kuten en kotonanikaan. Vaihtelen yösijaani huoneista toiseen kuin hullu. Onneksi täällä ei ole muita, saattaisivat vielä ihmetellä.

Muita vitutuksen aiheita: suihku, jossa ei mahdu seisomaan suorana. Välillä paska internetyhteys. Hämähäkkejä. Ei uunia. Miksi tulin tänne. Ikävä ystäviä. Ikävä omaa suihkua. Pianoa. Hyviä juttuja pakko keksiä myös: käsi paranee. Kiitos Mutsin lähettämän rannetuen, täältä sitä ei olisi saanut. Vikerraadio, silloin tällöin. Loppumaton lukeminen filtin alla tupakeittiössä. Sari. Muut ystävät, mailit ja kirjeet. Ja ajattelin että 12 viikkoa riittäisi. Kolme kuukautta, sopivan pariton tasaluku. Vielä muutama viikko.

02/03

· joonasn – internet, oma pää, pelit ja pensselit

Ystäväni tekivät jutun, jonka haluan jakaa kanssanne. Se on tuossa alla. (Blogi)Kirjoittaminen on ollut tauolla erittäin kivuliaan oikean käden jännetupen tulehduksen takia, en ole pystynyt kirjoittamaan kuin jotain pakollisia Fb-juttuja, maileja rakkaille ja minimaalisia muistiinpanoja ja… no, asioita. Myöhemmin lisää kaikesta.

09/02

· joonasn – internet, oma pää, pelit ja pensselit, universumi

Hyvää kahdeksatta syntymäpäivää, blogini! Järkyttävää, kuinka aika kuluu. (Mikä voi olla ehkä itsestäänselvyydessään typerin lause, jonka olen kirjoittanut pitkään aikaan. Don’t care, it’s no-delete-tuesday.) Olet silti täällä, ja vaikka olenkin ruokkinut sinua viime aikoina vain näennäisen hyvillä kauniilla kuvilla, mietin myös sanoja päivittäin. Tännekin. Tänään heräsin jo viiden aikaan lämmittämään tupaa kynttilöillä ja lukemaan liian lyhyelle mutta jär-kyt-tävän viihtyisälle sohvalle Herman Hessen novelleja. Neljä sain luettua kunnes muistin, miksi en ole lukenut Hesseä vuosikausiin: kuolemaa ja tuhoa. Traagista rakkautta. Ja sitä kuolemaa.

Sää on täällä tasaisen masentavaa sadetta, sumua ja liejua. Eilen pyöräilin lähikauppaan ja takaisin kahdentoista kilometrin lenkin pienessä darrassa vain sen takia, että oli sääennustuksen mukaan ainoa parin tunnin selkeä hetki moneen vuorokauteen. Menneeseen tai tulevaan. En edes tarvinut juuri mitään, mutta sisällä paikallaan ähöttäminen vetää kropan sen verran huonoon kuntoon että pakko on liikkua, ei voi mitään.

Sunnuntaina tuli kuukausi täyteen täällä muualla. Ehkä vielä kaksi edessä, ainakin? Viikot sulautuvat toisiinsa, hiljaisuus on melkein kosketeltavaa ja rehellisesti sanoen en muistaisi mitä tein viime viikolla jos en pitäisi päiväkirjaa. Kävin mahtavan hienon linnan pihapiirissä ja kohtasin siellä ihanan ja julmannäköisen kissan, joka kiehnäsi jaloissani kymmenisen minuuttia, silminnähden nauttien rapsutuksista ja silityksistä ylipitkän talviturkkinsa alla. (Kyllä, hänellä oli panta, hän taisi olla lähitaloista.) Videomateriaalia tapaamisesta löytyy.

Arkistosta: 27/08 + ajatuksia

· joonasn – arkisto, oma pää

Kirjoitettu alun perin 27. elokuuta 2014

Open up the heart of a grown-up and you find the heavier scars; the knots of failures taken in instead of being laughed off, the loves that never happened and the ones that did, but ended badly, and the ones that just hung there, suspended, life on pause, just leading us to dream in ways that can only hurt. You dig deep and find the regrets, from the cruelty you passed along in childhood because that was all you knew how to do to the things you’ve said to people who have loved and needed and wanted you to the unforgivable crimes, at least as you reckon them, done out of anger, or jealousy, or indifference.

Joe Belknap Wall, Joy [in spite of/because of] everything

Olen yrittänyt päästä joidenkin pelkojeni alkulähteille. Se on vaikeaa, koska ne asiat eivät ole välttämättä miellyttävimpiä käsitellä ja ajatella. Vaihtoehtona on sulkea ne pois: asettaa kova kuori itseni ja maailman väliin. Sekään ei tunnu hyvältä. Niistä puhuminen on myös vaikeaa, koska jotkut niistä asioista ovat sellaisia jotka ovat melko varmasti olemassa vain omassa päässäni. Onneksi minulla kuitenkin on ihmisiä kenen kanssa voin jakaa niitä, ja joilta saan paljon tarvitsemaani ulkoista perspektiiviä. Enkä edes tiedä onko niiden kaivelu kovin terveellistä, tai tarpeellistakaan. Onneksi ne tulevat mieleen vain silloin tällöin, eivätkä siten häiritse arkielämää käytännössä mitenkään.