Herään vähän ennen kuutta pitkästä unesta, jossa olin vuosi sitten kuolleen ystäväni ja muiden näyttelijöiden kanssa. Jäin ystäväni kanssa junasta loskaiseen lumisateeseen, valtatien risteykseen. Ohjaaja oli hetkeä aiemmin kertonut minulle missä suunnassa kaupunki oli. Ystäväni jäi seisomaan risteykseen, hän yritti päästä eteenpäin ja kävellä perääni mutta ei voinut. Minä jatkoin matkaani ja hän jäi hämmästyneenä seisomaan lumisateeseen.

Luulen haistavani talven tulon, mutta tänä aamuna ei olekaan pakkasta. Muutamana aamuna on ollut. Makaan kyljelläni ohuen peiton alla vielä hetken, kertaan unen tapahtumat ja mietin mitä ne tarkoittavat – kuollut ystäväni, jota rakastin, kaikki hänen ystävänsä ja työtoverinsa, jotka kohtelivat minua hyvin, hänen entinen tyttöystävänsä joka tuli lähelleni unessa, junasta jääminen ja lopulta kesken jäänyt kävely kotiin loskaisessa lumisateessa. Oma vastuuni – minun piti tuoda sello joihinkin kuvauksiin. Selloa ei tietenkään ollut. Kurotan sängyn vierestä yöpöydän päältä t-paidan, nousen ja vedän sen päälleni. Naksautan valon päälle toisella yöpöydällä olevaan pöytälamppuun ja kiinnitän rannekellon ranteeseeni. Vaihdan collegeshortsit pitkiin housuihin ja astun sandaaleihini. Otan lattialta Alan Mooren ja Oscar Zaraten sarjakuvan Hiljainen kuolema ja kävelen vessaan. Istun ja luen. Pesen kasvoni ja hampaani. Kävelen muutaman askeleen keittiöön, teen kupin teetä ja kävelen työpöytäni ääreen. Koko yön päällä olleen pöytälampun varjostimessa lentelee hyönteinen. Autan sen varovasti wacomkynän kärkeen ja vien sen makuuhuoneen ikkunalaudan viherkasvien luo.