On taas sellainen päivä. Herään ensimmäistä kertaa viideltä. Luen Haruki Murakamin The Wind-Up Bird Chroniclea pari tuntia, juon teetä. Yhdeksän tienoilla menen takaisin sänkyyn ja nukun vielä pari tuntia lisää. Välttelen kaikkea mitä pitäisi tehdä, ja vain tehdäkseni edes jotain käyn ulkona viemässä viikonloppuna kirjoitetun postikortin lähikaupan postilaatikkoon. Kun palaan laitan pyykit koneeseen ja siivoan keittiön tasot. Silti koen riittämättömyyttä. En jaksaisi imuroida. Pystyn keskittymään viisitoista minuuttia kerrallaan. Kirja, internet, Netflix. Netflix, kitara, internet. En puhu koko päivänä sanaakaan jos pyykkitelineen alle tippuneille vaatteille mutistuja kirosanoja ei lasketa. Ehkä laulan illalla suihkussa. Kuuntelen Leonard Cohenin Take This Waltzin pari kertaa peräkkäin. Se aiheuttaa jotain nostalgian värittämiä oloja, joita en ehdi purkaa ajatuksiksi tai sanoiksi, ja sitten on taas kulunut viisitoista minuuttia, aika tehdä jotain muuta. Ikävöin jotain, mutta en tiedä mitä. Tai tarkemmin sanottuna en usko aivojani kun ne yrittävät pyörittää ajatuksiani aikoja sitten elämästäni kadonneiden ihmisten ympärillä. Ne ajatukset tulevat mieleen helposti, mutta ovat luultavasti kuitenkin vain oireita jostain muusta. Mikä on sekä helpottavaa että lievästi huolestuttavaa. En haluaisi tuhlata energiaani ikivanhojen asioiden ikävöimiseen. Tai minkä tahansa muunkaan. Ehkä tällaisina päivinä on vain järkevintä koittaa elää hyvin, kuunnella itseään ja yrittää pienin askelin löytää näiden oireilevien ajatusten taustalla olevat syyt. Tai jättää niiden miettiminen johonkin toiseen hetkeen, edessä on kuitenkin pitkä talvi ja paljon aikaa ajatella.
24/10
Pekka Tuomi – Tähti joka valaisee minut
Ystäväni Pekka Tuomi (Bird Cherry, G-ODD, Moses Hazy) on julkaissut ensimmäisen kappaleen tulevalta soololevyltään. Tutustuimme Torniossa vuonna 2003, ja soitimme melkein viikottain yhdessä parin vuoden ajan, ja soitin (syna)bassoa G-ODDin alkutaipaleella ennen kuin huomasimme että bändi toimi paremmin triona. Tulevan levyn biisien raakaversioita kuulin jo toukokuussa, odotan levyä innolla.
22/10
Tammikuussa suunnittelin saavani käsikirjoituksen ensimmäisen version valmiiksi tämän vuoden aikana. En tiedä mitä ajattelin. Kirjoitan koko ajan – enemmän tai vähemmän – ja tarinan kokonaiskuva on selkeytynyt huomattavasti verrattuna siihen mitä se oli vuosi sitten, mutta itse kirjoittaminen on edelleen hidasta. Elokuussa poistin työtiedostosta parikymmentä sivua monta vuotta sitten kirjoitettuja pätkiä, jotka tuntuivat ylimääräisiltä ja olemassaolollaan häiritsivät keskittymistäni ja tarinan eteenpäin menemistä. Mutta kaikesta huolimatta olen optimistinen, ja satunnaisista epätoivon hetkistä pääsen yli muistuttamalla itseäni siitä, että minulla ei ole mitään kiirettä: tarina ja teksti elää omaa elämäänsä, ja kun vain jaksan siirrellä kiviä kasasta toiseen kaikki on hyvin. Juuri tällä hetkellä olen kahden kohtauksen ristiaallokossa, en ole varma onko työn alla oleva kohtaus (joulukohtaus!) valmis vielä vai ei, enkä halua jättää sitä kesken jos siihen löytyy vielä lisää jotain: se tuntuu vielä jotenkin vajaalta.
Mutta kirjan hitaasta etenemisestä huolimatta olen tyytyväinen elämääni. Viimeisen vuoden aikana olen löytänyt täysin uudenlaisen rauhallisuuden, stressittömyyden, jonka johdosta olen pystynyt keskittymään minulle tärkeisiin asioihin ilman että aikataulut tai muiden ihmisten odotukset ahdistavat. Nautin yksinolostani enemmän kuin koskaan. Olen löytänyt kaikenlaista tekemistä, mikä pitää minut sen verran kiireisenä että en milloinkaan ehdi tylsistyä. Pidän huolta huonekasveistani, kirjoitan ja vastaanotan postikortteja, soitan ja opettelen pianoa, seuraan blogeja, terapiakirjoitan, seuraan ikivanhoja tv-sarjoja (Cheers, 3rd Rock From The Sun), kokkailen, puhun puhelimessa ystävieni kanssa, kirjoitan päiväkirjaa, luen, piirrän ja maalaan. Sisustan ja siivoan, opettelen ja korjaan. Nukun hyvin ja säännöllisesti, käytän huomattavasti vähemmän alkoholia kuin vuosi sitten tähän aikaan, ja vaikka olenkin loppukuusta aina täysin rahaton (re: lopputili josta meni 1500 € liikaa veroja koska en muistanut että verokortissani on kuukausikohtainen tuloraja, joten olen ollut koko vuoden käytännössä sen 1500 € miinuksella + työkkärin kolmen kuukauden karenssi koska irtisanoin itseni) uskon selviäväni tästä vuodesta ilman maksuhäiriömerkintöjä tai muitakaan suurempia vaikeuksia.
19/10
Ihmettelen kelloa: se on vasta vähän vaille seitsemän illalla. Tuntuu siltä, että se olisi jo kymmenen. Elän hiljaiseloa, en käy lähikauppaa kauempana. Lähetän ja saan postikortteja. Katson liikaa Netflixiä ja pelaan tunteja putkeen kaksikymmentä vuotta vanhoja tietokonepelejä. Olen päivissä sekaisin. Luen vähän (Irvingin Kaikki isäni hotellit) ja kirjoitan vielä vähemmän. Mutta tämä on kaikki suunniteltua (vakuutan itselleni), ensimmäinen osa valmistautumisesta pitkään pimeään talveen. En siis stressaa. Aamuisin mittaan verenpaineeni. Se on normaaleissa lukemissa, ei koholla. Jossain vaiheessa päivää kirjoitan edellisen päivän muistiin parilla rivillä. Maanantain täydellinen haaskaaminen tuottaa edelleen nautintoa, vaikka en ole käynyt päiväduunissa vuoteen. Nukahdan helposti, herään ennen aamupäivää ilman ongelmia. En näe unia – tai jos näen, unohdan ne heti herättyäni. Kastelen basilikat aina kun muistan, luultavasti kuitenkin liian harvoin.
12/10
09/10
Kun on ollut viikon muualla, on miellyttävää palata omaan rauhalliseen, puhtaaseen ja siistiin asuntoon. Ehdin jo unohtaa kuinka viihdyn täällä. Pari viikkoa sitten toteutettu siivousprojekti on vähentänyt yleistä sekasortoisuutta ja pitänyt mielialan korkealla vaikka nyt voi jo ajatella pitkän pimeän talven tulevan ihan kohta. The lazy float down the river summer on taas tältä vuodelta ohi. Sisällä on edelleen vähän kylmä, mutta onneksi keskuslämmitys oli laitettu päälle poissaoloni aikana. Päivät menevät nopeaa. Hyvät ystäväni lähtivät reissuun ja palaavat vasta jouluksi. Olen rauhallinen, takaisin omassa arjessani, tyytyväinen, hetkittäin jopa onnellinen?
At lunchtime I bought a huge orange—
The size of it made us all laugh.
I peeled it and shared it with Robert and Dave—
They got quarters and I had a half.
And that orange, it made me so happy,
As ordinary things often do
Just lately. The shopping. A walk in the park.
This is peace and contentment. It’s new.
The rest of the day was quite easy.
I did all the jobs on my list
And enjoyed them and had some time over.
I love you. I’m glad I exist.
29/09
Arkistosta: ”There is a rush to normal in many of us that closes us off, not only to the depth of our own suffering but also, as a consequence, to the suffering of others.”
Kirjoitettu alun perin 6. elokuuta 2013
Trauma is not just the result of major disasters. It does not happen to only some people. An undercurrent of trauma runs through ordinary life, shot through as it is with the poignancy of impermanence.
Mark Epstein, The Trauma of Being Alive @ NYTimes.com
Kts. myös edellinen kirjoitus.
21/09
Olin perjantain ja lauantain nostalgian vallassa. Sen aiheutti ensin erään vuosia vanhan logodesignin etsiminen tietokoneelta ja erinäisiltä muilta tallennusmedioilta. Tiedostoa ei löytynyt, eikä se ollutkaan mitenkään tärkeää, mutta etsiessä törmäsin kymmeniin vanhoihin tekstinpätkiin ja valokuviin, muistoihin jotka olin ehtinyt jo unohtaa monta kertaa. Seuraavaksi sain päähäni käydä läpi muutaman sekalaisen muuttolaatikon kellarin häkkivarastosta ja asunnon kaapeista. Laatikoista löysin lisää unohtuneita ihmisiä ja tapahtumia. Rakkauskirjeitä, yhdessä mukana jopa kaksi eri väristä hiuskiehkuraa, käsittämätöntä: niiden entisen omistajan kanssa en ole ollut yhteydessä kolmeentoista vuoteen. Sosiaalisen median profiilikuvassaan hän makaa hymyillen nurmikolla komean sänkikasvoisen miehen vieressä, aurinko leikkii heidän onnellisilla kasvoillaan. Suljen välilehden nopeasti, yritän ajatella jotain muuta. Nopeasti irtirevityille paperinpaloille kirjoitettuja viestejä lähtemisistä ja tulemisista; postikortteja joiden teksteissä ihmiset väittävät että eivät ole sellaisia ihmisiä jotka lähettävät ikinä kortteja mutta tässä tämä nyt on; kohta kaksikymmentä vuotta vanhoja valokuvia. (Nyt kaikki omistamani analogiset valokuvat, negatiivit ja polaroidit ovat yhdessä kenkälaatikossa makuuhuoneen kaapin hyllyn perimmäisessä nurkassa. Sieltä käsin ne tuskin pystyvät enää vaikuttamaan mielialaan. Mutta on kai hyvä tietää että ne ovat siellä, olemassa, kuitenkin?) Myös ikivanhojen paperisten tiliotteiden tapahtumien viestikentät – ”oo siellä jossain mun” – aiheuttivat lähes sietämätöntä kaihoa, joka on onneksi jo laantunut. Sen tilalle on tullut epämääräinen ja haalea surumielisyys, jossa on jotain niin tuttua. On taas syksy.