27/02

Viime viikolla oli Viron itsenäisyyspäivä. Viime vuonna tähän aikaan olin Muualla, ja sain tuttavieni kautta kutsun vajaan parintuhannen asukkaan asuinkuntani virallisiin itsenäisyyspäiväjuhliin. Tapahtuma järjestettiin paikallisen koulun juhlasalissa, ja se sisälsi puheita, musiikkiesityksiä ja stipendien/palkintojen jakoa, kategorioina mm. koulutus, urheilu, kulttuuri ja ”Vuoden teko” (”Aasta tegu”). Oli hauska nähdä ja kuulla sille seudulle ominaisia musiikki- ja tanssiesityksiä, erittäin kauniita ja iloisia ihmisiä, esiintyjät – ja osa yleisöstäkin – perinteisissä värikkäissä kotiseutuvaatteissaan. Nättejä nuoria tyttöjä tanhuamassa; reippaita punaposkisia pariskuntia (nuoria ja vanhoja) esittämässä vauhdikkaita paritansseja. Se kaikki oli minulle jotain aivan täysin uutta, ja erittäin vaikuttavaa. Pienen kunnan juhlissa kaikki tunsivat toisensa – paitsi tietysti minä. Oli siellä yksi toinenkin ulkopuolinen, en muista oliko hän brittiläinen tai jotain, vaihdoimme muutaman sanan cocktailtarjoilupöydän ääressä.

Seuraavana iltana makoilin yläkuvassa oikeanpuolimmaisten pyykkipoikien taakse jäävällä terassilla selälläni filtin päällä pienen vodkapullon kanssa ja nautin pitkästä aikaa kirkkaimmasta tähtitaivaasta ikinä. Tähtiä, satelliitteja, NATOn vakoilukoneita, ilman minkäänlaista valosaastetta. Täydellisen hiljaista, mitä nyt välillä pihaani kantautui raskaan liikenteen ääniä puolen kilometrin päässä kulkevalta pengertieltä.

Muualta paluuni jälkeen olen miettinyt aikaani siellä ristiriitaisin ajatuksin. Toisaalta se oli uskomattoman hieno irtautuminen kaikesta, toisaalta en välillä viihtynyt siellä mitenkään erityisen hyvin, joskus vihasin eloani siellä, mikä kaikki johtui lähinnä hetkittäisestä eristyneisyyden/yksinäisyyden tunteesta, huonosta säästä ja käteni kipeytymisestä (epäilty jännetupintulehdus mikä osoittautuikin hermopinteeksi, joka esti töiden tekemisen eli kirjoittamisen viikkokausiksi, välillä jouduin sitomaan oikean kämmeneni niin että en oikeastaan voinut käyttää kättä ollenkaan). Voisin ehdottomasti lähteä sinne uudestaankin, mutta ehkä en vuoden pimeimpään aikaan. Kai jotenkin myös halusin testata itseäni: olen aina ollut hyvä olemaan yksin, ja kaikki menikin hienosti, mutta huomasin, että kolme kuukautta oli tarpeeksi. Ainakin tuollaisessa ympäristössä. Ilman internetin ja Netflixin mahdollistamaa eskapismia en olisi ehkä halunnut olla siellä niin kauaa. En tiedä. Ja en edes ollut missään sivilisaation ulkopuolella, olisin milloin tahansa voinut hypätä puolen kilometrin päästä monta kertaa päivässä kulkevaan bussiin ja lähteä esim. Tallinnaan tai Kuressaareen, jonne teinkin muutaman tosi kivan reissun.

Muutamia asioita ikävöin välillä: pitkiä aamupäiviä tupakeittiön liian lyhyellä sohvalla tuntikausia lukien, vironkielistä radiota kuunnellen, usein lorauksella vodkaa terästettyä jasmiiniteetä juoden. Saman tupakeittiön uunin lämmittämistä ja palavien puiden äänien kuuntelemista. Pihan ja talon ympäristön luonnon seuraamista. Kuressaaren kahviloita ja ravintoloita. Sitä jotenkin ylpeää ja ajoittain tosi energisoivaa fiilistä, kun tiedät olevasi talon isäntä parin kuukauden ajan, niitä tiettyjä rutiineja mitä siihen liittyy.

(Tuoreita fiiliksiäni sieltä voitte lukea viime vuoden tammi-, helmi- ja maaliskuun kirjoituksista.)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *