Category Archives ⇒ oma pää

14/05

· joonasn – oma pää, universumi

Aamulla herään pihan ääniin ja kesän tuoksuun avoimesta ikkunasta. On satanut, ilma on pehmeää ja täynnä valoa, ja olen nähnyt taas unia läheisyydestä, ihmisistä. Olen tottunut näihin uniin, ne toistuvat melkein joka yö. Niiden aiheuttama kaiho on yhtä ohimenevää kuin unet itse, kevyttä ja turhaa, epätodellista. Moni asia on paremmin kuin aiemmin. Tiedän sen, ja istuessani kahden vanhan ystävän kanssa lauantai-iltaa, kuulen myös jotain siihen viittaavaa. Jotain sellaista että on hienoa nähdä minut niin hyvinvoivana, miten se ikinä näyttäytyykään. Puhumme yhteisistä ystävistämme, ihmiset ovat uteliaita, mitä sille ja sille kuuluu. Tietysti, näinä aikoina. Ja oikeastaan sen taustalla miksi tapasimme nyt, oli yhteisen ystävämme läheisen ja meidän kaikkien kolmen hyvän tutun Kari Lunnaksen yhtäkkinen kuolema (linkki muistokirjoitukseen Kulttuurivoimalan fb-sivulla) Muhun saarella Virossa, missä vietin kolmisen kuukautta keväällä 2016, viisi vuotta sitten. Olen kirjoittanut Kulttuurivoimalasta ja siitä miten se vaikutti elämääni aiemmin ainakin täällä ja täällä.

17/02

· joonasn – oma pää


Kaikki valo ja kauniit kelit tuovat mukanaan rakkautta ja yhteydenpitoa, suunnitelmia: nähtäisiinkö lähiaikoina, ehkä jopa lähipäivinä, käydäänkö kävelyllä tai jotain? Sunnuntaina kävin hyvän ystäväni ja naapurini – hän on käytännössä ainoa ihminen ketä olen nähnyt tänä talvena kerran pari viikossa – kanssa lähiostarimme pubissa päiväseltään, minä ensimmäistä kertaa baarissa syyskuun jälkeen. Voitin shakin ja hävisin ysipallon.

Blog goes teen

· joonasn – alleviivattua, arkisto, internet, oma pää


Rakas lapseni, leikkaa hiuksesi ja mene töihin. Kolme vuotta sitten kirjoitin:

Vanhentuneet domainit joissa on enää vain palveluntarjoajan placeholder-sivu, poistetut kommentit, joku on kirjautunut jonnekin viimeksi vuosia sitten, kuolleet linkit, vanhat bookmarkit jotka eivät vie enää minnekään, aikoinaan tärkeiden yhteisöjen kuihtuminen ja kuolema. Mutta kuten Boris Pasternak sanoi: ”Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.” Them’s the breaks.

Them’s the breaks, indeed. Stevie Smith: ”All things pass, love and mankind is grass.” Luen sopivasti John Steinbeckin Tyytymättömyyden talvea. Etsin yli 15 vuotta vanhoista luonnoskirjoista tekstinpätkiä t-paitadesignejä varten: ystävälläni on toimivat silkkipainokamat tyhjän panttina, on ollut puhetta että ne voisi ottaa käyttöön. Vanhojen kirjoitusten ja piirustusten selailu on aina yhtä ristiriitaista: löydän mielenkiintoisia ja jalostukseen ihan kelpoja juttuja, mutta myös paljon piirustuksia ja tekstejä ex-tyttöystävästäni (ja myös hänen kirjoituksiaan ja piirustuksiaan). Hän, kenen kanssa olen viimeisimmin asunut yhdessä (erosimme syksyllä 2009). Päälle vyöryy kaiho, jota luultavasti lisää korona-ajan ihmiskontaktien vähyys ja yleinen epävarmuus tulevaisuudesta (muuten kuin että kyllä se kantaa). Olen seurustellut ja ollut erilaisissa läheisissä ihmissuhteissa sen jälkeenkin, mutta en nyt pariin vuoteen. Tajusin taannoin, että tämä vuoden vaihde on ensimmäinen muutamaan vuoteen kun minulla ei ole mitään pakollista ohjelmaa (töitä/koulua/etc). Se on toisaalta hyvin vapauttavaa, t0tta. Mihin tässä kiire on, onko mihinkään? Välillä pakahduttaa se, että en tiedä yhtään mitä menneisyyteni tärkeille ihmisille kuuluu. Ja sitä on mahdotonta mitenkään järkevästi selvittää, ei voi laittaa viestiä vuosikausien hiljaisuuden jälkeen hei mitä sulle kuuluu, olet ollut mielessäni paljon. Aika säälittävää ja inhimillistä. Kaipaanko seuraa? Kaipaanko parisuhdetta? Osaisinko olla sellaisessa? Olen suurimmaksi osaksi tyytyväinen elämääni, se on totta, mutta varsinkin tällaisen poikkeusvuoden jälkeen kaipaan hetkittäin jotain kevyempää, ja en voi välttyä ajattelemasta että silloin 10-15 vuotta sitten kaikki oli jotenkin kivempaa. Mutta niin, ikuisuuskysymyksiä. Huhtikuussa 2015 kirjoitin:

Omien vanhojen juttujen (keskusteluiden, sähköpostien, päiväkirjamerkintöjen) lukeminen on jännällä tavalla kaksipiippuinen asia: toisaalta niistä voi silloin tällöin nähdä olevansa edelleen samalla joskus silloin aikoinaan aloittamallaan tiellä ja kokea siitä ylpeyttä, toisaalta niissä on myös paljon kaikkea, mikä on silloin tuntunut tärkeältä ja painavalta, mutta mikä ei ole enää oikeastaan mitään, pelkkä muiston varjo. Ehkä juuri siksi on parempi antaa niiden olla. Niiden lukeminen on parhaimmillaankin vain masturbaatiota: siitä tulee hetkellisesti hyvä olo sinulle itsellesi, mutta muulle maailmalle se on täysin yhdentekevää.

07/02

· joonasn – oma pää, pelit ja pensselit

Koronaväsymystä, pitkään talveen kyllästymistä, aurinkoisista pakkaspäivistä nauttimista. Riittämättömyyden tunteita, anhedoniaa, tylsistymistä neljän seinän sisällä kun juuri mikään tekeminen ei kiinnosta. Vahvaa suoratoistopalveluiden väärinkäyttöä. Pitkiä säännöllisiä yöunia, herääminen ilman kelloa: ikkuna auki, vaatteet päälle, ovi keittiöön auki, puinen elegantin muotoinen ovistopperi. Kävely olohuoneeseen ja työpöydän ääreen, tietokoneen herätys, netistä Radio Helsinki. Keittiöön: vedenkeitin päälle ja vitamiinitabletit + verenpainelääkkeet. Aamutoimet wc:ssä. Koko ajan kasvavasta teevalikoimasta (kiitos ystävälleni A:lle) jotain hyvää ja teekupin kanssa työpöydän ja internetin ääreen.

Muutaman ikivanhan sarjakuvan uusien sivujen tsekkaus, uutisotsikoiden nopea läpiselaaminen, rss-lukijan kymmenien blogifeedien päivitys ja lueskelu. Päivällä kotona hääräilyä, ehkä kävelylenkki valoisaan aikaan, semilaiskaa messengeröintiä lähipiirin kanssa. Kirjoittaminen ei innosta joten ei sitten kirjoiteta, maalaaminen tuntuu päämäärättömältä (mitä vikaa on päämäärättömyydessä?), lukeakaan ei jaksa ihan loputtomiin. Keskittymiskyky vaihtelee. Kokkailua, ei valmisruokaa. Spagettia ja linssi-pinaatti-pakastevihannes-tomaattikastiketta, jota on ilo syödä kylmänä keskellä yötä paahtoleivän päällä. Tuntuu siltä kuin kaikki junnaisi paikallaan, mitään ei tapahdu (nii-i, Sherlock), mutta miksi pitäisi aina tapahtua jotain, mitä vikaa on samankaltaisissa rauhallisissa päivissä yksin kotona?

Ahdistavimmissa riittämättömyyden tunteen hetkissä – joita ei onneksi ole kovin usein – muistutan itseäni siitä, että olen tehnyt asioita: viime vuonna valmistuin visualistiksi ja loppuvuodesta osallistuin kolmen kuukauden ”– – intensiiviseen Luovuutta Lasitalossa [IG] learning-by-doing koulutukseen, jossa rakennettiin luoville aloille uusia avauksia ja areenoja pandemian jälkeiseen maailmaan; luoden hyvinvointia, terveyttä ja elinvoimaa alueille, ihmisille ja yrityksiin taiteen keinoin.” Juuri ennen joulua olin mukana tekemässä Ruotomielen joulubiisiin musavideota. Olen ostanut laadukkaampia maalaustarvikkeita (mm. Derwent Inktense -värejä) ja kyniä ja hetkittäin saanut niistä tosi inspiroivia fiiliksiä. Pitäisi muistaa, että ei aina tarvitse olla koko ajan 4K FULL HD, joskus riittää 480p. Armollisuutta itselle ja muille.

Teams teams teams

· joonasn – internet, oma pää, pelit ja pensselit

Olen ollut nyt kolme viikkoa päivittäin Teams-videopalaverien äärellä. Olen osallistunut webinaareihin ja työpajoihin, laavannut Trelloa ja yrittänyt löytää Discordin tekstivyöryn ja hymiöiden seasta jotain olennaista. Olen nähnyt kymmeniä eri näkymiä ihmisten keittiöistä. Olen tavannut useamman koiran, kissoja, nähnyt vilaukselta taaperoita ja teinejä ja yhden lontoolaisen harmaapapukaijan. Olen kuullut lukemattomia eri muotoiluja lauseesta oottakaas ku mä katon saanks mä tän näkymään teille ja ihmetellyt kuinka erilaisia ihmisten kuunteluilmeet ovat. Olen kehittänyt tehokkaan kymmenen minuutin sängystä-vessan-ja-keittiön-kautta-nojatuoliin-macbookin-äärelle -aamurutiinin. Olen kuunnellut tuntikausia kestäviä monologeja luovasta taloudesta, digitaalisista mahdollisuuksista, postkoronaalisuudesta, et cetera et cetera ja seurannut kymmeniä ei-koko-näytön kokoisia diaesityksiä ja tuijottanut itseäni samanaikaisesti läppärini näytön oikeasta alakulmasta ja parin sekunnin viiveellä senhetkisen puhujan jakamalta omalta näytöltään. Olen kokenut yhteenkuuluvuuden tunteita ja nyökytellyt vaikka en edes olisi videokuvassa. Olen odottanut tuntemattomasta syystä katkenneen video- ja audioyhteyden palaamista hiljaa itsekseni mutisten ja kuunnellut aikuisten ihmisten maanittelevan toisia aikuisia ihmisiä laittamaan kameransa päälle ja osallistumaan.  Olen seurannut keskustelujen – kyllä, niitäkin on ollut – rönsyilevän taidefilosofian puolelle ja kuunnellut mielenkiinnolla eri luovien alojen ihmisten kertomuksia omista kokemuksistaan omalla alallaan. Olen ymmärtänyt uudella tavalla sanan hyvinvointi ja miettinyt vastentahtoisesti henkilöbrändäystä, mitä tämäkin kirjoitus väistämättä on. Olen osallistunut, kommentoinut, tarttunut ja saanut kiinni, lupautunut tiimeihin ja selannut kymmeniä Instagram- ja Twitterfeedejä ja kuullut termit minäkuva ja identiteetti useissa villisti erilaisissa konteksteissa. Tätä jatkuu jouluun saakka, matkan varrella rakennamme yhdeksän näyttelyinstallaatiota kolmeen eri lasitaloon kolmeen eri paikkaan Pohjois-Pohjanmaalle.