EDIT 19.9.2019: Kuvaongelmat korjattu
Muutettuani toiselle palveluntarjoajalle blogissa on vielä ongelmia (lähinnä kuvien kanssa), korjaantuvat lähipäivinä kun vain keksin miten. Sillä välin blogi saattaa olla alhaalla hetkittäin. Ei juuri huvittaisi kahlata parin vuoden posteja läpi ja korjata kuvalinkkejä manuaalisesti.. Kaikesta muusta lisää myöhemmin.
Yksitoistavuotiaalle rakkaalleni.
Kirjoitettu alun perin 3. joulukuuta 2014
Georges Lepape, Vogue -lehden kansi, tammikuu 1919.
Lähde: Vogue.com: Photos: Winter in Vogue
Kuten vuosi sitten, onnistuin taas sössimään domainin uusimisen, maryque.com oli alhaalla 29.9. alkaen, mutta nyt taas täällä. Lisää kaikesta myöhemmin.
Osana tänään alkaneita Oulun Muusajuhlia vedän sunnuntaina klo 14:00 Oulun Kaupunginkirjastolla pienoispaneelikeskustelun otsikolla Mihin kirjallisuusblogeja tarvitaan? Keskustelemassa kanssani ovat kirjoittajat Yöpöydän kirjat ja Mustetta paperilla -kirjablogien takaa. Tervetuloa!
Kesä. Kirjoitan runoja, juon punaviiniä vedellä lantrattuna, mietin omia ahdistuksiani; mistä ne tulevat?
Olen outojen faktojen fani. Tämän aamun hätkähdyttävin fakta on tämä: Tuula Amberlan legendaarisen Korpin sanoitti suomeksi lääketieteen tohtori, unitutkija Jukka Alihanka. Myös toinen legendaarinen biisi Amberlalta – Lulu – on hänen sanoittamansa. Alkuperäinen on tietysti multitalentti Jeannetten. Kaipaus on teemana myös Emma Salokosken hienossa versiossa.
Löysin viime syksynä kirjoittaja Mariia Kukkakorven blogin Epilogi – Jälkisanat, jossa hän jakaa ajatuksiaan luovasta kirjoittamisesta. Viime aikoina ovat resonoineet mm. nämä artikkelit: ”Milloin teksti on valmis?” ja Kirjoita hiljaisuus tekstiin. Koko blogi on ehdottomasti lukemisen arvoinen ja hyödyllinen kenelle tahansa kirjoittajalle.
Kirjailija William Zinsser on todennut seuraavanlaisesti: ”Hard writing makes easy reading. Easy writing makes hard reading.”
Olen samaa meiltä Zinsserin kanssa. Kun kirjoittaminen on ponnistelua ja tekstin eteen pitää nähdä vaivaa, on lopputulos usein parempaa kuin nopeasti kirjoitettu pätkä tekstiä. Luettavuus ja lukukokemus ovat yhtä tärkeitä kuin kokemus kirjoittamisesta.
Oma luova kirjoittamiseni on välillä taas hyvin hankalaa ja hidasta. Olen erittäin onnellinen jos saan tekstiä syntymään liuskan päivässä, usein en. (Todellisuudessa kolme liuskaa viikossa olisi tarpeeksi.) Luen läpi jo ”valmista” tekstiä, teen pieniä korjauksia, ja vaikka tarina ja henkilöt elävät sekä päässäni että käsikirjoituksessa, olen tarinassa juuri nyt sellaisessa kohdassa, josta on vaikea päästä yli. Asiaa ei auta ollenkaan se, että ”alkuperäiseen” tarinaan tuli mukaan uusi henkilö, joka meinaa väkisin viedä stooria johonkin vielä tuntemattomaan suuntaan. Olen kirjoittanut ja suunnitellut itseni liian ahtaaseen muottiin, pitäisi muistaa se ja pystyä unohtamaan kaikki aiemmat raamit ja vain kirjoittaa. Tämän kaiken selvittely ja jatkuva epävarmuus on myös toki jännittävää ja mielenkiintoista (ja ultimaattisen rasittavaa). Välillä mietin päästänkö itseni liian helpolla esim. henkilöhahmojen määrän suhteen, olisiko kirjoittaminen vielä mielekkäämpää – ja uskallanko toivoakaan: helpompaa – jos antaisin sen rönsyillä enemmän, elää? Toisaalta tarinankerronnassa kiehtoo tietynlainen minimalismi, ja koko idea lähti siitä, että se tapahtuu pohjoisessa pikkukaupungissa muutaman henkilön tavatessa ja tutustuessa. Yksi heistä on uusi tulokas, the new kid in town, kolme muuta tuntevat toisensa hyvin. Eristyneisyys, ulkopuolisuus, ystävien välinen rakkaus, ajan petollinen kuluminen. Olemmeko jotain velkaa ystävillemme, ja kuinka paljon meidän pitää ajatella heitä kun teemme omaa elämäämme koskevia suuria päätöksiä?
Ajattelin vaan opetella Dylanin Tangled Up In Bluen, mutta whatever, internet. Ziisus. (Ja tämä oli oikea mainos – jos niitä ikinä on olemassakaan – yhden sivuston ohessa.) Klikkasin, ihan vain mielenkiinnosta. Ensimmäiset lauseet: ”I am a masochist. Since 2003, I’ve become famous in Seattle for teaching kids aged 4-7 to play guitar. Perhaps in my retirement I’ll expand my legacy by choreographing goldfish.” Ilmeisesti Rob on ihan täysin the real deal. Facebooksivut. Rufus Wainwrightin sanoin: ”Oh what a world it seems we live in.”
Rakas lapseni. Tein sinulle kortin. Et tietenkään muista mitä kymmenen vuotta sitten tapahtui, mutta onneksi siitä on todistusaineistoa. Lisää historiaa esim. täältä.
Kymmenen vuotta. Ajattelinko blogin aloittamisen aikoihin, että kirjoittaisin tätä vielä kymmenen vuoden kuluttua? Rehellisesti sanottuna: ajattelin, tai ainakin toivoin. Ihailin tekijöitä, joilla oli jokin pitkä projekti netissä, jokin oma. Vaatii tietynlaista pitkäjänteisyyttä ja asialle omistautumista tehdä ja ylläpitää mitä tahansa pitkää projektia. Blogeista (ja netistä muutenkin) olen pitänyt aina sen loputtomien mahdollisuuksien takia: blogi päiväkirjana, leikekirjana, työprosessikuvauksena, linkkivarastona, muistiinpanoina, mediapankkina, tarinana, runokirjana, jonkin asian ympärille keskittyneenä esseekokoelmana tai kaikkien näiden yhdistelmänä. Muistatteko kun puhuttiin multimediasta?
Miten internetin käyttöni on muuttunut näiden kymmenen vuoden aikana? En usko, että kovinkaan paljoa, luultavasti vähemmän kuin useimmilla. En omista älypuhelinta, eli en instaa, snäppää, twiittaa. Käytän edelleen selaimen kirjanmerkkejä. Fb:tä käytän vaikka senkin käyttöaste on vähentynyt huomattavasti alkuajoista. Pidän edelleen tärkeänä sitä, että minulla on oma perinteinen kotisivu – kotisivu, how quaint! – jolla voin tehdä mitä haluan. Tiedän monia, jotka julkaisevat nykyään pelkästään Instagramissa tai Facebookissa (tai muissa yhteisöpalveluissa), ja jollain tapaa kaipaan perinteisiä kotisivuja ja blogeja. Toisaalta tietysti myös ymmärrän valmiiden palvelujen helppouden ja suosion: omille jutuilleen on paljon helpompi löytää yleisö niiden kautta. Helppokäyttöisyydestä puhumattakaan. Asiassa on myös toinen puoli: internetin jakautuminen suljettuihin kokonaisuuksiin sotii koko netin perusideaa vastaan, ja usein eri yhteisöpalveluiden kautta sisällön löytäminen vaatii kaikenlaisen muun hälyn blokkaamista (mainokset, turhanpäiväiset linkit, suositukset, all sorts of bullshit).
Vanhentuneet domainit joissa on enää vain palveluntarjoajan placeholder-sivu, poistetut kommentit, joku on kirjautunut jonnekin viimeksi vuosia sitten, kuolleet linkit, vanhat bookmarkit jotka eivät vie enää minnekään, aikoinaan tärkeiden yhteisöjen kuihtuminen ja kuolema. Mutta kuten Boris Pasternak sanoi: ”Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.” Them’s the breaks.
Mutta tänään, kävellessäni hakemaan pienen pullon kuplivaa juhlapäivän kunniaksi, tunsin itseni onnelliseksi ja se fiilis jatkuu. Nyt istun hyvässä asennossa rakkaan työpöytäni äärellä ja kirjoitan villasukat ja reinot jalassa, kuuntelen Sinatraa (Sings the Great American Songbook) ja siemailen oikein näpsäkän makuista Cono Sur Brut Roséta.
Menneiden syntymäpäivien fiiliksiä voitte lukea näiden linkkien kautta: 2009, 2010, 2011 (2012 on näköjään jäänyt välistä.) 2013, 2014, 2015, 2016, 2017.
Ilmoitusluontoinen asia: blogin vanha alusta on hieman sekaisin, johtuen taannoisesta webhotellimuutoksesta. Artikkelit ovat luettavissa kunhan vaan jaksaa skrollata php-erroreiden ohi. Fiksaan jos ja kun pystyn, kun ehdin. Ei muuta.
