Asfaltilla makuuhuoneeni ikkunan alla muutaman metrin levyisessä syvänteessä pyörivien lehtien lakkaamaton rapina kuulostaa aivan sateelta. Silloin kun ei sada, siis. Juuri nyt sataa taas. Pihan puut ovat myrskyn jäljiltä kadottaneet oksiaan, ja niitä täytyy varoa kun kävelee diagonaalisesti pihan läpi polkua pitkin hämärällä ja pimeällä. Tähtitaivas näkyy hienosti: vieressä kulkevan ison tien katuvalot eivät pala, tietä ja sen alla kulkevia putkia on remontoitu jo kauan, ja kuukin on piilossa. Nukun edelleen ikkuna raollaan, viileys rauhoittaa. Pidän koko ajan enemmän siitä, että minulla on sopivan kokoinen ja kaikin puolin hyvä asunto sopivalla paikalla rauhallisella alueella. Muutama vuorokausi ilman ihmiskontaktia yksin neljän seinän sisällä menee paljon helpommin nykyään. Olen muutenkin ajatellut paljon sitä kuinka paljon vähemmän elämässäni on stressiä verrattuna esim. vuoden, kahden tai kolmen takaiseen syksyyn. Se auttaa varsinkin niinä päivinä kun jostain syystä kokee riittämättömyyden tunteita.