Olen tavannut ihmisen, jonka puhelimessa olen nimellä Joonas ja joku tuliemoji. Mistä lähtien puhelimen osoitekirjassa voi käyttää emojeja. Tiedän kyllä mistä lähtien, don’t @ at me, se oli retorinen kysymys. Ihminen on samanikäinen, puoli vuotta nuorempi. Ikätoveri. Puhumme ysärin yhtenäiskulttuurista, mistä on vaikea puhua ihmisten kanssa jotka eivät ole kokeneet sitä, ja täysin loputonta puhua niiden kanssa jotka ovat, joiden kanssa olisit hyvin saattanut olla samalla luokalla yhtä pienessä kyläkoulussa samanlaisella landella – no siis vaan kolkyt vuotta sitten? Ihan vasta?
Hän on myös erittäin viehättävä ja hyvää seuraa. Kun en ole hänen seurassaan keskustelen rakkaudesta lähimpien miesteni kanssa. Hakeudumme toistemme seuraan. Luen Kafkan Kirjeitä Felicelle mutta miksi: kaikenkattava rakkauden todistaminen kirjaimien kautta ja rivien välistä ahdistellen ja tökkien ei kiehdo. Reaalitodellisuus kiehtoo enemmän. En ole lähdössä melomaan tai kokemaan järvisuomen polkupyöräreittejä. Siitä huolimatta luulen että kesä 222 saa vielä monta etuliitettä. Ihmiset ovat aktivoituneet, olen ihminen muiden joukossa. Hyvännäköiseksikin kesäilloissa kehuttu.
Kiukuttelen ystävilleni sunnuntai-illan ratoksi. Haukun liian ison television moneen kertaan vaikka pöydällä on isäntäväen siihen kantama aukinainen litran rommipullo – välimeren rantojen lentokentiltä ostettu – ja kohta toinenkin. Cola loppuu kuten cola aina loppuu mutta rommi ei sinä yönä. Makaan lattialla ja rentoudun. Dissaan ystäväni sohvapöytää kusitestin näköiseksi, ja vaikka missään ei mitään järkeä olekaan nauramme pitkään ja yhdessä. Vai ehkä juuri siksi.
Yön aikana pihaan ja muuallekin puhaltanut uusi lumi tekee rohtuneista ikivanhoista kinoksista uusia. Rakastan näitä muotoa ja valoja ja varjoja juuri nyt. Kuuntelen levyä vuodelta 1995 (Jagged Little Pill), syön puuroa, juon toisen kupin teetä, kaikki on hyvin, elän rauhallista ja omannäköistä elämää, käyn ulkona asunnosta torstai-iltana (lähikaupassa) ja seuraavaksi vasta sunnuntaina iltapäivällä (kävelyllä naapuruston ympäri), luen ja torkun päiväunia ja silti menen sänkyyn viikonloppuiltoina jo yhdeksältä, selvin päin. Nukun hyvin, heräilen kahdeksan tienoilla. Selailen vanhoja päiväkirjamerkintöjäni ja mietin kiitollisuudella sitä, että nukun nykyään paremmin kuin joskus silloin. En ole ahdistunut enkä stressaantunut, kasvamista on tapahtunut kuin huomaamatta, ja vaikka tiedänkin pyrkineeni jotenkin parantamaan elämääni, en osaa myöhemmin sanoa juuri mitään konkreettista siitä miten olen siihen päätynyt. Rutiinit auttavat, kuten aina, kuten myös oman ajan ja hyvinvoinnin priorisointi ja epätoimivien ihmissuhteiden jättäminen. Luottaminen siihen, että elämä kantaa kyllä ja mikään ei ole ikuista.
