Tämä viikko on ollut rauhallinen, palkitseva ja sopivasti työntäyteinen. Olen päässyt takaisin tavalliseen päivärytmiini, eikä sitä saa raiteiltaan edes Sarin ex tempore –visiitti. Hänen mielestään olen iloisemman ja onnellisemman näköinen kuin aiemmin. Niin kai olenkin. Kesä- ja heinäkuuta varjostanut stressi ja ahdistus meni ohi omalla painollaan, freelancetyökuviot vaikuttavat lupaavilta, kirjoittaminen sujuu ja tunnen oloni terveemmäksi kuin aikoihin. Julkistimme kevytyrityksemme, ja näyttää siltä että meillä on jo muutama asiakas. Olen lukenut paljon (Ethan Hawken Tuhkakeskiviikko, Rosa Liksomin Yhden yön pysäkki, Alice Munron Kerjäläistyttö, Ernesto Sabaton Sankareista ja haudoista [n. 200 sivua], kesken ovat myös John Fowlesin Jumalten naamiot, Mika Waltarin novellikokoelma Kuun maisema ja Keay Davidsonin Carl Sagan: A Life) ja katsonut/kuunnellut lukemisen lomassa olympialaisia (mikä ei ole Sarin mielestä aikuiselle ihmiselle sopivaa ajanvietettä, hän lähinnä pilkkaa minua mutta alistuu silti pitkämielisesti kuuntelemaan monologejani eri lajien hienouksista ja jännittävistä käänteistä) ja laadukkaita elokuvia ja sarjoja erilaisten suoratoistopalveluiden kautta.
Luin myös tuon Kerjäläistytön tämän kesän aikana. Taisi olla ainoa oikea kirja, jonka luin. Piditkö?
Pidin tosi paljon. Tämä taisi olla ensimmäinen Munro, jonka luin suomeksi, ja onkin sopivan mehevä suomennos. Kristiina Rikmanin, jonka Irving-suomennoksistakin olen pitänyt (luen usein saman kirjan sekä suomeksi että englanniksi).
Piditkö sinä?
Oli kyllä todella aikuista olla kuin olympialaisia ei olisikaan kun minä olin. Mitä nyt yksi alkava ampumahiihtoselostus vai mikä se nyt oli.