Author Archives ⇒ joonasn

Hienostuneesti nahistunut

· joonasn – alleviivattua, internet, kuvat, oma pää, pelit ja pensselit

Täydellinen kauneus, kuten vaikka kirsikankukat, on vasta lähtökohta. Kun se ylitetään, päästään kohti epätäydellistä kauneutta, joka on kauneuden korkeampi muoto. Ajatus perustuu zen-buddhalaiseen tavoitteeseen tyytyä vaillinaisuuteen ja puutteeseen ilman, että ne herättävät tunteita ei-riittävästä tai kyvyttömyydestä.

Aino Frilander Hesarin artikkelissa Hienostuneesti nahistunut japanilaisista puupiirroksista vuodelta 2022.

EDIT 20.2.2025: Japanilaisiin puupiirroksiin voit tutustua kattavasti netissä osoitteessa Ukiyo-e.org.

Even if you’ve only seen a few Japanese woodblock prints, you’ve seen the work of Hiroshige and Hokusai, thousands of examples of which you can find in the vast Japanese woodblock database of Ukiyo‑e.org. – – This English-Japanese bilingual site, a project of programmer and Khan Academy engineer John Resig, launched in 2012 and now boasts 213,000 prints from 24 museums, universities, libraries, auction houses, and dealers worldwide.

Openculture.com: Enter a Digital Archive of 213,000+ Beautiful Japanese Woodblock Prints

”’Enshittification’ is complete.”

· joonasn – 73AM, alleviivattua, internet, oma pää, pelit ja pensselit, universumi

I believe that 2025 is the beginning of a new era. We are becoming more and more disappointed in the technology that surrounds and enslaves us. For instance, when social media was in its infancy, we were promised new ways of communicating and sharing ideas. However, nobody likes their relationship with social media anymore. We have come full circle. We are done. We are all totally fried. Our mental health and concentration has been shot to pieces. “Enshittification” is complete.

Timo Kaukolampi kotisivuillaan. Kaukolampi on musiinkintekijä, jonka tiedän lähinnä parinkymmenen vuoden takaa yhtyeistä Larry and the Lefthanded ja Op:l Bastards, joka joutui vaihtamaan alkuperäisen nimensä autojätti Opelin vaatimuksesta. Näköjään tästä on Hesarikin eilen kirjoittanut. Olisin voinut julkaista 73 AM:n taannoisen esikois-EP:n ilmaiseksi myös digijakelijan kautta, jolloin se olisi päätynyt mm. Spotifyhin. Osa päätöksestäni julkaista se itse Bandcampissa johtuu Spotifyn suurella rahalla promotoimasta oikeistolaisesta vihapuheesta. Itse olen mukana ystäväni perhespotifytilauksessa, joten en tue Spotifya rahallisesti, mutta käytän sitä kyllä. Onko tämä ristiriitaista? Ehkä se vähän on.

Facebookista ikävöin vain paria ryhmää, jotka liittyvät vahvasti taiteeni tekemiseen kuuluvaan fiilistelyyn ja yhteen sen monista manifestaatioista eli kamarunkkaukseen, josta olen puhunut aiemminkin. Ryhmissä on paljon tietoa, jota ei oikeastaan ole missään muualla (mikä on tietysti osa Ongelmaa). Kuinka relevanttia kaikki se tieto on tekemiseeni on kyseenalaista. Vai tykkäänkö vain katsella kuvia kiinnostavista laitteista ja soittimista? Guilty as charged! Lapsena selasin hyvin kiinnostuneena kaikenlaiset postissa tulleet mainoslehdet ja kuponkiuutiset ja teininä ostelin vähillä kuukausirahoillani Guitar World -lehtiä R-Kioskeilta. Samaa viettiä tyydytin lapsena todennäköisesti myös tarroilla ja jääkiekkokorteilla. Kortteja en ole ostanut lapsuuden jälkeen, tarroja saatan silloin tällöin ostaa. Viimeksi ostin pari arkkia Hämähäkkimies- ja Turtles -sarjakuvalehtien välissä 1996 tulleita tarroja. Kitarakamaryhmien hyvä puoli nousee esille silloin kun vanhat laitteet eivät toimi kuin niiden pitäisi, tai kaipaat neuvoa uuden (vanhan) laitteen hankintaan. Ja luulen että ne toimivat myös vertaistukena. Olen käynyt kerran selaamassa näitä ryhmiä sen jälkeen kun lähdin facebookista pari viikkoa sitten. Onko tämä ristiriitaista? Ehkä se vähän on.

Kitarakamoista jauhamista voi toteuttaa onneksi hyvin myös pikaviestitse ja livenä. Internetissäkin on paikkoja sosiaalisen median ulkopuolella. Keskustelufoorumeiden kulta-aika oli 2000-luvun alussa, mutta kyllä niistä osa on aktiivisia edelleen. Olen ollut kotimaisen muusikoiden.netin jäsen vuodesta 2002! ”Olet kirjoittanut keskusteluun 1164 kirjoitusta ja aloittanut 82 uutta aihetta, joihin on kirjoitettu yhteensä 737 vastausta (keskimäärin 9 per aihe)”, sanoo tilasto.

Toteutin samanlaisen muuton myös Instagramista, samoin seurauksin. Ikävöin vanhojen ystävieni (ja vähän muidenkin) turhanpäiväisiä päivityksiä, selfieitä ja meemejä heidän reelseissään, joten olen käynyt silloin tällöin klikkailemassa sielläkin. Lapsuuden ja teiniajan hyvän ystävän – sen jonka kilauttaa kaverille -kaveri olisin ollut telkkarissa jos hän olisi päässyt ensimmäisestä vaiheesta jatkoon ehkä kymmenen vuotta sitten – elämää tulee mielellään seurattua sitä kautta. Kuten muutaman muun vanhan ystävän, joiden kanssa ei varsinaisesti pidetä yhteyttä, mutta se yhteys säilyy, juuri näiden heidän slice-of-life kuvaraporttien ja niiden tykkäilyn ja kommentoinnin mahdollistamana. Osa instassa seuraamiani ovat onneksi myös Blueskyssä ja/tai Mastodonissa.

KAIKKI TÄMÄ sanoakseni, että vaikka en VIRALLISESTI ole enää Metan alustoilla, hengailen silti välillä vielä Metan alustoilla. Onko tämä ristiriitaista? Ehkä se vähän on. Teenkö siitä itselleni ongelmaa? Se jää nähtäväksi.

1000!

· joonasn – internet, oma pää, pelit ja pensselit, universumi

Kuten olette saattaneet tähän mennessä otsikosta tai viimeistään kuvasta huomata, kyseessä on maryque.com/blogin tuhannes kirjoitus, ja samalla blogin 17-vuotissyntymäpäivä! Hurraa! Julkaisin blogin ensimmäisen kirjoituksen keskiviikkona 9. helmikuuta 2008, ja tuntuu että siitä on vähintään yksi aikakausi jos ei toinenkin. Maailma palaa; maailman rikkain ihminen ja vastenmielinen oranssi mies rikkovat rakenteita toisaalla ja paskovat ikivanhoja toimivia systeemejä takaisin kivikaudelle, oma äärioikeistohallituksemme tekee samaa täällä köyhille, työttömille, maahanmuuttajille, lapsiperheille, vammaisille, narkomaaneille, duunareille ja – hetkonen – aika lailla kaikille muille paitsi itselleen ja muille rikkaille. Kyyti on kylmää. Nuorisoa syytetään keskittymiskyvyn puutteesta ja kaikenlaisesta löysäilystä (milloin näin ei olisi tehty), mutta aikuiset eivät ole yleensä yhtään sen parempia, he vain peittävät moninaiset puutteensa milloin mihinkin hevonpaskaan, oli se sitten salilla tai netissä, wellnessiin tai – rehellisesti itseään pettäen joka tapauksessa – alkoholiin. Ei kai pitäisi vaatia nuorisolta itseregulointia ja ryhtiliikettä jos ei aikuisistakaan siihen ole?

Väestö ikääntyy, sosiaalipalvelut on kustu aikoja sitten – hyvinvointialue, hyi vittu –, mielenterveysongelmiin ei saa apua ajoissa, nuorten huumekuolemat lisääntyvät, huumeet muuttuvat vielä karmeimmiksi ja meno sen myötä sekavammaksi ja vaarallisemmaksi kaikkialla. Luokkaerot kasvavat; köyhät köyhtyvät ja se ei edelleenkään kiinnosta ketään muita kuin entisiä ja nykyisiä köyhiä, he sen tietenkin ymmärtävät, he ovat sormi sen maailman pulssilla pakon edessä. Suurin osa ns. keskiluokastakin on täysin etääntynyt köyhien todellisuudesta, eivät he muista enää miltä tuntui olla köyhä, he viettävät aikansa mieluummin uusia isompia telkkareita ja elektroniikkajätevarastoja ja kolmannen maailman digikaatopaikkoja täyttäviä älypuhelimia shoppaillen.

Kärjistänkö? En mielestäni kovin paljoa, en ainakaan muualla kuin sanatasolla. Kuten sanoin, kyyti on kylmää. Edes vanhojen valkoisten miesten eläköityminen ja kuolema ei lämmitä kun katsoo minkälaisia imperialistinatsikapitalisteja heitä kieli perseessä polvillaan kävellen seuraavat keski-ikäiset valkoiset miehet ovat. Miehet! On aika nousta, miehisyys on kriisissä, ja sen kriisin ovat aiheuttaneet naiset, homot ja transihmiset! Oi miehet! Veljet, meidän on palattava takaisin vanhoihin hyviin aikoihin! huutavat juuri ja juuri parikymppiset velliperseet, jotka ovat imeneet digifasismin tissiä siitä asti kun he oppivat kohdistamaan märät idiootin silmänsä johonkin. Kuten me kaikki teemme, mutta muistan ajan – oi muistatko vielä sen virren – jolloin esimerkiksi internet ei ollut näin järkyttävän käyttökelvoton paikka täynnä hyperkapitalismia, disinformaatiota ja AI-paskaa, jota kukaan ei oikeasti edes halua. (Paitsi märkämunaiset digifasistit, joilla ei ole edes käsitystä sen rahan määrästä mitä he ovat tähän täysin turhaan paskaan upottaneet.)

Jumalauta Kiinasta lennätetään lentokoneilla suomalaisille pientä kivaa krääsää  28,2 MILJOONAA PIKKUPAKETTIA VUODESSA, ja määrä on kasvanut 35-kertaiseksi kahdessa vuodessa, JA tämä ei edes tunnu hätkähdyttävän ketään?! ”Suosituimpien tuotteiden joukossa on esimerkiksi päähineitä, epäaitoja koruja ja vaatteita.” No sitten ei mitään jos ne kerta on PÄÄHINEITÄ JA EPÄAITOJA KORUJA! Joskus tuntuu että tämän maailman kohtalo on oikeasti lasten ja idioottien käsissä. Eikä saa tietenkään unohtaa uhriutuvia miehiä. Eikä fasisteja. Eikä natseja.

Hyvää syntymäpäivää, rakas blogini, ja parempaa maailmaa.

999.

· joonasn – alleviivattua, arkisto, oma pää

Ihminen elää kahdella eri tasolla, kontrolloidulla tasolla ja omalla sisäisellä minuudella, johon me kukaan ei päästä käsiksi jos ei itse henkilö anna ulospäin viitteitä.

Jarmo Mäkilä

There’s no way to know if the time you’re spending will someday prove to be time you spent paying your dues or time you spent fooling yourself.

Lauran Graham, Talking as fast as I can, s. 128, Ballantine Books, 2016.

– – Jos aikaisin tai myöhään iltapäivällä oli poikkeuksellisen hiljaista, kuultiin heikosti jopa lähimmän karusellin eksoottisten soittopalkeiden välillä häipyvää, aavemaista musiikkia. Valtavassa karusellissa melkein puolen mailin päässä pyöri kullattujen hevosten piiri, väri oli kuin poltetussa sokerissa ja mukana oli kiiltävän mustia ja näyttävän sinisiä ja vaaleanpunaisia raitoja kuin mukaan olisi kylvetty makeisia, mentolkarkkeja, lakritsia ja piparminttutikkareita. Mistä ne suurenmoiset pyörivät hevoset olivat peräisin? Valmistiko jossain iso yhtiö pelkkiä karusellihevosia? Revittiinkö siitä isotkin rahat? Kukaan ei ollut rikas.

Joseph Heller, Lopun ajat, s. 13–14, Gummerus 1995. Suomentanut Antero Tiusanen.

Kaupungin yllä, pimeässä myrskyisessä yössä, valaistu pyörä pyöri taaksepäin.

Malcolm Lowry, Tulivuoren juurella, s. 57 (ensimmäisen luvun viimeinen virke), WSOY 1984. Suomentanut Juhani Jaskari.

Tämä on blogin 999. kirjoitus.

29/01/25

· joonasn – arkisto, universumi

Some thoughts are just more interesting than others. I’ll have an idea to go get a cup of coffee, for instance. Or for a scene in a film. Or for making a chair. This is why daydreaming is so important to me. All the thoughts just flow.

David Lynch, 1946–2025.

Olen kirjoittanut Twin Peaksista aiemminkin. Yksikätinen mies, kreisi stoori, marraskuu 2012:

Twin Peaks taitaa olla taas tv:ssä? Jos saatte jostakin käsiinne muistaakseni tämän vuosituhannen alkuvuosina julkaistun wrapped-in-plastic Artisan ”Special Edition” boksin, etsikää sen sisällöstä jännä dokkarinomainen haastattelukokoelma Postcards from The Cast (voin myös muistaa nimen väärin, olen ilmeisesti jättänyt omat boksini N:n luo).

Nämä pätkät ovat siis DVD-julkaisun ekstramateriaalien tekijöiden tekemiä haastatteluja Twin Peaks -näyttelijöistä, yleensä heidän kotonaan, reilu kymmenen vuotta itse sarjan tuotannon jälkeen. Ne kaikki ovat jollain tavalla mieleenpainuvia, mutta ehdottomasti sekavin ja kiinnostavin stoori (jopa Ben Hornea näytelleen Richard Baymerin Amazon-Ayahuasca-trippailutarina jää toiseksi) näistä on yksikätisen kenkäkauppiaan roolista (en viitsi spoilata enempää..) yleisön tietoisuuteen tulleen Al Strobelin tarina, jonka pääkohdat yritän nyt parhaani mukaan kertoa teille.

Strobel oli ollut omien sanojensa mukaan nuori hurjapää autonrassaaja, ja oli onnistunut harrastuksekseen hankkimaan (ja rassaamaan) itselleen aivan liian tykin pelin, auton mitä kenelläkään niin nuorella tyypillä ei olisi saanut olla (taas hänen omien sanojensa mukaan). Eräänä talvi-iltana (selvin päin, vai ei?) hän oli kengittänyt supernopealla autollaan kunnolla metsähallituksen puolelle, ja kun Strobel heräsi hän istui sokeana vankan puun juurella. Puu oli vankka, mutta Strobelin hotrod oli katkaissut sen yli kymmenen metrin korkeudelta.

Strobel paleli, eikä vieläkään nähnyt mitään. Toisella kädellään hän tunnusteli päätään, ja huomasi että hänen päälakensa oli jossain muualla kuin normaalisti. Samalla hän tajusi, että syy miksi hän ei nähnyt mitään oli juuri tämä samainen päälaki: se oli irronnut melkein kokonaan, ja nyt roikkui hänen kasvoillaan peittäen kaiken näkyvyyden. Hän teki mitä kuka tahansa (vitsi, vitsi) olisi siinä tilanteessa tehnyt eli käänsi irtonaisen päälaen takaisin kiinni-asentoon kuin pahvilaatikon kannen.

Hotrod-Strobelin ongelmat eivät loppuneet tähän, muistaakseni hän huomasi jonkun muunkin kuin hengityksensä (ja irtonaisen aivokoppansa) höyryävän kuulaassa talviyössä. Hänen toinen kätensä oli irronnut törmäyksessä kokonaan, ja olkapään tyngästä tuli pelottavan paljon verta. Strobel ajatteli varmasti kuolevansa puun juurelle. Hän menetti tajuntansa, nousi irti ruumiistaan, ja tuijotteli tapahtumapaikkaa kymmenien metrien korkeudesta ja näki sieltä käsin jonkun matkan päässä olevan talon, jossa oli valot.

Jos tässä vaiheessa asiat ovat olleet vielä kohtuullisen selväjärkisiä, seuraava pätkä pistää miettimään: Strobel ei halunnut kuolla – tässä vaiheessa hän puhuu kohtuullisen perinteisestä valotunnelista, jonka läpi hän kulki ja joka kulki hänen lävitseen ”like an inverted glove” –, joten hän (edelleen levitoidessaan kymmenien metrien korkeudessa oman silpoutuneen ruumiinsa yläpuolella) ajatteli että hänen on pakko saada jonkinlainen yhteys tähän mieheen, kenen ilmeisesti maille hän oli rakettinsa täräyttänyt. Kuinka kävikään, talossa asuva mies oli ollut suihkussa juuri Strobelin onnettomuuden aikaan, joten hän ei ollut kuullut mitään – vaikka talo olikin kohtuullisen lähellä onnettomuuspaikkaa – mutta jostain syystä tällä miehellä (joka osoittautui vapaalla tai eläkkeellä olevaksi poliisiksi, en muista) tuli mieleen että hänen pitää käydä takapihallaan taskulampun kanssa, ja sieltä, pimeän metsän lähes siimeksestä, hän löysi tajuttoman, koko ajan kuolemaa kohti vuotavan ja ruhjoutuneen Strobelin.

Long story short, Strobel selvisi hengissä näyttelemään maailman ikonisimmassa tv-sarjassa. Kun haastattelijat saivat viimein sanan suustaan, he kysyivät Strobelilta onko hän pystynyt ikinä muulloin irtautumaan ruumiistaan. Strobel (joka oli ehkä ajanut onnettomuuden jälkeenkin autoa työkseen pitkän aikaa, en ole ihan varma tästä) vastasi että kyllä, tottakai, nykyään vähemmin kuin ennen. Ennen hän saattoi ajaa pitkiä pätkiä öisiä Amerikan aavikkoalueita halkovia valtateitä lentäen noin kymmenen metrin korkeudessa autonsa yläpuolella, sillä välin kun hänen ruumiinsa ajoi autoa 120km/h nopeudella normaalisti kuskin paikalla ratin takana.

27/01

· joonasn – alleviivattua, pelit ja pensselit

First, I do not sit down at my desk to put into verse something that is already clear in my mind. If it were clear in my mind, I should have no incentive or need to write about it. We do not write in order to be understood; we write in order to understand.

Cecil Day Lewis

Blogin oikeanpuolimmaisesta palstasta (tai alhaalta, jos selaat mobiililla) löytyy nyt vanhalta blogialustalta tutut linkit viiteen satunnaiseen kirjoitukseen (huhtikuusta 2015 lähtien, vanhemmat kirjoitukset löytyvät sieltä vanhalta alustalta!) Blogin 997. kirjoitus.

17/01/25

· joonasn – 73AM, alleviivattua, internet, oma pää, pelit ja pensselit

Voi näitä varauksia, joita tarvitsen uskaltaakseni kirjoittaa mitä ajattelen! Sillä kyllä, suurin osa kaikesta mikä tekee elämästä elämisen arvoista, suurin osa kaikesta mikä syventää elämäntunnetta kestävällä tavalla, syntyy kypsistä päätöksistä ja lujasta tahdosta ja ponnistelusta. Mutta silti on hetkiä, sekunteja, niitä jotka, varastaakseni Rolf Aggestamin runosta, eivät koskaan lopu. [– –]

Joistakin nuoruuteni sekunneista tuli minulle elämän pituisia, siitä huolimatta että en tullut eläneeksi koko elämääni niiden ihmisten kanssa, jotka olivat kanssani silloin. [– –]

Mutta jotainhan niiden sekuntien täytyy merkitä, miksi ne muuten olisivat jääneet minuun koko elämäni ajaksi? Ja eikö niiden viipyilevä luonne ole riittävä syy kertoa niistä, yrittää, kenties turhaankin, tehdä niistä ikuisia muillekin?

Kjell Westö, Vuodet – Veljekset kertovat, s. 124, Otava 2022.

* * *

Taideprojektini 73 AM:n ensimmäinen julkaisu on nyt kuunneltavissa Bandcampissa. Nykyään itsenäiselle artistille mahdollisena julkaisuvaihtoehtona – kuten eräs muusikkoystäväni kertoi – on digijakelupalvelu kuten esimerkiksi kotimainen Texicalli Digital, joka julkaisee teoksesi ilmaiseksi kaikkiin tärkeimpiin digipalveluihin – Youtube, Spotify etc. – 20% siivulla kertyneestä digitulosta. Haluan kuitenkin pitää oman tekemiseni kynnyksen mahdollisimman matalalla ja keskitetysti DIY:nä, ja Bandcamp sopii siihen mainiosti. Seuraava teos on jo suunnitteilla, ja se olisi tarkoitus äänittää vähän hifimmällä kalustolla. Tämä jääköön siis historiaan ehkä tällaisena kevyen kynnyksen pelinavauksena, ja ehkä seuraava julkaistaan myös muissa palveluissa.

* * *

Liityin loppuvuodesta Threadsiin. Yksi sen ehdottomasti parhaista puolista on sisällön piilottaminen itse määrittelemiesi sanojen perusteella. Tässä oma tämänhetkinen ja koko ajan kasvava listani kielletyistä sanoista: AI, chatgpt, emojia, gaala, garmin, hauis, hoitolapsi, juoksut, kahvi, koira, koiraa, koirakuume, koiran, koiranpentu, koirat, lapsi, laskiaispulla, leuanveto, leukoja, mäykky, pennun, pentu, pieraisin, pieraisit, pieru, pierua, pierun, raskaus, tekoäly, tekoälyn, tekoälyä, tinder, unen, unessa, unessani, unet, uni, unia, unien, unta, vauva, älykello.

Blogin 995. kirjoitus.

22/12

· joonasn – 73AM, oma pää, pelit ja pensselit, universumi

Blogissa on ollut – kuten elämässäkin – melko hiljaista. Liukastuin ulkona naapuritalon kulmalla kuukausi sitten ja lensin kyljelleni. Oikea olkavarsi otti onneksi suurimman osuman, mutta käsi on kipuillut vieläkin. Luin jostain 6–8 viikkoa ja uskon siihen. Välillä käsivarsi on siteessä ja kipeytyy käytössä. Kahvat ja kiertoliikkeet sattuvat. Ennen liukastumistani vasen olkapääni oli kipuillut, en ole loukannut sitä vaan se protestoi jotain vääränlaisia liikkeitä ja ehkä bassonsoiton epäergonomiaa. No. Tietysti kun oikea käsi oli melkein käyttökelvoton ainakin pari päivää (ennemmin viikon, José) tuli vasemmalle kädelle lisää töitä, ja jo valmiiksi kipuillut olkapää ei tykännyt. Eli nyt olen ollut välillä yläraajarajoittunut kummaltakin puolelta. Käsi on koko ajan parempi vaikka olenkin huono lepuuttamaan sitä. Olkapää ei tykkää jonkunlaisesta nukkuma-asennosta. En koskaan muista sitä, mutta se onneksi ei unohda. Juuston höylääminen osoittautui joko hankalaksi tai liian kivuliaaksi riippuen kädestä.

On vuoden pimein aika, ja tänne tuli lumi vasta aiemmin tällä viikolla, eli aika myöhään. Aiemmin syksyllä sitä tuli kerran niin paljon että sitä kerkesi vähän kasautua tiettyihin paikkoihin, mutta muuten täällä on ollut vain maa kuurassa jos sitäkään. Pidän lumisesta winter wonderland -maisemasta vaikka suuri talvifani en olekaan. Perjantai-iltana kävin vanhan ystäväni kanssa yhteisen ystävämme haudalla. Hautausmaa (Oulujoen) oli erityisen kaunis, joka paikkaa peitti enimmäkseen koskemattomat viisitoista senttiä kevyttä lunta.

Olin myös puolitoista viikkoa pienessä kuumeessa. Ei juuri muita oireita kuin kuumeen aiheuttamat kolotukset, joten mikä lie? Vaihtoehtojahan riittää, kuten toivottavasti kaikki muistavat. Pitäkää huoli käsihygieniastanne yhteisessä joulupöydässä. Ei mennä ottamaan lihapullia (ei vielä täysin kielletty) tai leikkeleitä (täysin canceloitu) paljain nakein toisen lautaselta muuten kuin lähimmäisten seurassa. Pitäkää kopelointi ja lääppiminen minimissä kun ”vaihdatte viihteelle”.  Itse aion tehdä päin vastoin: vietän uuden vuoden aaton kaksistaan hyvässä naisseurassa, enkä siis voi luvata mitään.

* * *

Kesäkuussa kirjoitin musiikkiprojektistani 73 AM. Syksyn aikana materiaalista alkoi realisoitua ensimmäinen julkaisu, EP-mittainen Love Catch These Fragments, joka on Mielilevyt -levy-yhtiön julkaisukalenterissa. Tämä kaikki kuulostaa hyvin suurelta verrattuna siihen kuinka pienimuotoista se on. Mielilevyt on ystäväni ja naapurini yhden miehen levy-yhtiö, pitkäaikainen sellainen kuitenkin. Mies on niin old school, ettei hänellä ole juurikaan web-presenssiä yhtiölleen, joka on kuitenkin melko aktiivinen ollut vuodesta 2002. Tällä vuosikymmenellä julkaisuja ei ole ollut, linkki Discogsiin. Kuitenkin, kymmenen yhdessä toimivaa raitaa kasattuani ja (22 minuutin?) kokonaisuuden miksattuani (sikäli se sitä tarvitsi) äänitiedostot ovat tulleet muutaman kerran takaisin masteroijalta, samalta levy-yhtiön mieheltä, joka istuu asunnollani harva se päivä.

”Ongelmana” on se, että lofi-musiikkini on liian lofia, siitä puuttuvat täysin luonnolliset yläpäät – joita yleisesti ainakin bändimusiikissa on luonnostaan – joten masteroitunakin se kuulostaa pakatulta verrattuna mihin tahansa. ELI levy-yhtiö ei ehkä näe järkeväksi julkaista NÄIN erilaista, kokeilevaa, avantgardistista ja savuiseen 80-luvun digitaalikaikuun upotettua ja SUORAAN SANOTTUNA PASKAN KUULOISTA ”musiikkia”. Lukijan tulkittavaksi – ja ehkä myöhemmin kuultavaksi – jää kuinka paljon liioittelen. Nähtäväksi jää siis myös se, tuleeko virallista julkaisua levy-yhtiön toimesta. Nyt olemme siinä tilanteessa että realiteetit (äänityksen huonous ja koko projektin mahdottomuus saavuttaa edes minimaalisia yleisiä ”laatustandardeja”) meinaa jättää jalkoihinsa sen tosiasian, että tämä musiikki KUULOSTAA kuitenkin siltä miltä se kuulostaa kun se tulee ulos päästäni ja kitaravahvistimistani. Jos päädymme siihen tulokseen, että sitä ei julkaista (jolloin se ei luonnollisesti saa myöskään levy-yhtiön kumppanin, maailmanlaajuisen jakeluyhtiön, digijakelua), julkaisen sen todennäköisesti kuitenkin itse ainakin Bandcampissa ja Youtubessa.

Olen oikeastaan aika välinpitämätön sen suhteen tuleeko ”oikeaa” julkaisua vai ei. A) ns. oikea julkaisu ei tarkoita fyysistä äänitettä muutenkaan, ja B) en odota, että ihmisiä kiinnostaa näin marginaali musiikki joka lähentelee (ja lääppii) jonkinlaisen ääni-, teatteri- tai elokuvataiteen reunoja? Joten sillä ei ole suurta väliä? Joka tapauksessa: aion pitää siitä ääntä täällä, ja Facebookissa, ja Instassa, ja nykyään myös Threadsissa. Omalla nimelläni, tai ainakin blogin. Etsivät -> löytö. Ja koska C) tämä on ensimmäinen julkaisuni ja haluan tämän nyt vain alta pois, menkööt miten menee.

Blogin 994. kirjoitus.