Arto Melleri libretosta Grand Hotel, 1983. Kokoelmasta Runot, toim. Martti Anhava, s. 291, Otava 2005.
Tämä on omistettu sinulle, Hyvä Ystäväni, näyttelijä, joka poistuit yllättäen tästä maailmasta – tältä näyttämöltä – eilen aamulla, 21. syyskuuta 2025. Malja elämälle, ja osanottoni muille läheisille.
Saaste kirjoittaa mainiossa blogissaan:
Kaikki aikaisemmat esimerkit kalpenevat kuitenkin AI-kuplan edessä. Vaikka LLM-mallit ovat pilanneet hakukoneet, täyttäneet netin roskasta, pilanneet tieteellistä tutkimusta, lisänneet massiivisesti energiankulutusta, tuhonneet luontoa ja aiheuttaneet ties mitä haittaa, teknologian puolustelijoita riittää.
– –
Minun on jotenkin vaikea ymmärtää tätä. Ymmärrän tietynlaisen fanittamisen ja sen, että ihmiset ovat koukussa joihinkin teknologioihin. Sitä en ymmärrä, miksi ihmiset lähtevät sotajalalle puolustamaan teknologiaa, joka on haitallinen paitsi heille itselleen, myös muille ihmisille ja ympäristölle. En ymmärrä, miksi he lähtevät aktiivisesti vastustamaan teknologioita, jotka ovat parempia tai vähemmän haitallisia.
Tuntuu, että suhteemme teknologiaan vinoutuu päivä päivältä enemmän. Olemme luoneet siihen jonkin irrationaalisen tunnesiteen. Teknologian pitäisi palvella meitä eikä päinvastoin. Niin moni teknologia on aktiivisesti haitallinen, mutta silti monet jäävät myrkylliseen suhteeseen ja päätyvät aktiivisesti puolustamaan sitä.
Olette saattaneet huomata tekoälyvastaisuuteni. (Tekoäly, älytön sanakin, mitään tekoälyä ei ole, on vain neuroverkkopohjaisia generatiivisia sovelluksia, jotka käyttävät hyväkseen kaikkea internetiin koskaan ladattua materiaalia laskeakseen mitä käyttäjä todennäköisesti haluaa, mikä sana sopii tämän sanan perään, vähän kuin ennakoiva tekstinsyöttö, tai kuvien ja videoiden tapauksessa minkävärinen pikseli sopii tämän pikselin viereen että tulee vaikutelma realismista.) En jaksa jauhaa siitä, Saaste tekee sen paremmin kuin minä. Tekoäly on vitsaus, johon en halua osallistua.
Se valinta, kelle haluaa olla uskollinen, ja mitä sen myötä tulee valinneeks pois, on eettinen teko, joka ei pelkästään ”sulje ovia”, vaan luo todellisuutta.
Rakkaus niinku, Johannes Ekholm, s. 99, Otava 2016.
Olen lukenut Johannes Ekholmin tuotantoa. Ekholmin kirjoissa minua viehättää niiden anarkistinen muoto ja dialogin tuominen framille. En vain pidä Ekholmin tyylistä, joka on jotenkin hengästyttävä ja minun makuuni liian nuortenkirjamainen (ja ainakin Karmakooma on ihan rehellinen nuortenkirja). Myös teosten minäkeskeisyys on puuduttavaa. Keskittymiskyvyn puuttuminen, eettisesti toimimisen mahdottomuus, nettikeskustelujen kasvottomuus, työn sirpaloituminen, mielenterveys- ja päihdeongelmat, kaikki näkyvät Ekholmin sivuilla. Luin ensin Rakkaus niinkun ja Karmakooman, Planet Fun Fun ja Päähenkilö jäivät kesken. Olen Ekholmin kanssa samanikäinen ja myös työhistoriamme on samansuuntainen: kumpikin halusi ja pyrki ja pääsi mainosalalle, mutta jättäytyi myöhemmin pois oravanpyörästä. Ekholm tutuissa fiiliksissä 40-vuotishaastattelussaan Hesarissa vuonna 2024:
Katson omaa elämänkaartani niin, että minulla oli jo varhain käsitys siitä, mitä haluan tehdä. Väliin tuli kuitenkin kymmenen vuoden ajanjakso, jolloin yritin pakottaa itseäni yhteiskunnan jäseneksi. Olin ahkera opiskelija, yrittäjä ja työntekijä. Tuntui tärkeältä, kun oli omaa rahaa ja pystyi pärjäämään. Se ei kuitenkaan ollut henkisesti palkitsevaa. Pärjääminen ei riitä.
* * *
Joku on spreijannut keskustan rakennustyömaan vaneriaitaan helvetin isoilla mustilla kirjaimilla FUCK CANCER. Asiaa.
* * *
Oletteko huomanneet, että kotihoito ajaa pienimmillä autoilla?
* * *
Mielenterveydestä ja kirjoittamisesta puheen ollen: missasin Neil Hardwickin uusimman muistelmateoksen varauksen lähikirjastossani, ja nyt olen taas listalla sijalla 211. Ensimmäisellä kierroksella sijoitukseni oli 27.
* * *
Oulun taidemuseon ääliömäisesti nimetty abstraktin taiteen kokoelmanäyttely oli erittäin hyvä, vahva suositus. ”Näyttelyssä tutustutaan ei-esittävän taiteen ulottuvuuksiin toiminnallisesti ja vuorovaikutteisesti.” Oli hauskaa, että näyttelyssä oli Jorma Kuulalta pienempi teos samaa teossarjaa, josta yhden öljyvärityön omistan itsekin:
Oulun kaupungin kärkihankkeiden markkinointiin ja viestintään on käytetty tekoälyllä tuotettuja kuvia osana mainostoimiston suunnittelemaa kokonaiskonseptia. Kuvat eivät ole sattumanvaraisia, vaan ne ovat osa ammattilaisen luovaa työtä, jonka tarkoituksena on tuoda esille kaupungin merkittäviä kehittämishankkeita ja miljardiluokan investointeja visuaalisesti yhtenäisellä ja houkuttelevalla tavalla.
Kärkihankkeet ovat mittavia ja niiden toteutus kestää usein useita vuosia. Mikäli markkinointikuvissa käytettäisiin aitoja malleja, voisi syntyä tilanne, jossa ihmiset kuvissa eivät enää vastaisi todellisuutta silloin, kun hankkeet valmistuvat. Tekoälykuvien avulla voidaan varmistaa, että markkinointimateriaali pysyy ajantasaisena koko viestinnän elinkaaren ajan.
Mainostoimisto on suunnitellut kokonaiskonseptin, jonka mukaisesti myös kuvat on tuotettu. Tekoälyn avulla on luotu materiaalia, joka tukee hankkeiden viestinnällisiä tavoitteita ja varmistaa yhtenäisen visuaalisen ilmeen.
Kyse ei ole ammattikuvaajien työn väheksymisestä. Ammattikuvaajien palveluja käytetään kaupungin viestinnässä ja markkinoinnissa laajasti, mutta näissä tietyissä materiaaleissa tekoäly mahdollisti joustavamman, pitkäkestoisemman ja konseptin mukaisen ratkaisun.
Mitä ajatuksia tekoälyn käyttö kuntaviestinnässä herättää sinussa?
Lihavoinnit minun. Kysehän on todellakin paikallisten ammattitekijöiden, joihin itsekin kuulun, työn väheksymisestä. Lisäksi se etäännyttää viestinnän kohteestaan. Onneksi palaute fb:ssä on järkevää ja pääosin kielteistä, koska järkeähän tässä ei vuoden 2026 Euroopan Kulttuuripääkaupungille ole.
via Viima Lampinen
Incoherent empty men want to sell me the chance to stop reading and writing and thinking, to stop caring for my kids or talking to my parents, to stop choosing what I do or knowing why I do it. Blissful ignorance and total isolation, warm in the womb of the algorithm, nourished by hungry machines.
And even as it consumes those who use it, even as the scammers become their own marks, even as it is sustained by exploited workers slotted in as human filters for algorithmic abuse – some people want to have a little, as a treat. As a joke. Just to make fun of it, just for the busywork, because it’s good enough, right? You understand.
I do understand: you want permission. There’s a machine in the corner wrapped in human skin that makes things out of shit and blood to look like whatever you want (as long as you don’t look too closely). You gave one to your teacher and they didn’t notice. Your boss told you to use it after they laid off half the team and it was fine. You fed one to your kids and they liked it. You want to know you can use it sometimes without me thinking less of you. You don’t need me to believe it’s useful, you just want me to be polite about it.
But I am a hater, and I will not be polite. The machine is disgusting and we should break it. The people who build it are vapid shit-eating cannibals glorifying ignorance. I strongly feel that this is an insult to life itself.
Kuin omia ajatuksiani kirjoittaa blogissaan Anthony Moser.
Päivät täyttyvät tavallisuudesta, niin, lomapäivätkin. Elokuu juoksee jo radan päätykaarteeseen ja katselee taakseen menneitä helteitä, miettii mitä tämän kesän duuneista jäi käteen. Rahaa ei. Ainakin polkupyörä, pitkästä aikaa aivan oikea aikuisten vaihdepyörä, jolla poljin heinäkuun aikana työmatkoja noin 310 kilometriä, ja joka helpottaa elämääni satunnaisen kesätyömatkailun lisäksi muutenkin. Sellainen harmaa ja aivan tyylikäs kotimainen hybridi, joka on sopivan vanha jotta sen saa lähikaupunginosasta parillasadalla, mutta joka on hyvin pidetty ja vähän käytetty ja kaikin puolin tarpeisiini sopiva. Helteellä sopivissa vaatteissa omaan tahtiin pyöräily voittaa bussiaikataulujen mukaan kävelyn, venailun ja kuumassa bussissa hikoilun sata nolla. Vanha liian suuri ja kauluksesta ja kainaloista kellastunut valkoinen kauluspaita pitää auringon säteet pois iholta eikä tartu hiestä nihkeään ihoon kiinni kun ilmavirta pyöräillessä tekee tehtävänsä. Nollasta kahdenkymmenenkahden kilometrin päivämatkoihin siirtyminen ei aiheuttanut suuria vaikeuksia vaikka helle olikin, ehkä peruskuntoni onkin parempi kuin mitä kuvittelin? Kypärä on päässä, tietysti.
Toinen suurempi asia mihin kesäduunirahat menivät, oli ulosoton viimeiset rippeet. Siellä roikkui vielä noin tonnin verran maksettavaa, vanhoja Kelan tukia, jotka virasto halusi takaisin melko pian keskeyttäessäni opintoni väliaikaisesti joulukuussa 2019. (En enää muista millä perusteella Kela peri tukia takaisin sillä opiskelin samalla työmarkkinatuella jolla olin siis jatkuvasti muutenkin. Kun tämä tapahtui ei minulla riittänyt lusikoita asian selvittelyyn, ja Kela siirtää asiat ulosottovirastolle hyvin ripeästi, jonka jälkeen sitä oli myöhäistä selvitellä.) Opintojen keskeytys johtui ylikuormittumisesta: olin harjoittelussa ison vaateliikkeen miestenosastolla, mikä tarkoitti erittäin aikaisia aamuja vaate- ja kenkäkuormien rekittämisessä ja muussa roudauksessa, samalla kun muutama muukin koulujuttu oli kesken. Tämän lisäksi tein koko ajan töitä omille asiakkailleni. Koska minulla ei ole säännöllisiä tuloja, riippui ihan siitä milloin ulosottolaitos aktivoituu perimään saataviaan, että milloin jouduin niitä maksamaan. Kiitos ulosottomieheni Patrick 2019—2025, se on nyt ohi. No hard feelings. Ehkä viimein kuukauden kuluttua kun maksuhäiriömerkintäni ovat viimein poistuneet rekisteristä saan vaihdettua kännykkäliittymäni halvempaan vaihtoehtoon, Telia on viime vuosien ajan säännöllisesti poistanut valikoimistaan halvimpia liittymiä ja tämä on hilannut puhelinlaskujani suuremmaksi hitaasti mutta varmasti jo vuosien ajan.
I care about you but I do not care about the hallucinating robot and I do not care what specific combination of words it glommed up from the dark reaches of Scrapelandia and cobbled together into seeming-sense and bracketed between the servile, saccharine phrasings of a pretend personality and spewed onto the screen at you.
I like your personality. I like the stuff you make and do. I like how you see the world. I care about your thoughts and feelings. I want to see your imperfect output and your unfinished projects. I’m into your insights and your mundane observations. I care about your art and I enjoy your dumb jokes and I’m curious about your music taste and I want to hear your hot takes.
But I do not care about the plagiarizing pretend bot or what it told you about your personality or ideas or business or art or future or whatever.
I don’t think AI is the devil. But I know that AI is not your friend. Or your coach. Or your therapist. Or your business partner. Or your dev team. Or your editor. It cannot know and it cannot think and it cannot feel and it cannot even summarize properly.
This is a labor problem, but it’s also one of art. Why the fuck do you want to read things that no one could be bothered writing in the first place? What does it have to offer you at all, at the consumer end? I’d like to say I don’t know why people are happy to read AI generated slop, but a lot of it is that good writing should be almost invisible, the content of it the focus not the way its delivered. It should be unobtrusive, especially when you’re doing non-fiction works that are meant to be informative, not evocative. So people just don’t spot good quality writing! It slips past them and they just take in whatever it is the writer is supposed to be delivering. Even good fiction has the same quality of the technique often being invisible and the story itself becomes the focus. It’s a particular joy of mine as a writer when I’m reading something with excellent technique – it’s an added layer of pleasure – so all this AI slop is like dragging a nail file across vagus nerve most of the time. It’s not even bad. Bad writing can be a treat in its own right, if it’s done with earnestness. I especially love writing from people who speak English as a second or third language, folks still learning the rules and coming to the artform from wildly different backgrounds that bring new light to how my mother tongue works. Kids too! Kids make such brilliant mistakes, things that are like rediscovering the bones of some fantastic beast for the first time.
And AI has none of this! It’s just the top of the bell curve, the most boring mediocre output with no vision, no understanding, and nothing new to offer. And the people at the hiring end have decided they have so little respect for what good writing has to offer they’ll chuck out people with actual love of the written word over an overgrown Autocorrect. Even a well written cereal box label has more love in it that whatever a gen AI is going to spit out. That’s what we’re losing – a key connection to language. Just a slow erosion of the art forms that make life worth living.
Jilder kirjoittaa niinsanotusta tekoälystä tekstin tuottajana vastauksena The Guardian artikkeliin ‘One day I overheard my boss saying: just put it in ChatGPT’: the workers who lost their jobs to AI. Lihavointi minun.
Nimetön, Joonas Nissi, tussi ja kuivapastelliliitu, 2000.
Billy Connolly, Windswept & Interesting, Two Roads, 2021.
THE HORRORS PERSIST BUT SO DO I
Helmikuu päättyi töiden merkeissä tutun asiakkaan luona. Maaliskuu alkoi sairastamisella. Flunssa vei reilut puolitoista viikkoa – ja olikin oikea kunnon flunssa, mutta vastoin kuin yleensä käy kun olen kipeänä, en menettänyt ruokahaluani täysin. Mikä oli hienoa. Ystävät tarjoutuivat käymään kauppa-asioilla, ja otin avun vastaan. Ruokahalun menettäminen kipeänä voi olla vähän hankala juttu useamman päivän kestettyään. Mutta onneksi nyt ei. Tervehdyttyäni oli aika palata töihin asiakkaan luo vielä pariksi päiväksi. Sen jälkeen – lisää töitä: vietin viikon toisen projektin parissa, taiteilijaystäväni sai viimein tilattua itselleen kotisivut. Ja ne saatiin tehtyä, puhelimessa monimutkaisetkin asiat suoristuvat ainakin vähän, vaikka puhelut vievätkin aikaa ja sovittujen puhelujen odottelu tuntuu päivystämiseltä ja stressaavalta. En pidä siitä mutta joskus täytyy puhua työpuheluita. Simple as that. Ja maaliskuu menikin siinä. Puff. Jaan linkin ystäväni sivuihin myöhemmin, koska en ole varma onko hän julkaissut niitä vielä virallisesti.
Parin viime viikon aikana olen myös nähnyt ihmisiä livenä vapaa-ajalla. Kuten lähiystävä ja hänen ystävänsä – nykyään kai minunkin – joka myös asuu samoilla hoodeilla, he istuvat luonani viettämässä rauhallista ja krapulaista lauantai-iltaa. A friend-with-benefits, joka käy saunomassa ja tilaa ruokaa kotiinkuljetuksella kun valittelen että en jaksaisi kokkailla. Rakas sukulainen, jonka ruokia viime viikolta syön edelleen, ja jonka kanssa kävimme parin tunnin keskustelun lähinnä masentavista aiheista, kuten joskus käy. Vanha ystävä, joka palauttaa scifisarjan DVD-levyn mutta ei jää lasilliselle koska on vähentänyt radikaalisti alkoholinkulutustaan. Ystävät kauempaa laittavat tekstiviestejä ja teemmekin hataria suunnitelmia.
Mitä yritän sanoa, on: olen uupunut ihmisten seuraan ja seurusteluun. Olen myös tehnyt paljon töitä, ehkä vähän liikaakin. Ihmisyliannostus saa minut ärtyiseksi ja vetäytymään, ja tarvitsen omaa aikaa yksin kotona. Tarvitsen Kaiken Ajan Olla Yksin Kotona, on todenmukaisemmin kirjoitettu. Onneksi kalenteri on tyhjä ainakin pääsiäisen yli ja lähiystävätkin ovat kiireisiä omissa töissään ja reissuillaan. Ja he kyllä tuntevat minut ja tietävät tarpeeni, ja sen että en voi käytännössä venyä niiden kanssa ollenkaan ilman että se vaikuttaa heikentävästi mielenterveyteeni ja kostautuu. Ei mitään mikä ei lientyisi kolmen–neljän päivän erakoitumisella ja aikatauluttomuudella. Aion pitää kalenterini mahdollisimman tyhjänä, vapun tienoilla olenkin jo toisella puolella maata mökkilomalla. Matkan tarkoitus on hääkutsu, mökki on pieni, söpö ja kaksikerroksinen, ei naapureita näköetäisyydellä. Vietän siellä pari ylimääräistäkin yötä.
VAIN TAHROJA PAPERILLA
Dear reader, I’m sure you have a tough job, but reflect on this: You don’t have to try to decipher Auden’s handwriting.
Alan Jacobsin blogi – The Homebound Symphony – on yksi nykyisiä suosikkejani. Kirjoituksesta tuli mieleen samaa asiaa käsittelevä oma vanha kirjoitukseni. Jacobs on pohjoisamerikkalainen professori, kriitikko ja englanninkielisen kirjallisuuden tutkija.
