Category Archives ⇒ universumi

Arkistosta: The Pain – When will it end? Not yet, that’s for sure.

· joonasn – arkisto, oma pää, universumi

Kirjoitettu alun perin 17. kesäkuuta 2010

Tim Kreideristä olen puhunut muutaman kerran aiemminkin, ja teen sen taas, sillä hän on nyt alkanut jakaa vanhoja sarjakuviaan (uusien kommenttien kera) nettisivuillaan. Tsekatkaa myös uusin esseensä Nerve.comissa, siellä lopussa on tutun oloinen ajatus:

Let me also point out, as gently as possible, that everyone is a performer; spouses and lovers might be the most subtle and polished of all. The head resting on the pillow next to yours is ultimately remote and unknowable as life on other worlds. We can’t know for certain what’s behind anyone else’s eyes, or what they’re seeing when they look at us. We never truly touch; all we can ever feel is that spark that leaps across the gap between us. Every time we talk to a friend or look into a loved one’s eyes it’s a gesture of faith, like astronomers beaming signals into interstellar space: we have to believe that someone is out there across the emptiness in the cold glare, someone like ourselves, looking back.

17/06

· joonasn – oma pää, universumi

Tänään herään jo ennen seitsemää. Pari viime päivää ovat olleet työntäyteisiä ja olen huomaamattani kääntänyt vuorokausirytmini normaalimmaksi kuin mitä se on ollut muutamaan viikkoon. Yritän auttaa, ja autankin, ystäviäni heidän suruissaan, ongelmissaan ja vaikeissa ajoissaan. Olen lapsenvahtina, tiskaan, kuuntelen ja puhun. Monelle heistä tämä vuosi on ollut ehdottomasti vaikein tähän mennessä. Eräs ystäväpiirimme jäsen kuoli yllättäen viime viikolla. Toisen ystäväni avioliitto hajosi ja duunipaikka meni nurin, toisella puolella maapalloa. Yhden ystäväni ihmissuhde on vaikeuksissa ties monennenko kerran. Nämä ovat tietysti vain niitä suuria ja dramaattisia asioita, joista kerrotaan muillekin. Kaikki me taistelemme omien haasteidemme kanssa enemmän tai vähemmän päivittäin mutta teemme sen äänettömästi. Tai kerromme niistä vain niille, jotka ovat meitä lähimpänä. Mutta usein – liian usein – emme puhu niistä kenellekään.

Tällä viikolla olen tyytyväinen itseeni. Olen saanut paljon aikaan. Kirjoittaminenkin sujuu, mutta se on ollut nyt muutaman päivän taka-alalla toisen projektin edistyessä. Olen mukana luomassa erästä graafisia palveluita tarjoavaa kevytyritystä. Olen pystynyt pitämään kiinni rutiineistani vaikka se välillä tarkoittaakin kieltäytymistä erilaisista menoista ja impulsseista, ja aion jatkaa samalla tavalla viimeistään heti viikonlopun jälkeen. Ainakin muutaman päivän ajan, sitten lähden toiselle laidalle Suomea viettämään pitkää juhannuslomaa minulle täysin uudessa kaupungissa. Mutta heinäkuun pyhitän työnteolle. Pyhitän. Varmasti.

Hetkittäin haluaisin laittaa kaiken muun – kaiken – paitsi lukemisen, kirjoittamisen ja 1950-luvun jazzmusiikin kuuntelun pauselle, mutta elämä ei kai toimi niin?

29/05 (Tai ”Oi elämä, ei mitään turhempaa, ei kipeämpää.”)

· joonasn – internet, oma pää, universumi

Pääskyjen liverrys poutaisella taivaalla.
Pihjajanoksan varjo aitan seinällä.
Ruskettuneet lapset marjaropeineen.
Niityllä torkkuva hevonen,
takanaan säihkyvä ulappa.

Sitä kaikkea ei voi kyllikseen katsella.
Tuntee olevansa kyllin pieni
ollakseen varma
ja levollinen.
Tuntee olevansa tarpeeton
tarpeettomassa maailmassa,
jota aurinko paistaa.
Tuntee elämän
niin lapsekkaan avuttomana
haparoivan,
kompastelevan,
kapealla laudalla, kahden tyhjyyden välissä.

Oi aurinko, kuinka se paistaa!
Maa heilimöi,
pääskyt livertävät,
meri säihkyy,
pihlajanoksan varjo
keinuu
edestakaisin
aitan harmajassa seinässä.

Oi elämä, ei mitään turhempaa, ei kipeämpää,
ei kauniimpaa.
Oi kuolema, ei mitään lempeämpää.

Aaro Hellaakoski, Poutapäivä.

Kiitos Roope Dessutom kun toit tämän mieleeni. Elämä on (taas) kipeä. Sekä fyysisesti että henkisesti. Ja niin kaunis. En ole koskaan osannut olla tällaisen kivun kanssa, en tiedä mitä tehdä. En ole oppinut, vieläkään. Juoksen jäihin vaikka tiedän että se ei ole hyvä idea. Nähdään siellä toisella puolella sitten.

30/04

· joonasn – internet, kuvat, oma pää, universumi

i-cant-believe-im-in-the-blogosphere

Gilmore Girls S06E03. (Tähän melkein meinasin kirjoittaa että vaikka saatan joskus kuorsata, niin en ainakaan kaatele punaviiniä ihmisten työpöydille. Nimim. Tietokoneen näytössäkin punaviinitahroja. Ja nyt nukun itse sohvalla, arvatkaapa kuka kuorsaa makuuhuoneessa niin että ovi tärisee. Arvatkaapa kahdesti.)

26/04

· joonasn – internet, oma pää, universumi

Nämä paluuni jälkeen kuluneet viikot ovat olleet rikkonaisia, arkirutiinit ovat edelleen täysin hakusessa, mutta tämä viikko vaikuttaa jo yhtenäisemmältä. Kaikki tapahtuu nopeasti, vanhat ystävät muuttavat yllättäen takaisin samaan kaupunkiin, pitkät rauhalliset päivät hyvässä seurassa tuntuvat lyhyiltä, aika menee liian nopeasti eikä sitä osaa kukaan vielä pysäyttää. Tuntuu siltä, että on kiire – minuuttiaikataulu – vaikka se ei edes pidä paikkaansa kuin muutaman kerran.

Muistiinpanoistani näen, että olen miettinyt tämän vuoden ensimmäisenä päivänä sitä, milloin olen viimeksi tavannut jonkun uuden. Ja sitä pitäisikö sitä etsiä. Ja mistä, mitä vaihtoehtoja on? Ja lopuksi: lähdenkö juuri siksi Muualle? Ja jostain ihmeellisestä syystä nyt on Jotain, vaikka en vielä oikein tiedäkään mitä. Mutta ei sitä tarvitse miettiä. Aika luultavasti näyttää? (Yksityiskohtia ja lisätietoja kaipaavat voivat lukea Saria, hän on paljon parempi ja ahkerampi kirjoittamaan kuin minä, joka tarvitsen tekstin tuottamiseen aikaa lukea, rutiineja, rauhallista ja hiljaista elämää. Sari ei, hän pystyy kirjoittamaan missä ja milloin vain. Kadehdin sitä taitoa.)

Kaipaan ja tarvitsen jollain tavalla tuttuja rutiinejani, sitä että jokainen päivä on samanlainen: helppo, miellyttävä, rauhallinen. Pidän puhelintani äänettömällä, teen listoja, en halua tavata ketään. Kerään voimia johonkin. Tai haluan säästää niitä. Toivon, että voin pitää ensi kuun kalenterin mahdollisimman tyhjänä ja keskittyä töihin. (Se luultavasti onnistuukin, budjettiexcelini kertoo minulle: ensi kuussa ei ole rahaa tehdä juuri mitään. Miksi kaikki mahdolliset suuret laskut tulevat aina juuri huhti-/toukokuulle?)

17/04

· joonasn – oma pää, universumi

Perjantaina oli ensimmäinen normaali päivä. Sitä seurasi täysin suunnitelmista ja menoista vapaa viikonloppu. Sain viimeinkin tyhjennettyä ja varastoitua tuhat kertaa kiroamani matkalaukun, joka maata retkotti keskellä kulkuväylää. Soitin pianoa. Sekin alkaa taas sujua ilman jatkuvaa kiroilumuminaa. Lähikaupan tuotteiden järjestys on muuttunut poissaollessani. Harhailen siellä kuin mies joka etsii avainnippuaan parkkipaikalta. Hengitän syvään ja mietin kurkku-leipä-juusto-mehu, kurkku-leipä-juusto-mehu. Kävelen hautausmaan läpi ja takaisin. Seison tornin juurella kesältä tuoksuvassa sateessa ja ikävöin Saria.

En osaa vieläkään kirjoittaa tai edes sanoa mitään viimeisestä kolmesta kuukaudesta. Kantabaarissa ystävät kyselevät ja selitän jotain ympäripyöreätä. He ovat innoissaan. Yksi tyttö hymyili niin leveästi minut nähtyään että pelkäsin että hänen naamansa menee keskeltä katki. Kaikki ovat sitä mieltä että olen tehnyt jotain hienoa ja rohkeaa. He eivät tiedä. He kehuvat Muualta tekemiäni fb-päivityksiä ja sieltä jakamiani valokuvia. Useampi kuin yksi kertoo haaveilleensa samanlaisesta irtautumisesta. En sano heille kannattaisko tota niin miettiä vielä vähän. Vaikka ehkä pitäisi.

Ehkä en enää pelkää ihmisiä niin paljoa. Rakkauden suhteen minulla ei ole vaihtoehtoa. Se on tehnyt pesänsä tänne ja hautoo – jotain? Mitä se hautoo? What’s he building in there? Tarina ei kerro, vielä. Ehkä voimme leikkiä kahdestaan salapoliiseja ja selvittää senkin.

22/03

· joonasn – oma pää, universumi

Tiistaiaamuna viiden tienoilla herään siihen, että radio soittaa easy like a sunday moooo-oo-ooorning. Makaan hetken paikallani koska en tiedä missä olen. Olen sängyssäni. Mikä tämä biisi on. Tiedän tämän mutta kuka tämän esittää. Makaan hetken paikallani koska en saa sitä mieleeni. Aivoni ovat vielä unitilassa (kuvitteellisessa unihelsingissä menossa hammaslääkäriin, innolla.) Sitten skarppaan ja päätän että sen on pakko olla Faith No More. Aivoni väittävät vastaan. Nousen ja kävelen toiseen siipeen ja tarkistan. Se on! Sanon aivoilleni I FUCKING TOLD YOU SO BITCHEEEES ja menen takaisin sänkyyn.

Tasan kahden viikon päästä olen ollut kotona jo muutaman tunnin. Elämä tuntuu taas erilaiselta. Siitä parin viikon päästä Sari tulee lähelle. Sitten tulee kesä ja elämä on taas erilaista. Loppuuko sen erilaistuminen koskaan? Toivottavasti ei. Läppärin ruudulta Daisy Buchanan sanoo I wish I had done everything on earth with you. All my life. Samaistun.

16/03

· joonasn – oma pää, universumi

Useina viikkoina en ymmärrä ollenkaan miksi olen täällä. Niiden viikkojen päivinä – tai ennemminkin öinä – pääsen eteenpäin vain miettimällä sitä, että voin lähteä täältä vaikka huomenna. Tai viimeistään ylihuomenna, hyppään vain 500m päästä Tallinnan-bussiin ja jne. En kuitenkaan lähde. Vietin viikkoja kivun kanssa, se on nyt jo laantunut. Välillä en tiedä mitä teen. Makaan +15˚c huoneessa ja kuuntelen radiota, josta en ymmärrä mitään. Siis sitä kieltä. Täällä ei ole mitään, lähelläkään. Tarkemmin: ei mitään, aiemmin. Nyt on jo sen verran kevät, että metsäkauriit tulevat pihaan syömään. Yritän kuvata niitä ikivanhojen vääristävien ikkunalasien läpi. Luen kymmenen vuotta vanhoja Parnassoja ja juon halpaa vodkaa. Ne kummatkin auttavat.

En pysty kävelemään, koska ainoat ei-täysin-uppomutaiset kävelyreitit menevät saaren läpi menevän Ison Tien kautta. Isolla Tiellä kulkee kaksikymmentä isoa rekkaa putkeen, lautalta toiseen saareen, sillä tiellä ei voi kävellä meditatiivisesti. En voi kirjoittaa, koska käteni kipuilee. Nukkuminen on siinä ja tässä: en ole kohta kolmenkaan kuukauden jälkeen tottunut tämän talon ääniin. Suljetussa yläkerrassa asuu orava tai kaksi, enkä tule koskaan tottumaan ilmalämpöpumpun ääntelyyn. En myöskään sähköpattereiden naksumiseen. Enkä jääkaapin naksauksiin – kuten en kotonanikaan. Vaihtelen yösijaani huoneista toiseen kuin hullu. Onneksi täällä ei ole muita, saattaisivat vielä ihmetellä.

Muita vitutuksen aiheita: suihku, jossa ei mahdu seisomaan suorana. Välillä paska internetyhteys. Hämähäkkejä. Ei uunia. Miksi tulin tänne. Ikävä ystäviä. Ikävä omaa suihkua. Pianoa. Hyviä juttuja pakko keksiä myös: käsi paranee. Kiitos Mutsin lähettämän rannetuen, täältä sitä ei olisi saanut. Vikerraadio, silloin tällöin. Loppumaton lukeminen filtin alla tupakeittiössä. Sari. Muut ystävät, mailit ja kirjeet. Ja ajattelin että 12 viikkoa riittäisi. Kolme kuukautta, sopivan pariton tasaluku. Vielä muutama viikko.

09/02

· joonasn – internet, oma pää, pelit ja pensselit, universumi

Hyvää kahdeksatta syntymäpäivää, blogini! Järkyttävää, kuinka aika kuluu. (Mikä voi olla ehkä itsestäänselvyydessään typerin lause, jonka olen kirjoittanut pitkään aikaan. Don’t care, it’s no-delete-tuesday.) Olet silti täällä, ja vaikka olenkin ruokkinut sinua viime aikoina vain näennäisen hyvillä kauniilla kuvilla, mietin myös sanoja päivittäin. Tännekin. Tänään heräsin jo viiden aikaan lämmittämään tupaa kynttilöillä ja lukemaan liian lyhyelle mutta jär-kyt-tävän viihtyisälle sohvalle Herman Hessen novelleja. Neljä sain luettua kunnes muistin, miksi en ole lukenut Hesseä vuosikausiin: kuolemaa ja tuhoa. Traagista rakkautta. Ja sitä kuolemaa.

Sää on täällä tasaisen masentavaa sadetta, sumua ja liejua. Eilen pyöräilin lähikauppaan ja takaisin kahdentoista kilometrin lenkin pienessä darrassa vain sen takia, että oli sääennustuksen mukaan ainoa parin tunnin selkeä hetki moneen vuorokauteen. Menneeseen tai tulevaan. En edes tarvinut juuri mitään, mutta sisällä paikallaan ähöttäminen vetää kropan sen verran huonoon kuntoon että pakko on liikkua, ei voi mitään.

Sunnuntaina tuli kuukausi täyteen täällä muualla. Ehkä vielä kaksi edessä, ainakin? Viikot sulautuvat toisiinsa, hiljaisuus on melkein kosketeltavaa ja rehellisesti sanoen en muistaisi mitä tein viime viikolla jos en pitäisi päiväkirjaa. Kävin mahtavan hienon linnan pihapiirissä ja kohtasin siellä ihanan ja julmannäköisen kissan, joka kiehnäsi jaloissani kymmenisen minuuttia, silminnähden nauttien rapsutuksista ja silityksistä ylipitkän talviturkkinsa alla. (Kyllä, hänellä oli panta, hän taisi olla lähitaloista.) Videomateriaalia tapaamisesta löytyy.