Category Archives ⇒ oma pää

18/10

· joonasn – oma pää, pelit ja pensselit

Kirjoitan tätä makuuhuoneeni pienellä työpöydällä ikivanhalla Thinkpadillani, jonka käyttöjärjestelmä on edesmenneen ystäväni säätämä fuckyoulinux (Debian). Luulin tämän koneen olevan mennyttä, mutta niin tämä vain tässä hurisee ja suoltaa tekstiä ruudulle. Macbookini on väliaikaisesti telakalla odottamassa toimivaa virtalähdettä. Ensisijaisesti tämän koneen pitäisi olla offline, pelkästään kirjoituskone, mutta menkööt testailun piikkiin. Eilen yritin opiskella ja opiskelinkin kuinka irronneen näppäimistön kirjaimen (tai tässä tilanteessa alaspäinnuolen) saa paikoilleen. Ei saa, alle puolen millimetrin metalliosat näppäimen alla ovat vääntyneet, joten näillä mennään. Tällä ei onneksi pyöri suoratoistopalvelut, ja ennen toiminut pilvipalvelintallennus ei näköjään sekään toimi enää. Palaan siis takaisin muistitikkujen aikaan, mikä onkin jo tullut taas tutuksi kun olen kiikuttanut proosaryhmän kotitehtäviä tulostettavaksi lähikirjastoon, joka sijaitsee kätevästi samassa pihassa kuin proosaryhmä. Jos kaipaan liikkuvaa kuvaa sängyssä nautittavaksi, voin valita kohtuullisen suppeasta DVD-hyllystäni esimerkiksi Villiä Pohjolaa, sillä DVD-asema tästä sentään löytyy. (Sitä taas ei löydy monista uudemmista värkeistä, pöytäkoneeni on viimeisin Mac Mini, josta sellainen löytyy, sekin jo yli kymmenen vuotta vanha malli. En valita, pärjään hyvin näillä.) Tekee hyvää, kun on sen verran tilaa ja laitteita, että kaikkea ei tarvitse multipaskata saman pöydän ääressä, jolloin keskittyminen väkisinkin herpaantuu eikä mistään tule lopulta mitään.

Syksyn seesteisyys ja tulevan talven odotus on aiheuttanut tyytyväistä rauhallisuutta muutenkin. Olen lukenut enemmän kuin aikoihin (uusin kirjalistaus tulee taas lähiaikoina), huomaan asettuvani helposti turvallisiin rutiineihini, riittämättömyyden tunne pysyy suurimmaksi osaksi kaukana, kaikkeen tähän auttavat Wanhat Cunnon Terweet Elontawat, kuten rytmien säännöllisyys, alkoholinkäytön minimointi, et cetera, et cetera. Kyllä te tiedätte, kukaan meistä ei nuorene.

Eilen sain yhteydenoton vanhalta ystävältäni: hän oli etsinyt facebookista sieltä taannoin piilottamaani kuvakansiota Maailman Komein Mustelma, sitä löytämättä. Halusi näyttää kaverilleen, joka kehui hienoa mustelmaansa, että minkälainen on oikea mustelma. Ainakin viisitoista vuotta vanhaan tarinaan ja sen kuvalliseen dokumentointiin liittyy olennaisesti mökkilaiturilla tapahtunut ex-tyttöystäväni hiusten parturointi, kolmijalkainen jakkara ja kylki edellä rantakiveen taaksepäin siltä jakkaralta istualtaan kaatunut allekirjoittaja. Jep, jakkaran taaimmainen jalka meni laiturin lankkujen väliin. Mustelma ulottui parhaimmillaan reidestä melkein kainaloon, napaan ja perseeseen. Hyvä että tuli dokumentoitua, oli piristävää kuulla että siitä puhutaan edelleen.

21/09

· joonasn – alleviivattua, arkisto, oma pää

Vanhoja muistiinpanoja.

Olen taas proosaryhmässä, edellisen ja ainoan kerran aiemmin kävin siellä syksyllä 2018. Kirjoita eläintarina. Käytä valitsemallasi muotokielellä kirjoitetussa tekstissä tätä lausetta, tätä otsikkoa. Kirjoita kohtaaminen. Kirjoita kohtaaminen toisen henkilön vinkkelistä. Kirjoita aforismi aiheesta ”Muisto haihtuu” (”Aika tekee muistoistamme jälkikuvan suljettujen silmiemme taakse” oli oma panokseni. ”Aforismisi on muodoltaan kaunis”, kirjoitti ryhmän vetäjä palautteensa lopuksi.)
”I want girls on bread”, Joey sanoo. Hänkin on olennaisuuksien äärellä.

11/07 (tai siis 17/07; tai siis 29/07)

· joonasn – oma pää, universumi

Päivät menevät ohi kuin viikot. Jatkuva helle syö viikonlopun ja alkuviikon aktiivisuuden minimiin: jos ei pysty niin ei pysty. Kävelen bussipysäkille, istun bussissa, tai kotona, makaan sänkyni pohjalla ja yritän olla mahdollisimman paikallani, kuin ruumis, jos voisin vaan vajota tästä alas johonkin viileämpään? Ei? Tunnen ja kuulen ja kuuntelen kuinka tuuletin heittää molekyylejä jalkopohjiini. Mietin: nyt on varmasti jo aamu. Ei. Ja aamu tulee kuten aamu aina tulee.

Istun kotonani ja katson kuinka tuuletin heittelee pölyhiutaleita laskevan auringonvalon reitillä olevan tuuletusikkunan raosta. Kaikki muu on peitetty, edelleen. Useimpina päivinä olen tuntenut oloni liian löysäksi pussiksi täynnä ripulipaskaa. Mitä teen silloin, kysytte? Niin, siinäpä se. Rutiini: kävelen, istun bussissa, teen töitä, kävelen, istun bussissa, istun kotona ja mietin et – niin – pitäisikö tehdä jotain toisin? Sitten tajuan, että viikkoja jatkunut helle vaikuttaa sekä mieleeni että vartalooni. Kuten aina, ja nykyään enemmän kuin nuorempana.

Elämäni on parempaa, paljon parempaa, kuin vuosi tai pari sitten. Keväällä stressasin jatkuvasti rahasta, etsin töitä, kunnes löysin työpaikan, tai tarkemmin sanottuna uuden asiakkaan. Nyt olen kulkenut sillä edellä mainitulla bussilla omia aikojani, tehnyt vajaita työpäiviä, vajaita viikkoja, merkannut tunnit ylös ja laskuttanut jälkikäteen. En ole harmistunut vaikka kesä ei olekaan tuonut mukanaan jotain nostalgian merkkaamaa hienoutta.

14/05

· joonasn – oma pää, universumi

Aamulla herään pihan ääniin ja kesän tuoksuun avoimesta ikkunasta. On satanut, ilma on pehmeää ja täynnä valoa, ja olen nähnyt taas unia läheisyydestä, ihmisistä. Olen tottunut näihin uniin, ne toistuvat melkein joka yö. Niiden aiheuttama kaiho on yhtä ohimenevää kuin unet itse, kevyttä ja turhaa, epätodellista. Moni asia on paremmin kuin aiemmin. Tiedän sen, ja istuessani kahden vanhan ystävän kanssa lauantai-iltaa, kuulen myös jotain siihen viittaavaa. Jotain sellaista että on hienoa nähdä minut niin hyvinvoivana, miten se ikinä näyttäytyykään. Puhumme yhteisistä ystävistämme, ihmiset ovat uteliaita, mitä sille ja sille kuuluu. Tietysti, näinä aikoina. Ja oikeastaan sen taustalla miksi tapasimme nyt, oli yhteisen ystävämme läheisen ja meidän kaikkien kolmen hyvän tutun Kari Lunnaksen yhtäkkinen kuolema (linkki muistokirjoitukseen Kulttuurivoimalan fb-sivulla) Muhun saarella Virossa, missä vietin kolmisen kuukautta keväällä 2016, viisi vuotta sitten. Olen kirjoittanut Kulttuurivoimalasta ja siitä miten se vaikutti elämääni aiemmin ainakin täällä ja täällä.

17/02

· joonasn – oma pää


Kaikki valo ja kauniit kelit tuovat mukanaan rakkautta ja yhteydenpitoa, suunnitelmia: nähtäisiinkö lähiaikoina, ehkä jopa lähipäivinä, käydäänkö kävelyllä tai jotain? Sunnuntaina kävin hyvän ystäväni ja naapurini – hän on käytännössä ainoa ihminen ketä olen nähnyt tänä talvena kerran pari viikossa – kanssa lähiostarimme pubissa päiväseltään, minä ensimmäistä kertaa baarissa syyskuun jälkeen. Voitin shakin ja hävisin ysipallon.

Blog goes teen

· joonasn – alleviivattua, arkisto, internet, oma pää


Rakas lapseni, leikkaa hiuksesi ja mene töihin. Kolme vuotta sitten kirjoitin:

Vanhentuneet domainit joissa on enää vain palveluntarjoajan placeholder-sivu, poistetut kommentit, joku on kirjautunut jonnekin viimeksi vuosia sitten, kuolleet linkit, vanhat bookmarkit jotka eivät vie enää minnekään, aikoinaan tärkeiden yhteisöjen kuihtuminen ja kuolema. Mutta kuten Boris Pasternak sanoi: ”Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.” Them’s the breaks.

Them’s the breaks, indeed. Stevie Smith: ”All things pass, love and mankind is grass.” Luen sopivasti John Steinbeckin Tyytymättömyyden talvea. Etsin yli 15 vuotta vanhoista luonnoskirjoista tekstinpätkiä t-paitadesignejä varten: ystävälläni on toimivat silkkipainokamat tyhjän panttina, on ollut puhetta että ne voisi ottaa käyttöön. Vanhojen kirjoitusten ja piirustusten selailu on aina yhtä ristiriitaista: löydän mielenkiintoisia ja jalostukseen ihan kelpoja juttuja, mutta myös paljon piirustuksia ja tekstejä ex-tyttöystävästäni (ja myös hänen kirjoituksiaan ja piirustuksiaan). Hän, kenen kanssa olen viimeisimmin asunut yhdessä (erosimme syksyllä 2009). Päälle vyöryy kaiho, jota luultavasti lisää korona-ajan ihmiskontaktien vähyys ja yleinen epävarmuus tulevaisuudesta (muuten kuin että kyllä se kantaa). Olen seurustellut ja ollut erilaisissa läheisissä ihmissuhteissa sen jälkeenkin, mutta en nyt pariin vuoteen. Tajusin taannoin, että tämä vuoden vaihde on ensimmäinen muutamaan vuoteen kun minulla ei ole mitään pakollista ohjelmaa (töitä/koulua/etc). Se on toisaalta hyvin vapauttavaa, t0tta. Mihin tässä kiire on, onko mihinkään? Välillä pakahduttaa se, että en tiedä yhtään mitä menneisyyteni tärkeille ihmisille kuuluu. Ja sitä on mahdotonta mitenkään järkevästi selvittää, ei voi laittaa viestiä vuosikausien hiljaisuuden jälkeen hei mitä sulle kuuluu, olet ollut mielessäni paljon. Aika säälittävää ja inhimillistä. Kaipaanko seuraa? Kaipaanko parisuhdetta? Osaisinko olla sellaisessa? Olen suurimmaksi osaksi tyytyväinen elämääni, se on totta, mutta varsinkin tällaisen poikkeusvuoden jälkeen kaipaan hetkittäin jotain kevyempää, ja en voi välttyä ajattelemasta että silloin 10-15 vuotta sitten kaikki oli jotenkin kivempaa. Mutta niin, ikuisuuskysymyksiä. Huhtikuussa 2015 kirjoitin:

Omien vanhojen juttujen (keskusteluiden, sähköpostien, päiväkirjamerkintöjen) lukeminen on jännällä tavalla kaksipiippuinen asia: toisaalta niistä voi silloin tällöin nähdä olevansa edelleen samalla joskus silloin aikoinaan aloittamallaan tiellä ja kokea siitä ylpeyttä, toisaalta niissä on myös paljon kaikkea, mikä on silloin tuntunut tärkeältä ja painavalta, mutta mikä ei ole enää oikeastaan mitään, pelkkä muiston varjo. Ehkä juuri siksi on parempi antaa niiden olla. Niiden lukeminen on parhaimmillaankin vain masturbaatiota: siitä tulee hetkellisesti hyvä olo sinulle itsellesi, mutta muulle maailmalle se on täysin yhdentekevää.