22/01
19/01
Olen asunut täällä nyt vähän yli viikon ja olen löytänyt rauhallisuuden. Viime viikko meni vielä jonkinlaisessa epävarmuudessa ja jännitystilassa kaiken uuden äärellä, mutta nyt olen jo ehtinyt tutustua ympäristööni sen verran että olen itsevarmempi enkä pelaa koko ajan päässäni mitä-jos-peliä. Saavuin tänne toissa sunnuntaina. Maanantaina istuin keittiön sohvalla, kun kuulin vironkielisissä radiouutisissa mainittavan David Bowien. ”Toivottavasti se ei ole kuollut”, sanoin isäntäväelle. Pääsin netin ääreen vasta myöhään illalla ja pahat aavistukseni saivat vahvistuksen. Perjantai-iltana näin ensimmäistä kertaa vaaleiden pilvenriekaleiden takaa auenneen äärimmäisen kirkkaan tähtitaivaan ja mieleeni tuli automaattisesti the stars look very different today.
Joten – niin – nyt olen täällä, en tiedä vielä kuinka kauan, mutta ainakin pari kuukautta. Isäntäväki tulee takaisin vasta toukokuussa, mutta minä lähden luultavasti takaisin pohjoiseen jo sitä ennen. Tai mistä sitä tietää, katsotaan. Olen kamppaillut vanhan Macbook Pron kanssa, siihen pitäisi saada asennettua uudempi käyttöjärjestelmä että kaikki toimisi kuten pitää. Spotify! Netflix! Kaipaan teitä! Ehkä se onnistuu jo tällä viikolla. Olen käynyt kiinnittämässä postilaatikon tienhaaran puunrunkoon parinsadan metrin päähän. Olen kantanut puita ja lämmittänyt uunia ja puhunut sekakieltä kaupassa. Olen käynyt katsomassa Must Alpinist -elokuvan melkein-paikallisella kylätalolla ~70-vuotiaan pariskunnan seurassa. Olen nähnyt metsäkauriin pihan perällä metsänrajassa ja ihmetellyt erilaisten eläinten jälkiä talon ympäristössä. Olen lukenut Murakamin 1Q84ää parhaimmillaan satoja sivuja päivässä. Olen nukkunut kahdentoista tunnin yöunia kolmen peiton alla ja herännyt +14˚c sisälämpötilaan. Olen oppinut yrityksen ja erehdyksen kautta paremman lämmitysaikataulun. Olen kävellyt viisi kuusi kilometriä saaren ainoalle kaupalle ja ostanut sen alennuskorista vanhentuneita Hartwallin Original Long Drink -tölkkejä puoleen hintaan eli käytännössä melkein ilmaiseksi. Olen oppinut erottamaan ilmalämpöpumpun ja ohimenevän auton äänen, juuri ja juuri. Olen opetellut käymään suihkussa, jossa ei mahdu seisomaan suorana.
Olen suunnitellut joka päivälle eri ohjelmaa. Tänään: lapioi polku kompostille ja käy katsomassa onko tullut postia vaikka tiedät että ei ole. Huomenna: tiskaa ja vie ruokajätteet kompostiin. Ylihuomenna: vie sekajätteet roskikseen, joka tyhjennetään kolmen kuukauden välein ja imuroi. Kun lumi sulaa: vie kylmät tuhkat metalliämpärissä villisikojen valtakuntaan kiviaidan taakse polun viereen. Joka päivä: hae puita, lämmitä, lue, kirjoita, vastaa maileihin, ota kuvia, tee listoja asioista.
04/01
Greg Girard via this isn’t happiness
Pimein vuodenaika ja rikkonaiset viikot tekevät arkirutiineista mahdottomia. Tälläkään viikolla niihin ei ole mitään mahdollisuutta, ja ensi viikolla olen jo yli 700 kilometriä etelämpänä, toisessa maassa, opettelemassa uutta vielä rauhallisempaa elämää. Pari kuukautta puulämmitteisessä talossa (on siellä kuulemma sähköpatterit ja ilmalämpöpumppu, mutta ne eivät pidä koko taloa lämpimänä), kirjoittamassa ja kuvaamassa. (Kyllä, tällä viikolla hankin viimein digikameran.) Kaikesta lisää myöhemmin.
22/12
Vaikka en valmistele tai vietä joulua muuten kuin maalaamalla lähipiirille kortteja, tunsin itseni aiemmin tänään hetkittäin hyvin voimattomaksi. Kilttien listalla on tänä vuonna neljätoista kotitaloutta, aatoksi ympäri maailmaa ehtii ehkä kuusi kaunista korttia, lopuista tulee valitettavasti uudenvuodenkortteja. Paahdoin leipää hellan paljaalla levyllä ja katsoin toisella silmällä Gilmore Girlsiä. Kamppailin koko päivän turhaan kakkoskoneeni kanssa, ilmeisesti kaksitoistavuotiaan Thinkpadin kovalevy alkaa viimeinkin vedellä viimeisiään. Jossain vaiheessa tajusin energiattomuuteni syyn: olen ollut ihmisten kanssa tekemisissä viisi päivää putkeen. Se on harvinaista, varsinkin näillä pimeyksillä, liukkauksilla. Jotka ovat kuitenkin olleet huomattavasti kevyempiä kuin viime vuonna tähän aikaan. Energiatasot nousivat tietysti heti kun tapasin vanhoja ystäviäni jotka pitivät lyhyen varikkokäynnin kotikonnuillani ennen jatkamistaan pohjoiseen, oikean joulun viettoon. Kävelin takaisin kotiin keskustasta, katuja peittävä märkä sorainen jää oli saanut päälleen pitävämmän huurteen ja hymyilin koko matkan kotiin.
Arkistosta: 03/12
Kirjoitettu alun perin 3. joulukuuta 2014
Georges Lepape, Vogue -lehden kansi, tammikuu 1919.
Lähde: Vogue.com: Photos: Winter in Vogue
Kirjoja part VII
Viimeksi luettuja tai kesken olevia: Rosa Liksomin Hytti nro 6, Haruki Murakamin The Wind-Up Bird Chronicle (kesken), John Kennedy Toolen Typerysten salaliitto (kesken), Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta (kesken), Stephen Kingin Doloreksen tunnustus (kesken), Pauli Kallion Sarjakuvanovellit 1984-2009, John Irvingin Kaikki isäni hotellit. Tekosyynäni käytän yleistä kiirettä, vuodenajan pakollisia menoja ja vielä pakollisempaa pimeyttä. Ja tietysti Netflixiä. Goes without saying. Ylettömästä suoratoistopalveluiden käytöstä puhuminen kevyeen sävyyn on ollut jo pitkän aikaa in.
Lukemista odottavat ainakin Hanif Kureishin Musta albumi, Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo, Murakamin 1Q84 ja Kafka rannalla, Stephen Wrightin Meditations in Green ja luultavasti vielä pari muuta – ja ainakin pari ikuisuusprojektia.
02/12
Hämärä karkaa uudeksi päiväksi, lumi nousee maasta pitkin puiden runkoja, latvojen hiljaisuus hiipuu, haukka istuu turkoosin pilven lonkalla ja katselee matona luikertelevaa junaa.
Rosa Liksom, Hytti nro 6, s. 31, WSOY 2011.
Aamulla uneni karkaa liian aikaisin, olen työpöydän ääressä aamuteeni ja internetini kanssa jo ennen seitsemää. Avaan toisen ikkunan verhot kokonaan, ja seuraan kuinka yöllä valkoiseksi muuttuneen pihapiirin värit vaihtuvat auringon hiljalleen noustessa. Jossain vaiheessa siirryn sohvalle katselemaan sinistä ja pilvetöntä taivasta. Kuuntelen hiljaisella Brian Enon Discreet Music -levyä, hengitän musiikin mukana punaisen peiton ja sinisen taivaan alla, näen kuun juuri ja juuri pilkistävän parvekkeeni katon reunan alta.
Eiji Ohashi
In Hokkaido where I live, the winters are harsh and the snows are deep. At times, everyday movement can become inconvenient, dangerous. It is then that I again become appreciative of my local vending machines. Even amidst half a meter of snow, I know I can get a fresh yet warm drinks very close by. When I hold a still-hot bottle that I have just bought from a vending machine, my worries fall away. It might be a peculiar mentality of the Japanese or just of myself, but after 5 years of photographing vending machines, I have finally come to see them not as intrusive but as something else: symbols of security and dependability, comforting as a familiar friend.
