Category Archives ⇒ oma pää

26/07

· joonasn – kuvat, oma pää, universumi

Enontekiöllä puolitoista viikkoa sitten paarmojen ja sääskien syöttinä pitkää viikonloppua viettäessäni etsin vaivatonta ja virtaavaa tussiviivaa ja piirsin luonnoskirjaani yllä näkyvän eläimen. Talviturkin jätin Ounasjokeen. Matka oli hieno vaikka lähtökiireissäni onnistuin jättämään sekä puhelimen että lompakon kotiini.

Vastapäisen talon toisen kerroksen asunnon parvekkeen valo on palanut yhtäjaksoisesti ainakin kaksi kuukautta, mahdollisesti kauemminkin, en muista, eikä siellä ole näkynyt liikettä. Mietin, missä vaiheessa soitan huoltoyhtiölle. Pahimmassa skenaariossa uskon että naapurit olisivat näillä helteillä jo huomanneet jotain. Asunto ei näytä tyhjältä: ikkunan yläreunaa peittää lyhyt verho ja sisällä näkyy huonekaluja. (En ole viitsinyt kaivaa kiikareita kaapista ainakaan vielä.) Lähemmän naapurin parvekkeella on muutamana iltana istunut pieni englanninkielinen seurue; en saa selvää heidän keskusteluistaan, mutta heidän naurunsa on tervetullut lisä kotipihani kesäiltojen äänimaailmaan, joka yleensä koostuu pelkästään pääskyjen kirkumisesta ja tuningharrastajien kaukaisista revittelyistä sekä satunnaisesta plim-…-ovi-on-nyt-auki -naisrobottiäänestä alaovelta.

01/06

· joonasn – internet, oma pää, universumi

Kesä. Kirjoitan runoja, juon punaviiniä vedellä lantrattuna, mietin omia ahdistuksiani; mistä ne tulevat?

Olen outojen faktojen fani. Tämän aamun hätkähdyttävin fakta on tämä: Tuula Amberlan legendaarisen Korpin sanoitti suomeksi lääketieteen tohtori, unitutkija Jukka Alihanka. Myös toinen legendaarinen biisi Amberlalta – Lulu – on hänen sanoittamansa. Alkuperäinen on tietysti multitalentti Jeannetten. Kaipaus on teemana myös Emma Salokosken hienossa versiossa.

11/05

· joonasn – oma pää, pelit ja pensselit, universumi

Aika on taas rientänyt, lapseni. Huhtikuun viimeiset viikot stressasin mahdollisia ja mahdottomia työjuttuja, kävin haastatteluissa, vastasin puheluihin ja tekstareihin, ja loppujen lopuksi mistään ei tullut mitään muuta kuin verkostoitumisia, kokemusta, hienoja keskusteluja ja muutama mahdollinen tuleva freelance-keikka. Ennen sitä kävin kulttuuri-illassa puhumassa, lukemassa ja nauramassa. Samaan iltaan mahtui myös extempore blogimiitti, josta S ja Veela ovat jo kirjoittaneet, olette toki saattaneet jo lukeakin. Jos ette, kumpikin blogi on suosikkilistallani, vahva suositus. Ilta poiki myös tarjouksen tutulta kulttuurituottajalta: vetäisinkö seuraavilla Muusajuhlilla elokuussa jonkinlaisen blogipaneelin. Katsellaan, sanoi kissa lumihangessa.

Sen jälkeen olen käynyt vanhimman ystäväni ja hänen melko uuden tyttöystävänsä tupareissa ja toisella puolella Suomea ystävieni häissä – joiden jälkeen vietin suurimman osan viikosta hirvittävässä flunssassa ja yskässä yksin kelomökissä torkkuen ja katsoen circa 1994 Simpsoneita telkkarista – samalla reissulla treffasin lähisukulaisiani, jotka asuvat siellä päin. Edellisestä visiitistä taitaakin olla melkein neljä vuotta, joten oli aika. Kurkkusuihkeen, särkylääkkeiden, makkarakeiton ja carmolispastillien voimalla hyppäsin bussiin vielä samana iltana ja torkuin kolme tuntia, jonka jälkeen raahasin matkalaukkuni ja itseni kipeänä ja kuumeisena hautausmaan läpi lähikaupan kautta kotiin. Seuraavat päivät menivätkin sängyn pohjalla.

Sitten tuli kesä: pam. Nyt hikoilen asunnossani (sisälämpötila +25°c, ulkona tänään +23°c) ja valmistaudun huomisiin Euroviisuvalvojaisiin, missä pitää antaa pisteitä ja perusteluja. Treenasimme mökillä, missä ystäväni olivat seuranani vajaan vuorokauden ajan. En ole juuri seurannut karsintoja, joten tulossa on mielenkiintoinen ilta. Ai niin: sain myös sähkökirjoituskoneen; nonsenserunoilijan ura kiiltää näyttävänä edessäni.

21/03

· joonasn – alleviivattua, internet, kirja, oma pää

Löysin viime syksynä kirjoittaja Mariia Kukkakorven blogin Epilogi – Jälkisanat, jossa hän jakaa ajatuksiaan luovasta kirjoittamisesta. Viime aikoina ovat resonoineet mm. nämä artikkelit: ”Milloin teksti on valmis?” ja Kirjoita hiljaisuus tekstiin. Koko blogi on ehdottomasti lukemisen arvoinen ja hyödyllinen kenelle tahansa kirjoittajalle.

Kirjailija William Zinsser on todennut seuraavanlaisesti: ”Hard writing makes easy reading. Easy writing makes hard reading.”

Olen samaa meiltä Zinsserin kanssa. Kun kirjoittaminen on ponnistelua ja tekstin eteen pitää nähdä vaivaa, on lopputulos usein parempaa kuin nopeasti kirjoitettu pätkä tekstiä. Luettavuus ja lukukokemus ovat yhtä tärkeitä kuin kokemus kirjoittamisesta.

Oma luova kirjoittamiseni on välillä taas hyvin hankalaa ja hidasta. Olen erittäin onnellinen jos saan tekstiä syntymään liuskan päivässä, usein en. (Todellisuudessa kolme liuskaa viikossa olisi tarpeeksi.) Luen läpi jo ”valmista” tekstiä, teen pieniä korjauksia, ja vaikka tarina ja henkilöt elävät sekä päässäni että käsikirjoituksessa, olen tarinassa juuri nyt sellaisessa kohdassa, josta on vaikea päästä yli. Asiaa ei auta ollenkaan se, että ”alkuperäiseen” tarinaan tuli mukaan uusi henkilö, joka meinaa väkisin viedä stooria johonkin vielä tuntemattomaan suuntaan. Olen kirjoittanut ja suunnitellut itseni liian ahtaaseen muottiin, pitäisi muistaa se ja pystyä unohtamaan kaikki aiemmat raamit ja vain kirjoittaa. Tämän kaiken selvittely ja jatkuva epävarmuus on myös toki jännittävää ja mielenkiintoista (ja ultimaattisen rasittavaa). Välillä mietin päästänkö itseni liian helpolla esim. henkilöhahmojen määrän suhteen, olisiko kirjoittaminen vielä mielekkäämpää – ja uskallanko toivoakaan: helpompaa – jos antaisin sen rönsyillä enemmän, elää? Toisaalta tarinankerronnassa kiehtoo tietynlainen minimalismi, ja koko idea lähti siitä, että se tapahtuu pohjoisessa pikkukaupungissa muutaman henkilön tavatessa ja tutustuessa. Yksi heistä on uusi tulokas, the new kid in town, kolme muuta tuntevat toisensa hyvin. Eristyneisyys, ulkopuolisuus, ystävien välinen rakkaus, ajan petollinen kuluminen. Olemmeko jotain velkaa ystävillemme, ja kuinka paljon meidän pitää ajatella heitä kun teemme omaa elämäämme koskevia suuria päätöksiä?

Kirjoja part XIII

· joonasn – luettua, oma pää, pelit ja pensselit

Viimeksi luettuja: Jostein Gaarderin Sofian maailma, J. M. Coetzeen Michael K:n elämä, Ian McEwanin Polte & Lapsen oikeus & Sementtipuutarha, Essi Kummun Lasteni tarina, Iiro Rantalan muistelmateos Nyt sen voi jo kertoa, Risto Vahasen ja Seppo Fräntin Jolo – 140 päivää panttivankeina viidakossa, Tommi Liimatan Autarktis, Hannu Väisäsen Toiset kengät ja Vanikan palat, Maaret Kallion Lujasti lempeä, Tove Janssonin novellikokoelma Nukkekaappi ja Elmore Leonardin Peli toisen elämästä. Uudelleen luettuja: Howard Marksin omaelämäkerta Mr Nice, John Irvingin Last Night in Twisted River & Garpin maailma.

Lukemista odottavat ainakin Aleksandr Solženitsynin omaelämäkerta Puskipa vasikka tammeen, Kerstin Ekmanin Tapahtui veden äärellä, Kjell Westön Älä käy yöhön yksin, Johan Bargumin Pimeä huone, David Mitchellin Cloud Atlas, Hemingwayn novellikokoelma Nick Adamsin tarina, Philip Rothin Amerikkalainen pastoraali, James Herbertin Yön aaveet.

Aiemmin: I, II, II revisited, III, IV, V, VI, VII, VIII, IX, X, XI & XII.

maryque.com/blog tänään 10 vuotta!

· joonasn – arkisto, internet, kuvat, oma pää, pelit ja pensselit, universumi

Rakas lapseni. Tein sinulle kortin. Et tietenkään muista mitä kymmenen vuotta sitten tapahtui, mutta onneksi siitä on todistusaineistoa. Lisää historiaa esim. täältä.

Kymmenen vuotta. Ajattelinko blogin aloittamisen aikoihin, että kirjoittaisin tätä vielä kymmenen vuoden kuluttua? Rehellisesti sanottuna: ajattelin, tai ainakin toivoin. Ihailin tekijöitä, joilla oli jokin pitkä projekti netissä, jokin oma. Vaatii tietynlaista pitkäjänteisyyttä ja asialle omistautumista tehdä ja ylläpitää mitä tahansa pitkää projektia. Blogeista (ja netistä muutenkin) olen pitänyt aina sen loputtomien mahdollisuuksien takia: blogi päiväkirjana, leikekirjana, työprosessikuvauksena, linkkivarastona, muistiinpanoina, mediapankkina, tarinana, runokirjana, jonkin asian ympärille keskittyneenä esseekokoelmana tai kaikkien näiden yhdistelmänä. Muistatteko kun puhuttiin multimediasta?

Miten internetin käyttöni on muuttunut näiden kymmenen vuoden aikana? En usko, että kovinkaan paljoa, luultavasti vähemmän kuin useimmilla. En omista älypuhelinta, eli en instaa, snäppää, twiittaa. Käytän edelleen selaimen kirjanmerkkejä. Fb:tä käytän vaikka senkin käyttöaste on vähentynyt huomattavasti alkuajoista. Pidän edelleen tärkeänä sitä, että minulla on oma perinteinen kotisivu – kotisivu, how quaint! – jolla voin tehdä mitä haluan. Tiedän monia, jotka julkaisevat nykyään pelkästään Instagramissa tai Facebookissa (tai muissa yhteisöpalveluissa), ja jollain tapaa kaipaan perinteisiä kotisivuja ja blogeja. Toisaalta tietysti myös ymmärrän valmiiden palvelujen helppouden ja suosion: omille jutuilleen on paljon helpompi löytää yleisö niiden kautta. Helppokäyttöisyydestä puhumattakaan. Asiassa on myös toinen puoli: internetin jakautuminen suljettuihin kokonaisuuksiin sotii koko netin perusideaa vastaan, ja usein eri yhteisöpalveluiden kautta sisällön löytäminen vaatii kaikenlaisen muun hälyn blokkaamista (mainokset, turhanpäiväiset linkit, suositukset, all sorts of bullshit).

Vanhentuneet domainit joissa on enää vain palveluntarjoajan placeholder-sivu, poistetut kommentit, joku on kirjautunut jonnekin viimeksi vuosia sitten, kuolleet linkit, vanhat bookmarkit jotka eivät vie enää minnekään, aikoinaan tärkeiden yhteisöjen kuihtuminen ja kuolema. Mutta kuten Boris Pasternak sanoi: ”Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.” Them’s the breaks.

Mutta tänään, kävellessäni hakemaan pienen pullon kuplivaa juhlapäivän kunniaksi, tunsin itseni onnelliseksi ja se fiilis jatkuu. Nyt istun hyvässä asennossa rakkaan työpöytäni äärellä ja kirjoitan villasukat ja reinot jalassa, kuuntelen Sinatraa (Sings the Great American Songbook) ja siemailen oikein näpsäkän makuista Cono Sur Brut Roséta.

Menneiden syntymäpäivien fiiliksiä voitte lukea näiden linkkien kautta: 2009, 2010, 2011 (2012 on näköjään jäänyt välistä.) 2013, 2014, 2015, 2016, 2017.

05/01/2018

· joonasn – oma pää

Pimeimmän vuodenajan joka kerran mukanaan tuoma talviuniviitta on ollut päälläni jo muutaman viikon. Nukun pitkiä yöunia, herään nauttimaan – jos sitä voi nauttimiseksi kutsua – muutaman tunnin päivänvalosta, teen kotitöitä, elän rauhallista ja hidasta elämää, käyn kävelyillä, hoidan flunssaani lepäilemällä läppärin tai kirjojen ääressä sängyn pohjalla, nukun kun nukuttaa, syön kun on nälkä. Näen ystäviäni harvemmin kuin yleensä, mutta juttelen heidän kanssaan silti päivittäin.

Joulukuu oli monella tavalla stressaava, siksi päätin antaa itselleni luvan jättää jokavuotiset joulukortit maalaamatta ja lähettämättä. Sen sijaan olen etsinyt ja löytänyt hyviä kitarasoundeja, treenannut pianoa, kuunnellut itseäni ja kehoani. Miettinyt ja kirjoittanut auki sitä, mikä minua koko ajan stressaa, ja miksi ajattelen asiat aina etukäteen pahimman mahdollisen kautta vaikka kaikki menee aina kuitenkin hyvin: huolehdin yleensä aivan turhaan. Luulen, että se liittyy yleiseen neuroottisuuteen ja ehkä joskus käsittelemättä jääneisiin pelkoihin, ja siihen kuinka kaiken pitää olla kohdillaan tai että tarvitsen rutiinini, ja jos se särkyy niin jotain pahaa tapahtuu. (Mitä ihmettä se muka ikinä voisikaan olla?) Ja kuinka minulla on vaikeuksia tehdä asioita oman mukavuusalueeni ulkopuolelta vaikka olen tuhansia kertoja huomannut, että siitä tulee parempi olo.

Citybussin metalliseen kuppiin kilahtavat viisisenttiset rakentuvat itsestään oudosti kantilleen limittäin, nauramme sille bussikuskin kanssa kumpikin: kuulemma viisisenttiset ovat ainoita, jotka ovat magneettisia ja ne olivatkin olleet työpöytäni laatikossa magneetin vieressä ikuisuuden. Kuski kutsui sitä tilataiteeksi.

Puhelimeni (ikisuosikkini Nokia E71, olen omistanut niitä ehkä kolme tätä nykyistä ennen) akku on vedellyt viimeisiään jo kauan, minkä johdosta se onkin viime aikoina ollut lähinnä lankapuhelin. Tänään postin mukana tuli siihen itselleni joululahjaksi ostama ihkauusi akku, joten puhelimen aiheuttamat stressaukset ja loputtomat kiroilut ovat nyt historiaa. Jotain sentään?

Mutta on hyvä muistaa, että tämä tapahtuu joka vuosi juuri tähän samaan aikaan, miltei täysin identtisin oirein. Blogin arkistosta löytyy todistusaineistoa pilvin pimein. Tammikuu on ohi ihan pian, helmikuu on lyhyt, ja maaliskuu on ensimmäinen kevätkuukausi. Sillä välin annan itselleni luvan hibernoida ja ottaa iisisti. Ja tiedän, että tämänkin kaamoksen jälkeen tunnen itseni taas ihan vähän paremmin.

20/11

· joonasn – alleviivattua, oma pää, pelit ja pensselit, universumi

Marraskuu tuo tapansa mukaan uutisia kuolemasta. Tällä kertaa se toi tiedon erittäin älykkään oikean herrasmiehen, teologin, kulttuuri-ihmisen, fb-päivityksieni jatkuvan kommentoijan ja ystävieni hyvän ystävän sydämen pysähtymisestä. Käyn kävelyillä, ystäväni kautta vietän aikaa niin hienossa luxuskämpässä, että en ole ennen nähnytkään sellaista. Ihmettelemme asioita, kokkaamme, puhumme tai olemme hiljaa. Sitten aamuaurinko valaisee kaiken, vesi on kirkasta ja säkenöivää kaikkialla ympärillämme ja linnut sirkuttavat. Kävelen kivun läpi. Ja itken vasta kun pääsen kotiini.

What is the dirt, that the pearl is built around? And the pearl is the personality you build around yourself as a protection against that thought ”If they ever find out that I’m worthless, if they ever find out that I’m not enough, I’ll be destroyed.”

Netflixistä hämmentävä ja mielenkiintoinen dokumentti Jim & Andy: The Great Beyond – Featuring a Very Special, Contractually Obligated Mention of Tony Clifton. Kertoo elävästä elämästä ja siitä kuinka se maski mitä pidät kasvoillasi voi jäädä siihen kiinni. Silloin se pitää vain repiä irti. Se sattuu, mutta sen jälkeen olet – toivottavasti ainakin – ehjempi. Ja ainakin oma itsesi.

The choices make you.

13/11

· joonasn – alleviivattua, arkisto, oma pää

– – Ja kun sanon etten saa lukua enää mieleeni, tarkoitan etten saa mieleeni noista kolmesta ainuttakaan. Totta on että jos muistaisin yhden, ja muistissanihan se varmasti jossakin on, muistaisin vain sen enkä pystyisi johtamaan siitä molempia muita. En liioin niistä kahdesta kolmatta, jos sattuisin saamaan mieleeni ne. Ne pitäisi siis muistaa kaikki kolme, että voisi ne tunnistaa kaikki kolme. Tällaisia muistot ovat, yhtä tappavia aina. Eräitä asioita ei siis pidä ajatella, ei niitä jotka ovat lähellä sydäntä. Tai pikemminkin, niitä pitää ajatella, sillä ellei niitä ajattele, ne saattavat tulla mieleen muistoina, vähä vähältä. Toisin sanoen niitä pitää ajatella hetki eikä aivan lyhyt riitäkään, joka päivä, ja useita kertoja päivässä, kunnes ovat painuneet sinne mistä ovat tulleet, läpitunkemattomaan liejuun. Se on sääntö.

Karkotettu, Samuel Beckett, suom. Juha Mannerkorpi (aiemmin)

Olen ajatellut paljon muistia ja muistamista. On mahdotonta päästä elämässään eteenpäin – mitä se ikinä tarkoittaakaan – jos takertuu joihinkin tiettyihin ajatuksiin tai tunteisiin menneisyydestään. Mikään ei ole niin mustavalkoista kuin voi vaikuttaa pahimmillaan vuosien tai vuosikymmenien märehtimisen jälkeen. Ihmistä ei voi määritellä vain yhden hänen tekemänsä asian tai yhden hänen persoonansa piirteen kautta. Ei ole ihmistä joka on x, on vain ihmisiä, jotka tekevät asioita. On pirullisen helppoa typistää ihminen (tai ihmissuhde, tai tapahtuma jne.) johonkin kertomukseen, unohtaa elämän monimuotoisuus, hakata se muisto kiveen, jota ihailla yksin tuulisina ja pimeinä syksyöinä. Asioiden määrittely sen perusteella mitä on ollut ja tapahtunut ei vie eteenpäin: se raamittaa meidät. Siksi ei ole tärkeää muistaa kaikkea, mutta onneksi se on muutenkin mahdotonta. Aika kadottaa kuluessaan mielestämme sekä hyvät että onneksi myös huonot muistot.

Tämä kirjoitus yli seitsemän vuoden takaa tuntuu liittyvän tähän jotenkin. (En muista enää kenen hiuksista kirjoitin.)

Lisää kirjoituksia muistoista:
Kesälle (ja muistille)
22/04/2015
Ajatukset vievät part III tai kuinka opin päästämään irti huonoista muistoista