Pääskyjen liverrys poutaisella taivaalla.
Pihjajanoksan varjo aitan seinällä.
Ruskettuneet lapset marjaropeineen.
Niityllä torkkuva hevonen,
takanaan säihkyvä ulappa.

Sitä kaikkea ei voi kyllikseen katsella.
Tuntee olevansa kyllin pieni
ollakseen varma
ja levollinen.
Tuntee olevansa tarpeeton
tarpeettomassa maailmassa,
jota aurinko paistaa.
Tuntee elämän
niin lapsekkaan avuttomana
haparoivan,
kompastelevan,
kapealla laudalla, kahden tyhjyyden välissä.

Oi aurinko, kuinka se paistaa!
Maa heilimöi,
pääskyt livertävät,
meri säihkyy,
pihlajanoksan varjo
keinuu
edestakaisin
aitan harmajassa seinässä.

Oi elämä, ei mitään turhempaa, ei kipeämpää,
ei kauniimpaa.
Oi kuolema, ei mitään lempeämpää.

Aaro Hellaakoski, Poutapäivä.

Kiitos Roope Dessutom kun toit tämän mieleeni. Elämä on (taas) kipeä. Sekä fyysisesti että henkisesti. Ja niin kaunis. En ole koskaan osannut olla tällaisen kivun kanssa, en tiedä mitä tehdä. En ole oppinut, vieläkään. Juoksen jäihin vaikka tiedän että se ei ole hyvä idea. Nähdään siellä toisella puolella sitten.