19/07

Vietin viikon 1850–luvulla rakennetussa taiteilijaresidenssissä, palasin kotiin torstai-iltana. Ystäväni on töissä residenssin vieressä sijaitsevassa taidemuseossa ja hän kutsui minut sinne kesälomailemaan, kun huomasi että oli viettämässä siellä viikon yksin kahden ulkomaalaisen vierailijan väliin jääneessä ajassa. Tartuin tilaisuuteen, ja pian istuin taas epämukavasti usein aiemminkin kiroamani halpabussiyhtiön äärimmäisen ahtaassa yläkerrassa matkustamassa läpi kesäisen Suomen, seudulle jossa en ole aiemmin ikinä käynytkään, suunnitelmana viettää rauhallista ja hiljaista aikaa poissa kaupungista, lukea paljon ja olla myös jonkinlaisella internet- ja Fb-lomalla. Kaikki tämä toteutui täydellisesti.

Koko päivän kestäneen matkustamisen, muutaman bussivaihdon ja lopuksi neljän kilometrin sateessa ilman karttaa kävelyn jälkeen olin perillä. Paikka oli täydellinen, niin hiljainen kuin vain voi olla, jostain kaukaa niittyjen takaa kuului vain lehmien ammuntaa. (Ammuntaa vai ammumista? Ei ainakaan ampumista.) Huoneeni oli yläkerrassa, ja sen vieressä oli suuri ja valoisa ateljeetila, jonka yhdessä nurkassa oli pieni random sohvakalusto, noin 20 vuotta vanha tv ja ihan kelvot stereot. Seuraavan viikon aikana löysin itseni useasti sen nurkan minulle liian lyhyeltä mutta silti erittäin mukavalta sohvalta, lukemassa jotain kolmesta mukaani ottamasta kirjasta (John Williams: Stoner, J.D. Salinger: Franny ja Zooey, Paul Auster & J.M. Coetzee: Here and Now: Letters 2008-2011) tai vain kuuntelemasta luonnon ääniä, sillä nurkkauksen vieressä oli ovi josta pääsi parvekkeelle. Tai katsomasta televisiosta iltaisin tulleita elokuvia, mutta silloin istuin nojatuolilla sohvan vieressä, koska useimmiten ystäväni torkkui peiton alla vieressäni ja teeskenteli seuraavansa mitä tahansa tyhmää elokuvaa, jonka olin päivällä hänen oltua töissään valinnut meille mahdolliseksi iltatekemiseksi, jos emme halunneet tehdä mitään järkevämpää. Elokuvia kuten Batman Forever tai Aliens. (Hän on kotoisin paikasta, missä kaikki elokuvat dubataan.)

Öisin kuuntelin luonnon ääniä (talon toisella puolella ne olivat erilaisia, joskus ohi saattoi kulkea mopo – niitä oli siellä paljon – tai pyöräileviä lapsia, jotka olivat vielä liian nuoria ajamaan mopolla) ja välillä suoraan sänkyni yläpuolella välikatossa rapistelevia hiiriä. (Toivoin niiden olevan niitä.)

Aamulla heräsin yksin tyhjästä talosta, alakerrassa keittiössä aamuteetä juodessani ja lukiessani, kuunnellessani keittiön ikivanhaa putkiradiota yhtäkkiä taivas repesi ja alkoi sataa niin lujaa, että en ole kokenut sellaista moneen kesään. Ja sitten tietysti ukkosti, yhtä yhtäkkiä kuin oli alkanut sataa. Näin salaman niin lähellä (ehkä noin 150 metrin päässä naapuritalon pihalla, tai siltä se näytti) että kuulin sen napsahduksen ja samantien, ehkä kymmeneosasekunnin jälkeen jyrähti niin että pelästyin kunnolla. Se salama vei museorakennuksesta sähköt, mutta ei talosta. Myrsky jatkui vielä muutaman tunnin, sinä aikana se tuntui laantuvan ja kasvavan monta kertaa.

Täydellinen rauhallisuus, pitkät keskustelut, radion kuunteleminen yöllä. Siellä oli jo öisin pimeää. Pitkästä aikaa rauhallinen, toiveikas, odottava tunne tulevaisuutta kohtaan. Mitä tahansa saattaa tapahtua, aivan oikeasti, ajattelin. Ääneen lukemista yhdessä tai hiljaa lukemista yhdessä tai yksin jääkylmän rommin tai valkoviinilasin äärellä, yläkerran ateljeessa. Ylipitkän heinän keskellä hylätyn näköinen ja pieni tenniskenttä, jonka reunalla muutama keinu ja kiipeilyteline, nekin pitkän aikaa sitten kelottunutta puuta. Neljän kilometrin kävely kauppaan – ja takaisin – melkein joka päivä. Naapuritalon – tai niin oletimme – tosi suuri ja komea/kaunis harmaa paksuhäntäinen kissa, jonka jokailtaisia ohikulkemisia yritimme aina seurata keittiön ikkunoista.

Tanssit ateljeessa keskellä yötä. Aamuiset viestilaput. Suuret taivaat, en osaa sanoa miten mutta jotenkin selkeästi erilainen luonto, yksin- tai yhdessäolon vaivaton rauhallisuus, irtautuminen kaikesta. Portaissa murtunut varvas, viimeisenä iltana ja lähdön hetkellä vähän nyrjähtänyt sydän.

28/06

Mistä huomaa viettäneensä liikaa aikaa neljän seinän sisällä? Ääniä, joita olen vihannut viime aikoina:

– jääkaapin uuden kompressorin äärettömän äänekäs NAKS
– mikron järkyttävä metallinen ja päässä kaikuva DING
– tietokoneen kaiuttimien hiljainen mutta tasaisesti hulluksi tekevä BZZZZ
– alaoven sulkemisesta johtuva, neljänteen kerrokseen kuuluva rikas matalataajuuksinen BKRRONK
– parvekkeen oven HHHNHNNNNHRRRÄÄÄÄ
– kylpyhuoneen lavuaarin HBLRLRLRLRLGRRRRHBLOHBLOHLOHLORILORIRYYYYYST
– stereoiden oikuttelevan CD-soittimen kanteen nyrkkini aiheuttama PAM PAM PAM PAM PAM PAM. PAM. PAM.

PAM.

 

 

NAKS.

10/06

07062015385

Kuinka vähän me muutummekaan. Läpi elämämme meitä seuraa oma varjomme, joka karrikoi meitä, mutta jonka vain ystävämme huomaavat. Itse olemme liian lähellä itseämme kiinnittääksemme siihen huomiota, vaikka se aivan häpeämättömästi pelleilisi kustannuksellamme liioitellen varjomme pituutta illalla ja lyhentäen sen kääpiöksi keskipäivän aikaan. Ja sitten nuo viivat, jotka on painettu vasempaan kämmeneemme… Jos joku jumala voisi yhdellä silmäyksellä nähdä jälkemme maapallolla, niin ihmettelenpä eivätkö kuviot olisi samat kuin ne, jotka on piirretty kämmeneemme.

Graham Greene, Pakoteitä, s. 200, Tammi 1982.

Viikon aikana on tapahtunut paljon. Hain viereisestä kaupunginosasta maaliskuussa sinne jättämäni pyörän. Se oli onneksi vielä siellä. Seurasin lentonäytöstä parvekkeeltani. Lupasin antaa noin tunnin varoitusajalla ystäväni digipianolle määrittämättömän pitkän säilytyspaikan, joten nyt asunnossani on piano. That’s pretty allright. Sain aikaisen syntymäpäivälahjan (Olemisen sietämätön keveys) ihmiseltä, joka lähti toiselle puolelle Suomea, ja jota ikävöin jo nyt. Matkustin Tampereelle ja takaisin (kuva Semaforista). Tapasin rakkaita ystäviäni, tanssin ja grillasin, söin ja join hyvin. Opin mitä on manchego ja mikä on naudan tomahawk.

Nyt kalenterini näyttää kiitettävän tyhjältä. Ennen juhannusta aion opetella pianolla vähintään viisi biisiä, ja kirjoittaa noin liuskan päivässä, elää rauhallista kesäistä kotielämää ilman mitään suurempia liikkeitä mihinkään suuntaan.

31/05

”Sussa on niin paljon rauhallista energiaa.” Tämä on vain yksi monista lämmittävistä asioista, joita olen saanut kuulla ystäviltäni tällä viikolla. Tuollaisten asioiden kuuleminen – pyytämättä – on pysäyttävää ja aiheuttaa syvää kiitollisuutta ja lämpöä. (Ehkä se rauhallinen energia johtuu vain siitä, että olen ollut taas  jonkinlaisen unettomuuden vallassa. Nukun kyllä, mutta loppuviikosta unet olivat pätkittyjä tunnin painajaisiin välille 00–07, aamuisin sain nukuttua paremmin, mutta silloinkin vain muutaman tunnin kerrallaan. Viime yö meni jo paljon paremmin, joten odotan ensi yön olevan jo kohtuullisen normaali. Unennäkökiintiö alkaa kyllä olla tältä alkuvuodelta täynnä, terveisiä vaan Morfeukselle, Fobetorille & Fantasokselle: ei enää.)

Viime joulun aikoihin stressasin unettomuuksissani joulukorttien maalaamista ja ajoissa lähettämistä; perjantaina stressasin samaa. So it goes? Olin luvannut ystävälleni maalata hänelle valmistujaislahjaksi kortin (”koska määki oisin halunnu joulukortin!”). Noin tuntia ennen juhlien alkua maalasin korttia silmät ristissä kylmän hien vallassa, mutta niin se vain valmistui ja kuivuikin ajallaan, ja lahjan saaja oli siihen silminnähden tyytyväinen. Kehuivat sitä muutkin juhlijat. Juhlat olivat pienessä yksiössä. Unettomuuteni, pari päivää ennen hankitun krapulan jälkitärinöiden, asunnon kuumuuden ja yleisen sosiaalisen pelon takia jouduin käymään välillä asunnon wc:ssä hengittelemässä ja rauhoittumassa. Onneksi siellä oli suuri auki oleva ikkuna. Muutama lasi valkoviiniä toki auttoi, milloinpa se olisi pettänyt. Mutta kun pääsimme sateen läpi illan suunnitelmaan sisältyvään keikkapaikkaan – joka oli täyteen ahdettu thairavintola (kyllä, thairavintola) – en enää kestänyt sitä ryysistä, vaan jätin puoliksi juodun valkoviinilasilliseni ystävälleni ja karkasin paikalta.

Charlotte Mew

rooms

The laconic obituary statement on her death, ”Charlotte Mew, said to be a writer”, would have pleased Charlotte Mew herself, as she had a deprecatory opinion of herself and her writing.

The Penguin Book Of Women Poets, toim. Carol Cosman, Joan Keefe & Kathleen Weaver, s. 363, Penguin Books 1978.

Alkoholista

Puhutaanko alkoholista? Alkuun heti disclaimer: tämä on vain yhden ihmisen blogikirjoitus, jossa hän semifiktiivisesti kirjoittaa omista kokemuksistaan ja ajatuksistaan alkoholin suhteen, peilaten niitä ajatuksia ja kokemuksia huumorin kautta – joskus liioitellen saadakseen huumorin avulla kirjoituksen pointteja esille, sekä itselleen että muille – koska alkoholin, kuten kaikkien päihteiden, demonisointi ei auta mitään tai ketään. Okei?

Kuten suurin osa aikuisista suomalaisista, minäkin käytän alkoholia. Olen käyttänyt sitä enemmän tai vähemmän säännöllisesti.. ehkä 12-13 vuotta, sitä ennen pari vuotta epäsäännöllisemmin. En koe alkoholin olevan itselleni ongelma, mutta tiedostan myös sen haitat, kuten kenen tahansa järkevän ihmisen kannattaa. Säännöllisesti tarkoittaa tässä yhteydessä, että olen nauttinut (huom: nauttinut) alkoholin positiivisista vaikutuksista elämääni keskimäärin luultavasti kaksi kertaa viikossa. Joskus enemmän, joskus vähemmän, siksi sana keskimäärin. Koittakaa pysyä mukana, okei?

”Alkoholin positiivisista vaikutuksista”? Kuka tahansa, joka juo juhliakseen tai rentoutuakseen (nauttiakseen elämästä?) varmasti tietää ne vaikutukset. Alkoholi tekee maailmasta kaikin puolin paremman paikan. Esimerkki: joudut istumaan seitsemän tuntia ahtaassa linja-autossa. Hirvittävän tylsä ja pitkäveteinen ajatus, joillekin jopa ahdistava? Ostat matkallesi tarvittavan määrän suosimaasi alkoholijuomaa, ja saatat huomata että matkahan menikin oikein leppoisasti. Sama juttu lentokoneessa: joudut istumaan luonnottoman ahtaassa metallisylinterissä (joka muuten myös – nyt kun tuli puhetta luonnottomuudesta – lentää neljäntoista kilometrin korkeudella tuhannen kilometrin tuntivauhdilla) sadan tuntemattoman ihmisen kanssa. Ratkaisu: sieltä saa alkoholia! Ihan oikeasti! Ainakin rahalla jos ei ilmaiseksi! Hmm, mikähän siinä on että ne ovat ottaneet ALKOHOLIA MYYNTIIN LENTOKONEESEEN? Toki jos tämä olisi yhtään järkevämpi maailma, olisi lentokoneissa valinnanvaraa matkan helpottamiseksi. Mutta ei. Koska alkoholi on ainoa sosiaalisesti ympäri maailmaa hyväksyttävä päihde, vaikka sen haittapuolet (sekä yksinään että muihin päihteisiin verrattuna) ovat erittäin hyvin dokumentoituja. I’m a dreamer though.

(Sivujuonne: ei kannata juoda kovin paljoa lentomatkalla. Perillä olet laskuhumalassa tai krapulassa, ja koska lentokentältähän harvoin saa lisää alkoholia – ja majapaikan etsimiseenkin menee se pari tuntia – olet lomasi ensimmäiset viisi tuntia flegmaattinen ja unelias. Tääkin tapahtui kaverille.)

Eli: alkoholilla on positiivisia vaikutuksia, kuka tahansa sen tietää ja allekirjoittaa, end of story.

Miksi sitten puhutaan niin paljon alkoholin haitoista? Riskikäytön rajoista? Alkoholi on elimistölle suurissa määrissä myrkky, ja jos menet lääkärille ja sanot että nyt on mennyt aika pitkään aika vitusti liian lujaa, niin lääkäri tietenkin sanoo sinulle, että sinun pitää lopettaa alkoholin käyttö, kaikki vaivasi johtuvat luultavasti siitä, ja vaikka eivät johtuisikaan (vielä), on pitkäaikainen ja jatkuva alkoholin käyttö vaarallista koska Sinusta Voi Tulla Alkoholisti! (Kaverit ovat kertoneet. Kuten myös sen että kukaan – kukaan – ei vastaa mihinkään alkoholin käyttöään koskevaan kysymykseen/kyselyyn rehellisesti, jos jossain takaraivon perukoilla on pienenpienikin epäilys että juokohan sitä ihan pikkasen liikaa sillon tällön. Eli suurin osa ihmisistä.)

Eikä nyt mennä kansanterveyteen.

Ja tottahan se on, saattaa tulla. Alkoholia enemmän käyttävät huomannevat jossain vaiheessa sen, että alkoholia saattaa kulua enemmän kuin joskus aiemmin. Toleranssi nousee jne. Saman vaikutuksen saamiseksi täytyy juoda enemmän, simppeliä matematiikkaa. Jossain vaiheessa siis ihminen saattaa huomata että vaikka hänen ei TÄYDY juoda, hänen pitkäikäinen tapansa juoda alkoholia saattaa aiheuttaa hänelle terveydellisiä ongelmia. Ja kuka tahansa kenellä on terveysvaivoja tietää että ne ovat – joskus kirjaimellisesti – perseestä.

”Tapa”, jännä. Englanninkielisillä on mielestäni jotenkin parempi termi tuolle: habit. Tapa tarkoittaa sitä, että ihmisellä voi olla esim. tapa käydä jossain tietyssä ruokakaupassa tai kävellä töihin tiettyä reittiä joka päivä, mutta sen tavan muuttaminen ei välttämättä aiheuta suurta ahdistusta tai surua, voi toimia jopa päinvastoin.

Muitakin tapoja ihmisillä on. Monet juovat kahvia. Polttavat röökiä. Useat ovat kumpaankin äääärimmäisen koukuttuneita: tiedän ihmisen, joka jos hän ei saanut joka aamu – joka ikinen aamu – heti ensimmäiseksi kahvia, hän meni miltei hysteeriseen paniikkitilaan, muuttui ärtyisäksi, saattoi jopa itkeä. Kahvin terveysvaikutuksista tai -haitoista en tiedä sen kummemmin, mutta tupakan terveysvaikutukset varmasti jokainen kauan ja säännöllisesti polttanut tuntee ruumiissaan ja tietää järjen tasolla. Kuinka moni näistä habituaalisista kahvin- tai tupakankäyttäjistä voi olla montaakaan päivää (tai joissain tapauksissa montaakaan tuntia) ilman valitsemaansa koukkua? What’s your point, saatatte kysyä. Henkilökohtainen pointtini on siinä, että vaikka olen nauttinut alkoholia säännöllisesti pidemmän aikaa, en ole koskaan ollut tilanteessa, että olisin vetänyt ns. kilarit jos sitä alkoholia ei heti aamusta – tai myöhemminkään koko päivänä tai seuraavanakaan – ole saatavilla. Ihan vaan noin niinku perspektiiviä antavana tietona.

Eli ehkä se suurempi pointti on siinä, että vaikka olenkin kaikilla mahdollisilla mittareilla alkoholin suurkuluttaja – pidän etenkin kohtuuhintaisista viineistä, olutta en juo koskaan, siiderejä ja lonkeroita jne. hyvin hyvin harvoin – en koe olevani alkoholista riippuvainen. Siksi en myös koe, että minun pitäisi sen käyttöä lopettaa (eikä tietääkseni kukaan muukaan..) mutta – kuten mainitsin jo aiemmin – olen huomannut varsinkin maagisen 30-rajapyykin ylitettyäni, että sillä on pitkäaikaisesti (usein) tai suurissa määrissä käytettynä minuun myös negatiivisia vaikutuksia. That’s called thinking and making sure you’re living your life the best way you can.

Seuraa kirjoituksen odotettu sosiaaliporno-osio: mitä negatiivisia vaikutuksia? En ole koskaan satuttanut itseäni tai ketään muuta kännissä, en ole joutunut tappeluun enkä juuri sanaharkkoihinkaan (sanaharkot?), en ole koskaan ollut putkassa (en muuten edes poliisiautossa), en ole joutunut vaikeuksiin töissä, en ole joutunut jättämään väliin tärkeitä tapaamisia juomisen tai krapulan takia. Mitä näitä nyt on? Mitä sitten? Okei: mahdolliset alkoholin käytön negatiiviset vaikutukset ilmenevät minussa närästyksenä ja vatsavaivoina, yleisenä energiatasojen laskuna ja ehkä eniten se vaikuttaa yöuniini, eli vaikka nukkuisin kuinka paljon – ja minähän nukun, jos vaan voin, tarvitsen yhdeksän tuntia yössä ja viisi päivällä – olen silti energiattomampi kuin aiemmin, näin tapahtui viimeksi tällä viikolla. Ja kun haluaisi saada asioita aikaan, tehdä juttuja, niin on ehkä ihan pikkasen tyhmää sabotoida itseään runsaalla alkoholinkäytöllä. (Joku nyt siellä nauraa että nytkö sä luuseri vasta sen tajusit, hahhah yli kolmekymppinen äiä. En, nyt mä vasta siitä kirjoitin, plää ittelles. Oo hiljaa jos et osaa leikkiä kiltisti, fasisti.)

Joten: en usko lopettavani alkoholin/alkoholista nauttimista, mutta minulla olisi varaa vähentää sen käyttöä, ihan vain oman hyvinvointini takia. Toivoisin myös alkoholikeskusteluun (vai loppuks se jo tammikuun jälkeen..) vähemmän mustavalkoisuutta, enemmän empatiaa ja –– tiedättekö muuten mitä, ihminen saa tehdä elämällään mitä ikinä tahansa haluaa. Ei ole sinun eikä minun eikä kenenkään asia holhota ja kieltää toista ihmisolentoa. Se on väärin. The end! (Ja jos epäilitte toisin, tämä kirjoitus on kirjoitettu täysin selvinpäin! Ha! Siitäs saitte!)

06/05

short-cuts-052015

Ensimmäinen kesäinen päivä, puolipilvistä, lämpötila vähän viidentoista(!) asteen yläpuolella. Lämmintä(!) kaakkoistuulta 9 m/s. Kävelen puolenpäivän aikaan Raksilaan vaate- ja viiniostoksille (koska nykyinen budjettini sallii vaateostokset vain kirppareilla tai hypermarketeissa.) En löydä etsimiäni vaatteita (mielellään alennuksessa olevia flanellipaitoja, ehkä uusia farkkuja), ostan paremman puutteessa kuitenkin nipun alennusboksereita. Koska kello on vasta niin vähän ja keli niin hieno, kävelen keskustaan ja käyn muutamassa kirjakaupassa. En löydä mitään mielenkiintoista ja budjettiini sopivaa. Kotona minua odottaa postissa tullut Raymond Carverin Short Cuts, jonka ostin huuto.netistä hovimyyjältäni RistoW:ltä, joka pitää Helsingin Vallilassa ”laatukirjallisuuteen panostavaa” Antikvariaatti Kirjakomeroa. Suosittelen.

Ja hei, tämä jäikin mainitsematta aiemmin: blogin RSS-feedin uusi osoite on http://www.maryque.com/blog/feed, joten – te muutamat ihanat, jotka linkitätte blogiini omastanne – päivittäkää sivupalkkinne, merci.