11/07 (tai siis 17/07; tai siis 29/07)

Päivät menevät ohi kuin viikot. Jatkuva helle syö viikonlopun ja alkuviikon aktiivisuuden minimiin: jos ei pysty niin ei pysty. Kävelen bussipysäkille, istun bussissa, tai kotona, makaan sänkyni pohjalla ja yritän olla mahdollisimman paikallani, kuin ruumis, jos voisin vaan vajota tästä alas johonkin viileämpään? Ei? Tunnen ja kuulen ja kuuntelen kuinka tuuletin heittää molekyylejä jalkopohjiini. Mietin: nyt on varmasti jo aamu. Ei. Ja aamu tulee kuten aamu aina tulee.

Istun kotonani ja katson kuinka tuuletin heittelee pölyhiutaleita laskevan auringonvalon reitillä olevan tuuletusikkunan raosta. Kaikki muu on peitetty, edelleen. Useimpina päivinä olen tuntenut oloni liian löysäksi pussiksi täynnä ripulipaskaa. Mitä teen silloin, kysytte? Niin, siinäpä se. Rutiini: kävelen, istun bussissa, teen töitä, kävelen, istun bussissa, istun kotona ja mietin et – niin – pitäisikö tehdä jotain toisin? Sitten tajuan, että viikkoja jatkunut helle vaikuttaa sekä mieleeni että vartalooni. Kuten aina, ja nykyään enemmän kuin nuorempana.

Elämäni on parempaa, paljon parempaa, kuin vuosi tai pari sitten. Keväällä stressasin jatkuvasti rahasta, etsin töitä, kunnes löysin työpaikan, tai tarkemmin sanottuna uuden asiakkaan. Nyt olen kulkenut sillä edellä mainitulla bussilla omia aikojani, tehnyt vajaita työpäiviä, vajaita viikkoja, merkannut tunnit ylös ja laskuttanut jälkikäteen. En ole harmistunut vaikka kesä ei olekaan tuonut mukanaan jotain nostalgian merkkaamaa hienoutta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.