24/04

24.4.202224.4.2022 · joonasn – pelit ja pensselit, universumi

Viidentenä pääsiäispäivänä tein ystäväni avustuksella Hyvän Teon. Yllä näkyvä koiran pään muotoon pakotettu metallinen esine on koiran avaimenperä. Tämä oli koiran omistajan termi, ja koira oli kahden miehen seurueemme koiratuntijan mukaan avaimenperän perusteella todennäköisesti husky-merkkinen, ja tämän seikan koiran omistaja myöhemmin vahvisti. Itse mietimme aiemmin mikä se on suomeksi, se sotaleffoistakin tuttu dog tag. Avaimen- tai koiranperä löytyi naapuruston kevyen liikenteen sillalta, sen kääntöpuolelle on kaiverrettu koiran nimi ja kaksi puhelinnumeroa. Kehittelimme traagisen tarinan siitä kuinka koira on kuollut jo aikapäiviä sitten, puhelinnumeroiden takana elävät ihmiset eronneet riitaisasti, ja kuinka revimme auki kaikki haavat lähettämällä heille kuvaviestin muistoksi entisestä yhteisestä elämästään ja koirastaan. Totuus on tarua tylsempää: koira on hengissä, mutta tapaamiseen ilmaantui vain mies ja lapsi, joten tarina ei kerro onko nainen kuollut vai ei. Mies oli iloinen (joten ehkä nainenkin elää), kiitti päivänsä piristyksestä ja kertoi avaimenperän kadonneen jo neljä tai viisi kuukautta sitten, ja että he olivat hankkineet sen kun koira oli vielä ihan pentu. En tajunnut kysyä kuinka vanha se nyt on, mutta päätellen metallin kulumisesta varsinkin killuttimen kääntöpuolelta en usko että se enää kovin pieni on.

28/03

28.3.2022 · joonasn – kuvat, oma pää, universumi

Yön aikana pihaan ja muuallekin puhaltanut uusi lumi tekee rohtuneista ikivanhoista kinoksista uusia. Rakastan näitä muotoa ja valoja ja varjoja juuri nyt. Kuuntelen levyä vuodelta 1995 (Jagged Little Pill), syön puuroa, juon toisen kupin teetä, kaikki on hyvin, elän rauhallista ja omannäköistä elämää, käyn ulkona asunnosta torstai-iltana (lähikaupassa) ja seuraavaksi vasta sunnuntaina iltapäivällä (kävelyllä naapuruston ympäri), luen ja torkun päiväunia ja silti menen sänkyyn viikonloppuiltoina jo yhdeksältä, selvin päin. Nukun hyvin, heräilen kahdeksan tienoilla. Selailen vanhoja päiväkirjamerkintöjäni ja mietin kiitollisuudella sitä, että nukun nykyään paremmin kuin joskus silloin. En ole ahdistunut enkä stressaantunut, kasvamista on tapahtunut kuin huomaamatta, ja vaikka tiedänkin pyrkineeni jotenkin parantamaan elämääni, en osaa myöhemmin sanoa juuri mitään konkreettista siitä miten olen siihen päätynyt. Rutiinit auttavat, kuten aina, kuten myös oman ajan ja hyvinvoinnin priorisointi ja epätoimivien ihmissuhteiden jättäminen. Luottaminen siihen, että elämä kantaa kyllä ja mikään ei ole ikuista.

Keita Morimoto

16.3.202225.4.2022 · joonasn – kuvat, universumi

Keita Morimoto (instagram) via this isn’t happiness.

Eiköhän me laiteta se tähän

18.1.202218.1.2022 · joonasn – oma pää, universumi

”Eiköhän me laiteta se tähän”, haalaripukuinen mies sanoo.

”Niin”, vieressä seisova mies vastaa. Hän siirtää keltaista kypäräänsä takaraivolle.

”Eikös se tässä.. tässä olis ihan hyvä.”

”Juu.. miksipä –.”

”Toisaalta miten ois tuohon”, haalaripukuinen mies sanoo ja viittaa epämääräisesti oikealle, missä hiekkapohjainen kevyen liikenteen väylä jatkuu. ”Esko, miten olisi tuonne?” hän korottaa ääntään.

Kuorma-autossa istuva, muita lihavampi mies kurottaa vaikean näköisesti katsomaan. ”No eikö se nyt ole ihan helvetin –.”

”Tai miten olisi tuonne”, haalarimies kääntyy ja heiluttaa kättään toiseen suuntaan.

”Niin”, kypäräpäinen sanoo.

Kuorma-auton avolavan reunojen yli näkyy tavallinen tumma puistonpenkki. Lavan ja ohjaamon välistä nousee jykevä oranssi nosturin varsi, jonka reunassa kulkee paksuja mustia letkuja. Lavan reunat kätkevät sen, että penkki on kiinnitetty melkein puoli metriä korkeaan betonialustaan, siksi nosturi. Kypäräpäinen mies selaa suttuisen näköistä nippua aanelosia, yksi niistä irtoaa hänen käsistään ja leijailee muutaman metrin päähän. Mies yrittää ponnettomasti ja aivan liian myöhään napata sitä ilmasta, sitten kävelee pari askelta ja poimii paperin ähkäisten takaisin syliinsä.

”Tässä kyllä vähän niinku sanotaan että ei siihen rinteen kohdalle. Siihen mistä lähtee kalliot, eli tuohon. Kuulemma vammautumisriski kun laskevat talvella pulkkamäkeä. Tuosta alas siis. Tuohon. Kirjoittavat vielä että missään nimessä.”

“No ajanko minä nyt sitten –?” kuski kysyy.

“Eiköhän me se laiteta ihan tähän vaan”, haalaripukuinen vastaa. “Onhan tässä lääniä vaikka kuinka.” Hän kääntyilee puolelta toiselle aivan kuin osoittaakseen liikkeellään tilan määrää.

“Pitäiskö se soittaa vielä Engblomille?” kypärämies kysyy.

“Engblomille?” kuski huutaa. “Luuletko että Engblomia yksi saatanan penkki kiinnostaa? Hah!”

Haalaripukuinen pyörii paikallaan ja raapii niskaansa. Hän katsoo kelloaan. “Eiköhän me laiteta se tähän näin.”

Proosaryhmän kotitehtävä viime syksyltä. Tehtävänanto: ”Kirjoita sanomalehden pikku-uutisen pohjalta novelli, tarina tms. Eläydy tapahtumaan. Tutki ja mieti tapahtumien kulkua, syitä, taustoja. Etsi juoni, punainen lanka ja käänteet.” Lähteenä käytetty tätä Hesarin paikallisuutista.

20/12/21

20.12.2021 · joonasn – internet, kuvat, oma pää, pelit ja pensselit, universumi

Paikallinen kylpylähotelli lopetti toimintansa samalla viikolla kun rikoin mieluisimman teekuppini, jonka varastin kyseisen kylpylän hotellihuoneesta talvella 2010. Olin päätynyt kylpylään ja hotelliin yöksi erään silloisen uuden blogituttavuuteni kutsumana, hän oli saanut jostain lahjakortin kahdelle, ja halusi minut mukaansa rentoutumaan kylpylään talven pimeimpään aikaan. Eli lillumaan, dokaileen, sekstaileen, hotelliaamupalalle. Olimme viettäneet jonkin verran aikaa yhdessä eroni jälkeen, ja vaikka välimme menivätkin poikki vielä samana keväänä, muistelen häntä lämmöllä, silloin kun muistelen. Hänen tulevaisuudenhaaveenaan silloin oli elättää itsensä bloggaamalla, ja sen hän toteuttikin, ensin mammabloggarina, nykyään hän bloggaa paljon muun muassa vastuullisesta kuluttamisesta ja tuo esille monin tavoin erilaisia kotimaisia merkkejä, luomukosmetiikkaa ja esittelee esim. kotimaan reissukohteita lapsen kanssa.

Pitkä pimeä vuodenaika ei ole aiheuttanut tällä kertaa juurikaan ahdistuksia. Taloyhtiön pyykkituvan kone on ollut rikki jo viikkokausia. Nykyisin minulla on lauantaisin saunavuoro. Olen vaihtanut maileja vanhan ystäväni kanssa Texasiin. Hänellä on työn alla tarina, jonka hän haluaisi minun kirjoittavan puhtaaksi. Olen lupautunut siihen, toki. Ystäväni on työskennellyt jenkeissä lasinpuhaltajana vuosikaudet. Näimme pikaisesti kesällä, täällä. Oma käsikirjoitukseni on ollut taas pitkästä aikaa aktiivisen työn alla, osallistun sillä erääseen kirjoituskilpailuun, jonka dedis on viimeinen päivä. Hommasin syksyllä kirjastokortin yli kymmenen vuoden tauon jälkeen, ja olen tykästynyt pari vuotta sitten uusittuun lähikirjastoomme. Viime viikolla oli tarkoitus aloittaa perehtyminen uuteen alaan vuokratyöfirman kautta, mutta se siirtyi tulevaisuuteen: asiakasyrityksellä ei ollut tarpeeksi perehdyttäjiä. En pidätä hengitystäni että tälläkään viikolla olisi, tai seuraavalla, mutta tekstiviestiä odotellessa. Olen saanut joulukorttien lisäksi jo lahjojakin: feministikollektiivi CVLT CVNTHin nännikalenterin, pitkät kalsarit ja tusseja (Pilot Hi-Tecpoint V5 & V7). Itseäni lahjoin kengillä, hollantilaisen Bullboxerin muutaman kerran kokeillut uudenveroiset ehkä satasen nahkakengät toripistefistä neljälläkympillä. Kerrankin jotain muuta kuin iänikuista kertakäyttöistä kiinanpaskaa (nämä on käsittääkseni valmistettu Portugalissa).

11/07 (tai siis 17/07; tai siis 29/07)

29.7.2021 · joonasn – oma pää, universumi

Päivät menevät ohi kuin viikot. Jatkuva helle syö viikonlopun ja alkuviikon aktiivisuuden minimiin: jos ei pysty niin ei pysty. Kävelen bussipysäkille, istun bussissa, tai kotona, makaan sänkyni pohjalla ja yritän olla mahdollisimman paikallani, kuin ruumis, jos voisin vaan vajota tästä alas johonkin viileämpään? Ei? Tunnen ja kuulen ja kuuntelen kuinka tuuletin heittää molekyylejä jalkopohjiini. Mietin: nyt on varmasti jo aamu. Ei. Ja aamu tulee kuten aamu aina tulee.

Istun kotonani ja katson kuinka tuuletin heittelee pölyhiutaleita laskevan auringonvalon reitillä olevan tuuletusikkunan raosta. Kaikki muu on peitetty, edelleen. Useimpina päivinä olen tuntenut oloni liian löysäksi pussiksi täynnä ripulipaskaa. Mitä teen silloin, kysytte? Niin, siinäpä se. Rutiini: kävelen, istun bussissa, teen töitä, kävelen, istun bussissa, istun kotona ja mietin et – niin – pitäisikö tehdä jotain toisin? Sitten tajuan, että viikkoja jatkunut helle vaikuttaa sekä mieleeni että vartalooni. Kuten aina, ja nykyään enemmän kuin nuorempana.

Elämäni on parempaa, paljon parempaa, kuin vuosi tai pari sitten. Keväällä stressasin jatkuvasti rahasta, etsin töitä, kunnes löysin työpaikan, tai tarkemmin sanottuna uuden asiakkaan. Nyt olen kulkenut sillä edellä mainitulla bussilla omia aikojani, tehnyt vajaita työpäiviä, vajaita viikkoja, merkannut tunnit ylös ja laskuttanut jälkikäteen. En ole harmistunut vaikka kesä ei olekaan tuonut mukanaan jotain nostalgian merkkaamaa hienoutta.