Category Archives ⇒ universumi

04/01/2024

· joonasn – oma pää, pelit ja pensselit, universumi

Hei 2024, olen täällä. Iskiaskipuineni, hiukset tarviten jotain (ammattilaisen leikkausta do-it-yourselfin sijasta? pörrötystä ja silitystä? tiukkaa tukistusta?), vähintään kymmenen tunnin yöunien jälkeen. Uusi käytetty rannekello askeleitani mitaten (2000—11000/vrk, muutaman viikon otannalla). Vaihdoin kurkkupastillit salmiakittomiin kun muistin taas jostain, että salmiakki nostaa verenpainetta. Syön lääkettä korkeaan verenpaineeseen, yhden pienen pillerin joka ilta. Self care. Tylsistyn lukemiini muusikoiden omaelämäkertoihin, viimeisin oli Sonic Youth -yhtyeen Thurston Mooren omaelämäkerta Sonic Life: A memoir, sitä edellinen Tommi Liimatan Manse – Markka-aika, Absoluuttisen Nollapisteen Tampere 1996-2001. Sitä edellinen Talking Headsin rumpalin Chris Frantzin Remain in Love: Talking Heads, Tom Tom Club, Tina. Ja niin edelleen, tajuatte tilanteen vakavuuden. Nämä kirjat ovat järjestään vähintään viisisataasivuisia, eikä niissä ikinä kerrota niitä asioita, mitä haluaisin kuulla.

Kovan pakkasen iltana wolttaan surutta kauppaostokset. Makaan sängyssä keskellä yötä väärin päin jalat pystyssä seinää vasten (self care) ja kuuntelen Radioheadin In Rainbowsin ekstralevyä ystävältäni joululahjaksi saadulta vanhalta iPodilta. Kumpikaan ei ole kovin ajankohtainen: ei neljännen sukupolven iPod Shuffle, jonka valmistus lopetettiin 2017, eikä Radiohead, jonka edellinen uusi studiolevy Moon Shaped Pool ilmestyi vuonna 2016. Tietokoneeni ovat vähintään kymmenen vuotta vanhoja, puhelimeni on ~2009 Nokia E71. Työt vanhoilla koneilla onnistuvat siinä missä uudemmillakin. Olen ostellut asioita, päivittänyt harrastuslaitteistoa, mikä tarkoittaa kitarakamoja ja kyniä. Uusi kirjahylly on tekeillä, sen leikkaa levyiksi ja maalaa ystäväni, joka työskentelee suuressa rautakauppaketjussa ja hyödyntää heidän laitteitaan on the down low hiljaisina hetkinä. Nämä aiemmin kovin harvinaiset ostelut sponsoroi kuollut äitini. En ole pröystäillyt, kuten aina ostan käytettyä ja metsästän hyviä diilejä ja niitä on löytynytkin. Rahan ”kuluttaminen” on ristiriitaista, siksi koitan tehdä järkeviä hankintoja. Mietin kyllä tietokonelaitteiston päivitystä: se on joka tapauksessa edessä parin vuoden sisällä, vanha laitteisto ei kestä loputtomiin ja jossain vaiheessa ohjelmistonkin työkykyisenä pitäminen vanhoilla käyttöjärjestelmien versioilla voi olla haastavaa.

Jotain ostettavaa listalla vielä on: LP-soitin, ehkä päivittää pari pientä huonekalua. CD-soitin tulee tori.fi-ostoksena maanantaina marketin takahuoneeseen. Kitarakamoissa on vielä jonkin verran säätöä, mutta suurempia hankintoja ei todennäköisesti ole tulossa lähiaikoina. Mietin myös esineitä kuten ilmankostutin, kirkasvalolamppu, sähköavusteinen polkupyörä. Jo valmiiksi niukat perintörahat eivät kestä loputtomiin tilillä maatessaan, kuten ei mikään muukaan, ja osa niistä on todennäköisesti järkevä sijoittaa asioihin, jotka helpottavat elämää ja joita ei ole suurimmaksi osaksi työttömän freelancerin tuloilla mahdollista hankkia, ei edes ennen kuin hallituksen ideologiset ja lyhytnäköiset leikkaukset tulevat voimaan, käsittääkseni huhtikuussa. (Itse asiassa hyvin todennäköisesti en tule tekemään enää pieniä graafisia duuneja ollenkaan, koska se ei enää 300 €/kk suojaosuuden – eli sen mitä saat tienata ennenkuin tuesta lähtee 50% palkan määrästä – poistumisen myötä kannata, näillä volumeilla. Mutta tästä en jaksa jauhaa, en blogissa, en muualla netissä enkä varsinkaan livenä. SELF CARE. Suojaosuus oli ainakin muutaman kuukauden ajan 500 € korona-aikoina, which was nice, kun juuri silloin duunia sattui olemaan.)

23/09

· joonasn – oma pää, universumi

Nguan (instagram) via this isn’t happiness

Pitkästä aikaa, rakas päiväkirjani. Artikkeli on pitkä ja jaettu väliotsikoihin mimi smartypantsin inspiroimana såhär:

KUOLEMA PERHEESSÄ tai WELCOME TO THE ONLY GAME IN TOWN

Täytin neljäkymmentä vuotta ja reilun viikon päästä siitä äitini eli Mutsi menehtyi nukkuessaan. Hän oli ollut syöpähoidoissa muutaman vuoden, ei missään vaiheessa onneksi huonossa kunnossa tai kovissa kivuissa, ja nytkään hän ei ehtinyt montaa viikkoa olla sairaalassa. 70-vuotispäivänsä hän joutui viettämään siellä, kesäkuun alussa.

Kävin katsomassa häntä oman syntymäpäiväni aattona, perjantaina 16. kesäkuuta. Vein hänelle muutaman kirjan, Tove Janssonin novellikokoelman Nukkekaappi ja Petri Tammisen Meriromaanin. Sain tiedon siitä, että hänet oli siirretty palliatiiviseen hoitoon vasta kun hän oli jo kuollut. Ehkä parempi näin. Viimeisenä päivänään tässä maailmassa hän oli ollut hereillä ja aktiivinen, jutellut veljensä kanssa kasvotusten pari tuntia ja nähnyt vielä erästä lukioaikaista ystäväänsä. Ajattelen häntä joka päivä. Juuri eilen kävin hakemassa hänen valokuvakansionsa, ne asuvat minun luonani nyt. Äidissä riittää muisteltavaa pitkäksi aikaa, hän oli aina suuri osa elämääni.

KÄYTÄNNÖN ASIAT AVARASSA LUONNOSSA

Sain kuolinilmoituksen samana aamuna kun minun olisi pitänyt mennä töihin saman asiakkaan luo kuin kaksi vuotta sitten. Töiden aloitus lykkääntyi lopulta kahdella päivällä. Isoveljeni hoiti kuolemaan liittyvät asiat ja olen kiitollinen hänelle siitä. Perunkirjoitus meni yksinkertaisen kaavan mukaan ja ongelmitta ja nyt olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan täysin velaton. Kiitos. Vietän aikaa tätini kanssa, käyn syömässä hänen luonaan puolen tunnin kävely-ja bussimatkan päässä tai käymme kahdestaan hänen pienellä keltaisella autollaan Hailuodossa, minä ensimmäistä kertaa ikinä. Hailuoto on aivan täyttä landea, jos ette tienneet. Minä en tiennyt jäkälakankaista enkä siitä että jäkälää on (aikoinaan) kerätty ja myyty isolla rahalla kaukomaille, ehkä sitä tehdään vieläkin? Enkä tiennyt sitäkään että hiekka siellä on tosi hienoa, tiedättehän, pienikiteistä, mutta totta sekin on. Näin lautan kannelta merimetsoja, jotka kuulemma paskovat elinympäristönsä luonnon pilalle. Nämä linnut istuivat suuren hailakanpunaisen merimerkin tai poijun päällä. Siirsin katseeni linnuista alas tummaan nopeasti liikkuvaan veteen, päässä humahti kuin tasapaino olisi heittänyt hetkeksi ja päätin, että on hyvä hetki mennä takaisin autoon.

MITÄ KAIKKEA SITÄ

Töitä tein lopulta viisi viikkoa, neljänä päivänä viikossa, 10:30–16:00. Tämä tahti sopii minulle hyvin. Ennen yllä kuvattuja tapahtumia, kesäkuun alussa, kävin arkkitehtuurin kaksipäiväisissä piirustuskokeissa yliopistolla. ”Esitä näkymä omenan siemenkodan sisältä.” Vahaliiduilla. En edes liioittele. Hakuprosessi oli mielenkiintoinen, muut piirustuskokelaat kaksikymmentä vuotta nuorempia, enkä ollut lähelläkään päästä sisään. Tuli tehtyä?

Elokuun alkupuoliskolla vietin pitkän viikonlopun Helsingissä. Vietin ensimmäisen yön vanhan Tornio-aikaisen (eli opiskeluaikaisen) kämppikseni ja ystäväni luona ja kolme seuraavaa vuorokautta miellyttävässä hotellissa merellisessä Itä-Helsingissä Lena Dunhamin muistelmia Not That Kind of Girl: A Young Woman Tells You What She’s ”Learned” lukien, valkoviiniä juoden ja nukkuen hyvin.

Kävin katsomassa Blur-yhtyeen keikan Suvilahden Flow-festivaaleilla. Helsinkin paikallisliikenteen busseissa on se idioottimaisuus, että niistä ei voi ostaa lippua. Olinkin – älypuhelimettomana, no apps for me – budjetoinut taksiajelut hotellilta Herttoniemeen metrolle etc. onneksi jo etukäteen. Oli tarkoitus nähdä muutamaa muutakin ihmistä mutta aikataulut ja lasten sairastelut pyyhkivät ohjelmoitumisen. Muistin uudestaan rauhallisessa hotellissa yksin asumisen autuuden. Näin huoneeni avoimesta ikkunasta meteorin suhahtavan taivaan läpi melkein kohtisuoraan alaspäin Laajasalon perukoiden pimeässä ja hiljaisessa yössä.

EKOJA JA MUITAKIN KERTOJA

Olen ollut elämäni ensimmäistä kertaa hautaustoimiston asiakkaana. Olen tuttavallinen myös paikallisen panttilainaamon henkilökunnan kanssa, tämäkin on uutta. (Mutsin puoliso haluaa ylimääräisestä tavarasta eroon joten olen yhteisellä sopimuksella myynyt lasilintuja, keramiikkaa, koruja, maljakkoja ja pöytähopeita ja käärinyt käteiset omaan taskuuni (sopimuksen mukaan).)

On myös yksi asia, josta olen jotenkin ylpeä, tuntuu siltä kuin olisin aukaissut jonkun vanhan traumaattisen lukon. Olen herättänyt henkiin vanhan yhteyden, jonka katkeaminen aikoinaan ja kaikki mitä silloin tapahtui jäi kaivelemaan. Ei siitä sen enempää tässä, todisteita löytyy blogin arkistoista vaikka kuinka. Löysin Mutsini korulaatikosta kirjeen, jonka hän oli osoittanut minulle luultavasti joskus vuoden 2009 aikana.

Kirjeessä äitini halusi antaa silloiselle tyttöystävälleni jotain koruja, osa oli kalevalakoruja ja sen tyylisiä. Kirje jäi lähettämättä todennäköisesti siksi, että ehdimme erota saman vuoden syksyllä. En ole ollut exäni kanssaan missään tekemisissä vuosikausiin, nähnyt ja vaihtanut pari sanaa viimeksi baarissa ehkä seitsemän vuotta sitten. Nyt lähetin hänelle tekstiviestin, jossa kerroin tilanteen ja pyysin häneltä osoitetta, johon lähettää korut, minkä hän mielellään minulle kertoikin muun lyhyen kuulumisten vaihdon muassa. Korujen läpikäynti on vielä vähän kesken mutta olen kerännyt muutamia koruja erikseen ja lähetän ne hänelle lähiaikoina.

17/05

· joonasn – alleviivattua, oma pää, universumi

Kesä on ollut täällä pari päivää. Nurmikko on alkanut vihertää kunnolla vasta tänään: illalla ja yöllä satoi, ja kohta sataa lisää. Olen aloittanut pyöräilykauden ikivanhalla Strada-jopollani, josta kirjoitin tammikuussa. Aikataulut tuliemojinaisen kanssa eivät koskaan oikein selkiytyneet, joten se siitä. Jos ei ole aikaa ei ole aikaa, no hard feelings. Olen taas tinderissä, mutta se saa minut miettimään elämääni ja valintojani aivan liikaa. Oman kuplani ulkopuolella samanikäiset ihmiset todella rakentavat uraa, kasvattavat lapsia, ja jos kuvien perusteella voi mitään sanoa kaikilla on koira ja kaikki haikkaavat ja viettävät aikaa metsässä. Toisaalta: ehkä ne kuvat vain sattuvat olemaan onnistuneita, niitä, joissa ihmiset tuntevat itsensä hyvännäköisiksi? En swaippaa vasemmalle vaan painan rauhallisesti näppäimistöni vasenta nuolinäppäintä, damn the consequences. En ole super-energinen, en koira-ihminen, mitä sitten?

Minulla on uusi sänky, äitini alennusmyynnistä bongaama runkopatja joka on paksumpi ja fiksumman näköinen kuin melkein viisitoista vuotta vanha edellinen, ja johon minulla ei olisi ollut itselläni mitenkään varaa. Äitini sai vähän ns. ylimääräistä rahaa taannoin ja päätti käyttää sitä jälkikasvunsa levon tukemiseen. Useimpina öinä näen seikkailu-unia, joissa on aina joku ex-tyttöystäväni. Olen jo oppinut käsittelemään niitä, enää ne eivät aiheuta juurikaan kaihoa. Toisina öinä näen unta, jossa valkoiset madot tulevat säärieni ja pohkeitteni sisältä läpi ja lätsähtelevät paksuina katkarapuina lattialle. En tiedä kumman valitsisin, body horrorin vai vanhan rakkauden, joka ei toiminut, kuten – runoilijaa lainatakseni –

– –
mikään
rakkaus ei
loppujen lopuksi toimi…

20/03

· joonasn – oma pää, universumi

Hei päiväkirjani. On kevätpäiväntasaus, ja kai tässä vaiheessa vuotta voi jo uskaltaa sanoa selvinneensä talvesta ahdistumatta? En muista joutuneeni kertaakaan miettimään tää on vaan tällainen päivä, huomenna on paremmin, tai viimeistään sen jälkeen. Olen kirjoittanut käsikirjoitukseen lisää rivejä rakkauden pelosta, olen nukkunut selvin päin kolmentoista tunnin yöunia, olen aloittanut uudestaan ambientäänimaailmojen luomisen sähkökitaran ja efektipedaalien kanssa ja nauhoittanut niitä ystävän iPhonelle. Olen käynyt kahtena peräkkäisenä viikonloppuna entisen strippibaarin tiloihin rakennetulla pop up -näyttämöllä katsomassa näytelmää ja livemusiikkia. Olen lukenut Paul Austerin ja Zadie Smithin esseitä sekä Lajos Egrin The Art of Dramatic Writing -klassikkoa. Olen käynyt hammaslääkärillä tarkastuksessa ja saanut kehuja: ei edelleenkään reikiä eikä muutakaan huomautettavaa. Olen julkisella jonossa vasektomiaan. Olen myynyt netissä ylimääräisiä tavaroita kuten vanhan Pac Man -elektroniikkapelin 80-luvun alusta ja Ultra Bran Kaikki laulut -nuottikirjan. Olen viettänyt liian vähän ja liian harvoin aikaa tuliemojinaisen kanssa, hänellä on elämässään (väliaikainen) tilanne jonka myötä hänellä on hyvin vähän vapaa-aikaa. En kiirehdi häntä, en ahdistu vaikka hän tekee oharit, ei tunnu missään, ehdimme kyllä.

02/01/23

· joonasn – oma pää, pelit ja pensselit, universumi

Kirjaston nettisivuilta näen: olen lainannut viime vuonna 54 kirjaa, niistä jäi lukematta ~5. Jos tähän lisätään uudet kirjahankinnat, joita lienee ainakin tusinan verran, ja omasta hyllystä uudelleen luetut kymmenen–viisitoista kappaletta, saattaisi viime vuonna luettujen kirjojen kokonaismäärä ylettyä johonkin ~75 tienoille. Aivan hyvin, vaikka lukujen vertailu ei tietenkään kerro mitään: jotkut lukevat ohuita ja nopeita ja paljon, toiset kahlaavat tiiliskiven tai pari vuodessa. Minä asetun johonkin siihen välille.

Sain korjattua blogin arkiston, palvelinta ja tätä kaikkea pyörittävät jutut päivittyvät palveluntarjoajan toimesta automaattisesti ja vanha raasu purkkaviritykseni ei pysy mukana; aika ajaa ohi. Mutta nyt blogin ensimmäiset seitsemän vuotta ovat taas selailtavissa.

Vanhojen kirjoitusten pelastamista tämäkin: sain haltuuni aikoinaan Kuusamossa mökillämme olleen vieraskirjan, joka on ollut viimeiset viitisentoista vuotta pahvilaatikossa isäni varastossa. Ensimmäiset kirjoitukset siihen on tehty kesällä 1985, viimeiset kesällä 2005, jolloin mökkiä alettiin (osittain) purkaa, kun samalle tontille ei saanut jäädä liikaa ”katettuja neliöitä” tai jotain jo vuonna 2001 valmistuneen uuden hirsitalon myötä. Muiden kirjoituksia en voi lupaa pyytämättä jakaa, mutta tässä yksi oma merkintäni, joka on kirjoitettu 19. huhtikuuta 2003:

Kohtuukeväisessä ilmassa pääsiäisen viettoa. Ulkona vain pari lämpöastetta, eikä kyllä sanottavasti aurinkokaan paista. Tuomas [isoveljeni] angiinassa, mutta tuli silti. Kyllä mökin pihalla näyttää lunta riittävän varmasti vielä pitkään. Vanha keltainen jopo lähtee mukaani Jyväskylään [jossa asuin tyttöystäväni kanssa sivarivuoden] maattuaan vuosikausia mummilassa. Luultavasti tullaan ensi kerran kesällä, joten siihen asti…

Joonas

(Kuvassa näkyy myös hyvin lukion äidinkielenopettajaani kovasti ärsyttänyt käsialani piirre: älyttömän pitkät sanavälit. Tästä tavasta olen sittemmin oppinut eroon.)

Kirjoituksessa mainittu pyörä telakalla olohuoneessani pari vuotta sitten. Pyörä – joka ei ole Jopo vaan Strada – on hankittu joskus 70-luvulla Kemissä isäni vaimolle, joka on kuulemma ”syhkässyt sillä Simoa myöten ympäri Kemiä”, mistä se aikoinaan kulkeutui mummilaani, ja on siis ollut minulla tuosta keväästä 2003 saakka, viime vuodet ajokelvottomana (jalkajarrusysteemi jumitti lopulta niin pahasti, että sillä ei voinut ajaa), mutta nyt se on jo korjattu ja ajokelpoinen: juuri ennen nykyisten lumien tuloa ystäväni ja naapurini vei oman pyöränsä huoltoon paikalliseen työpajakeskukseen ja otti samalla viallisen takarenkaan mukaan, joten tämäkin ikuisuusprojekti eteni. Pyörä pitää vielä keväällä huoltaa ja käydä läpi, vaatii todennäköisesti renkaiden kumien vaihdon, vanhoissa renkaissa ei ole juuri minkään vertaa kuviota jäljellä.

EDIT: Kuusamosta olen kirjoittanut aiemmin ainakin 24. helmikuuta 2015.

Maailma on kaleidoskooppi kaikille

· joonasn – oma pää, universumi

ASIOITA JOISTA EN PIDÄ

  1. muuttuvat iskiasvaivat
  2. säännöllinen rahattomuus
  3. tori.fi:ssä jahkaavat ostajaehdokkaat
  4. epäluotettavasti toimivat koneet
  5. silmälasien huurtuminen
  6. aikataulut
  7. epävarmat fiilikset
  8. näkökentässä lentelevät banaanikärpäset
  9. oma yskä
  10. 90% suomalaisesta nykykirjallisuudesta
  11. riittämättömyyden tunteet
  12. kassajonossa hikoaminen

11/07/222

· joonasn – oma pää, universumi

Olen tavannut ihmisen, jonka puhelimessa olen nimellä Joonas ja joku tuliemoji. Mistä lähtien puhelimen osoitekirjassa voi käyttää emojeja. Tiedän kyllä mistä lähtien, don’t @ at me, se oli retorinen kysymys. Ihminen on samanikäinen, puoli vuotta nuorempi. Ikätoveri. Puhumme ysärin yhtenäiskulttuurista, mistä on vaikea puhua ihmisten kanssa jotka eivät ole kokeneet sitä, ja täysin loputonta puhua niiden kanssa jotka ovat, joiden kanssa olisit hyvin saattanut olla samalla luokalla yhtä pienessä kyläkoulussa samanlaisella landella – no siis vaan kolkyt vuotta sitten? Ihan vasta?

Hän on myös erittäin viehättävä ja hyvää seuraa. Kun en ole hänen seurassaan keskustelen rakkaudesta lähimpien miesteni kanssa. Hakeudumme toistemme seuraan. Luen Kafkan Kirjeitä Felicelle mutta miksi: kaikenkattava rakkauden todistaminen kirjaimien kautta ja rivien välistä ahdistellen ja tökkien ei kiehdo. Reaalitodellisuus kiehtoo enemmän. En ole lähdössä melomaan tai kokemaan järvisuomen polkupyöräreittejä. Siitä huolimatta luulen että kesä 222 saa vielä monta etuliitettä. Ihmiset ovat aktivoituneet, olen ihminen muiden joukossa. Hyvännäköiseksikin kesäilloissa kehuttu.

Kiukuttelen ystävilleni sunnuntai-illan ratoksi. Haukun liian ison television moneen kertaan vaikka pöydällä on isäntäväen siihen kantama aukinainen litran rommipullo – välimeren rantojen lentokentiltä ostettu – ja kohta toinenkin. Cola loppuu kuten cola aina loppuu mutta rommi ei sinä yönä. Makaan lattialla ja rentoudun. Dissaan ystäväni sohvapöytää kusitestin näköiseksi, ja vaikka missään ei mitään järkeä olekaan nauramme pitkään ja yhdessä. Vai ehkä juuri siksi.

28/06

· joonasn – kuvat, oma pää, universumi


Alempi kuva Turusta Bar Ö:stä, jossa nautin pari viikkoa sitten kiireettömästä perjantaista, tuplavodkatoniceista, venäläisistä suolakurkuista, manchego-juustosta, talon hummuksesta ja leivästä sekä Mary Costellon Academy Streetistä, jonka olin ostanut pari tuntia aiemmin kadun toiselta puolelta Turun mainiosta pääkirjastosta. Kävin siis ensimmäistä kertaa aikuiselämässäni Turussa, vietin pari yötä leppoisassa airbnb-huoneessa puurivitalon kellarikerroksessa kauniilla puutaloalueella muutaman korttelin päässä Aurajoesta. Olisin viihtynyt kauemminkin, mutta finanssipoliittinen tilanne pakotti takaisin kotikonnuille. Ylempi kuva paluumatkalta yöbussista jostain Pohjanmaalta.

Muuten kesä on mennyt rauhallisesti kotona, juhannuksenkin vietin viinittömänä ja yksin (oma valinta). Olen käynyt muutamilla treffeillä, lukenut paljon, nukkunut hyvin, aloittanut tenniskauden, jonka tälläkin hetkellä päällä olevat helteet katkaisivat. Päätin jo Turun jälkeen että unohdan kaiken kesäsuorittamisen – minkä kesäsuorittamisen, voi kysyä – ja elän omaa rauhallista elämääni kirjojen ja tietokoneen ääressä. En ole pitkiä päiviä puistoissa tai rannoilla viettävä ihminen. En kolua ympäri kansallispuistoja, saaristoja, en mökkeile, en matkusta Suomea ristiin rastiin joka viikonloppu, mutta katselen mielelläni (ja joo, vähän kateellisena) ystävien lomakuvia ympäri maailmaa.

Turun Punk In Drublic -festivaalia tai tarkemmin vain kalifornialaisen pitkän linjan punkyhtyeen NOFX:n keikkaa Aurajoen rannassa odotellessa koin vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta: yli puolet ihmisistä näytti täysin samalta kuin minä ja ystäväni. Eli reilusti yli kolmikymppiseltä keskivartalolihavalta ja ei niin putsatun ja puleeratun näköiseltä entiseltä 90-luvun teiniltä. Se oli erittäin hienoa, lisää tällaista.